KYSYMYS: Olen elänyt parisuhteessa 20 vuotta, perheeseemme kuuluu neljä lasta, joista vanhin, jo kotoa pois muuttanut, ei ole nykyisen mieheni biologinen lapsi, mutta poika pitää miestäni isänään, koska hänellä ei ole omaan biologiseen isäänsä minkäänlaista suhdetta.
Pääasiallisesti elämämme suljuu mukavasti, on rauhallista ja iloista. Kaikki on sikäli kunnossa. Mieheni kuitenkin saa muutaman kerran vuodessa raivokohtauksia yleensä ihan mitättömistä asioista ja pitää mykkäkoulua sen jälkeen. Viimeisin raivokohtaus tapahtui viikko sitten sunnuntaina illalla myöhään, kun oli jo koko iltapäivän ollut puhumatta. Huusi kuin palosireeni hetken aikaa, kun olin menossa nukkumaan eikä antanut minun nukahtaa, joten otin petivaatteeni ja menin sohvalle. Takana oli pe - la välinen huonosti nukuttu yö sekä la hän nukkui noin klo 22 - su klo 5, jolloin heräsi, kun esikoinen tuli kotiin ystävänsä läksiäisistä. Mies ei saanut sen jälkeen enää kiinni unenpäästä ja niinpä kaikki oli päälaellaan.
Aloitti siis mykkäkoulun tuolloin su kahdeksan päivää sitten ja jatkaa sitä yhä. Hän saattaa käydä kaupassa ja ostaa itselleen ruokaa, ei edes lapsille eikä siis normaalisti käy kaupassa ollenkaan, vaan se on minun vastuullani. Hän laittaa makuuhuoneen molemmat ovet kiinni ja on ottanut nuorimman lapsemme nukkumaan hänen kanssaan sinne. Makuuhuoneessa meillä on hänen työpisteensä sekä perheen yhteinen televisio. Hän sulkeutuu sinne. Kulkee kotona vain silloin, kun uskoo minun olevan poissa näkyvistä. Öisin liikkuu ja heräilen siihen useasti yöaikaan.
Olen lähes aina lopettanut nämä mykkäkoulut menemällä puhumaan hänen kanssaan, mutta tällä kertaa ajattelin, että hän on velvollinen tekemään aloitteen, sillä hänen huutonsa silloin ennen mykkökoulua koski sitä, että hän haukkui silmittömästi minulle esikoistani herättämisestä eikä kuulemma saanut nukkua ja huusi myöskin, että tuollaista jätkää täällä pitää katsella pitkin päivää.
Teenkö siis aivan väärin, että anna hänen olla ja odotan vain, että hän alkoo aukomaan solmuja? Pelottaa tietenkin itseäni, että mihin tämä kaikki johtaa...... jopa eroonko?
Pisimmällään vuosia sitten ollaan oltu mykkäkoulussa noin kaksi viikkoa!
Kiitos kaunis!
Jonsku, 50+
VASTAUS: Kerrot miehesi ajoittaisista raivonpuuskista ja sen jälkeisestä mykkäkoulusta. Tilanteet ovat kertomasi mukaan noudattaneet samaa kaavaa: mies on raivostunut jostain, joka kaikesta päätellen on tavalla tai toisella kiertynyt sinun syyksesi. Raivoamisen jälkeen hän on vetäytynyt mykkäkouluun. Aloitteen tilanteen laukaisemiseksi olet aina tehnyt sinä – koska olet ehkä miehen näkemyksen mukaan ollut syyllinen tilanteeseen – ja jonkinlaisen anteeksipyynnön velkaa.
Tällä kertaa päätit rikkoa kaavaa. Et tehnyt aloitetta, et mennyt puhumaan ja selvittämään tapahtunutta. Odotat, että mies tulee ulos luolastaan ja aloittaa puhumisen. Toisaalta pelkäät, mitä tästä odottelustasi seuraa. Miten lienee käynyt, joko tilanne on selvinnyt?
Yritetäänpä ymmärtää, miksi miehesi käyttäytyy kuvaamallasi tavalla. Ainakin tällä kertaa raivostumista edelsi pari huonosti nukuttua yötä, siis väsynyt, ehkä stressaantunutkin olotila. Se alentaa kynnystä. Raivostuminen on primitiivireaktio, siinä ihminen menee tilaan, jossa hän ei tavallaan ole tässä hetkessä. Jälkeenpäin tuollaisesta reaktiosta seuraa usein häpeä omasta käyttäytymisestä. Häpeä vain on niin sietämätön tunne, että se pukeutuu toiseen muotoon, usein toisen syyttämiseen: ”Minun ei olisi tarvinnut raivostua, jos sinä olisit toisenlainen tai olisit toiminut toisin. Siksi sinun tulee ottaa syy niskoillesi ja tehdä aloite asian selvittämiseksi. Kun olet sen tehnyt, minä voin säilyttää kasvoni: raivoni oli oikeutettua, sen aiheutti joku toinen kun minä itse.” Tällainen ajattelu on itsensä pettämistä: kukaan toinenhan ei voi olla vastuussa siitä, miten aikuinen ihminen tunteensa vallassa käyttäytyy. Sinä siis et ole syyllinen siihen, että miehesi saa aika ajoin raivonpuuskia ja pitää sen jälkeen mykkäkoulua. Kysymys on siitä, että hänellä on aika ajoin vaikeuksia säädellä omaa tunnemaailmaansa.
Onko miehesi koskaan pyytänyt raivoamistaan anteeksi? Jos on, silloin hän on uskaltanut kohdata raivon takana olevat hankalat tunteet ja ottanut vastuun käyttäytymisestään. Jos ei, silloin hän näkee syyn muissa – eikä ole halunnut tunnustaa itselleen omaa vastuutaan. Mitähän tapahtuisi, jos jonain rauhallisena hetkenä ottaisit miehesi kanssa puheeksi, mitä sinulle tapahtuu kun hän raivostuu. Voisit kuvata hänelle syyttelemättä, miltä hänen raivoamisensa ja sen jälkeinen mykkäkoulunsa sinusta ja toisista perheenjäsenistä tuntuu. Auttaisikohan se häntä ymmärtämään paremmin omaa vastuutaan?
Jos tällainen keskustelu ei onnistu kahden kesken, teidän olisi hyvä hakeutua pariterapeutin pakeille. Usein ulkopuolinen kuuntelija voi tehdä sellaisia havaintoja, jotka auttavat teitä ilmaisemaan tunteitanne toisillenne rakentavammin niin että molemmat tulevat tasapuolisesti nähdyiksi ja kuulluiksi.
Toivottavasti löydätte hyvän ja rakentavan hetken keskustella näistä asioista!
Perheneuvoja Pirkko