KYSYMYS: Olen 40-vuotias koululaisen äiti. Erosin lapseni isästä 6 vuotta sitten ja muutama vuosi sen jälkeen perustin uusperheen miehen kanssa. Tämä jälkimmäinen liitto kaatui noin vuosi sitten uusperheen ongelmiin. Olen nyt onnekseni tavannut miehen, jonka kanssa minun on hyvä olla. Alusta saakka olen kertonut hänelle päätöksestäni, että en mitä todennäköisimmin halua tai uskalla muuttaa yhteiseen kotiin enää kenenkään kanssa, niin kauan kun lapseni on vielä pieni ja asuu kotona. Meillä on siis erilliset kodit ja molempien mielestä se on hyvä ainakin nyt.

Olen aiemmissa suhteissani, etenkin avioeroni jälkeen, miettinyt paljon omaa käyttäytymistäni, asenteitani ja taustojeni vaikutusta parisuhteeseen. Olen saanut paljon keskusteluapua ja luulen, että tällä hetkellä tunnen itseni, vahvuuteni ja heikkouteni aika hyvin. Olen joskus itselleni antanut jonkinlaisen diagnoosin, että minulla olisi ainakin nuorempana ollut voimakas hylätyksi tulemisen pelko, joka on haitallisesti vaikuttanut parisuhteisiini. Avioliittoni kaatumisesta syytin paljon itseäni, vaikka tänä päivänä tunnistan hyvin syyt miksi liittomme kaatui ja en toki ollut yksin sitä aiheuttamassa. Kuitenkin jo silloin minulle iski usein ahdistus siitä, että toinen hylkää minut henkisesti, välinpitämättömyys tuntui kovin sietämättömältä. Osaksi pistän asioita myös kokemattomuuden ja nuoruuden piikkiin, mutta muistan, kuinka monesti etenkin liiton loppuvaiheessa puhuin usein miehelleni erosta, että meidän pitäisi erota, vaikka itse asiassa sitä en todella olisi halunnut. Ikään kuin itse ajoin liittoamme sitä pahinta pelkoani kohti. Lopulta silloinen mieheni teki päätöksen avioerosta, tuota päätöstä itse en olisi koskaan varmasti tehnyt. Toisessa suhteessani huomasin samaa, kun tilanne syystä tai toisesta alkoi satuttaa tai ahdistaa, aloin jo mielessäni irrottautua ja valmistella eroa. Vaikka syyt tähän uusperheen kaatumiseen olivat lopulta muualla, olen miettinyt, miksi niin usein ahdistun riidoista/välinpitämättömyydestä niin valtavasti, että alan henkisesti pakata laukkuani? Ja nyt, kun olen ollut onnellinen tämän uuden miesystäväni kanssa, huomasin, että ensimmäisen suuren ahdistuksen iskiessä olin jo pistämässä hanskoja tiskiin! Minua todella huolettaa tämä, koska nyt jo varsin hyvin tiedän miten haitallista erolla uhkailu on suhteelle!

Tilanne oli sellainen, että en pystynyt luottamaan miesystävääni (en ole ajatellut että olisin kovin mustasukkainen ihminen, mutta nyt koin valtavaa huolta siitä, että tämäkin ihminen johon alan tosissani kiintyä ei kohta olekaan tässä). Miesystäväni on vakuuttanut minulle uskollisuuttaan, mutta toisaalta hänelle on tärkeää käydä ulkona, jutella ja tanssia naisten kanssa, mikä minusta tuntuu väärälle. Olen ajatellut että haluan sallia hänelle tämän, koska toista ei voi kuitenkaan kahlehtia ja haluan luottaa hänen sanaansa. Nyt vaan jäin miettimään, onko tämä taas tämänkin suhteen kaava – hän aiheuttaa minussa levottomuutta, minä ahdistun menettämisen pelosta ja alan miettiä suhteen lopettamista.

Olenko tuomittu epäonnistumaan suhteissani? Voinko tehdä tälle ajatuskaavalleni jotain? Olen monesti miettinyt, että niin paljon helpommalla pääsisin, jos olisin yksin. Sitten toisaalta, toivon ja haluan kumppanin jonka kanssa voisin vihdoin elää pitkään ja onnelisesti.

Ikuinen hylättykö?

VASTAUS: Kiitos rehellisen koskettavasta kirjeestäsi. Mietit onko sinut tuomittu epäonnistumaan kaikissa parisuhteissasi ja olet tunnistavinasi tiettyä kaavaa, jota aikaisemmat ja nykyinen suhteesi jollain tavalla noudattavat. Olet rohkeasti tutkinut omaa tapaasi olla ja tuntea läheisessä suhteessa. Olenkin nyt iloinen voidessani kertoa sinulle hyvän uutisen: kertomasi toiston ei tarvitse jatkua ikuisesti. Sinulla on mahdollisuus löytää toisenlainen tapa elää suhteessa.

Olet tehnyt tärkeää työtä itsesi hyväksi pohtiessasi omaa osuuttasi suhteessa syntyvän kehään. Voimakas hyljätyksi tulemisen pelko on ainakin yhtenä moottorina sinun puolellasi. Oletko päässyt jyvälle, mihin tämä pelko liittyy? Milloin olet elämässäsi ensimmäisen kerran joutunut pelkäämään yksin jäämistä? Oletko ehkä menettänyt jotain sinulle rakasta etkä ole saanut riittävästi apua surun käsittelyyn? Lapsena koetut epävarmuudet jättävät yllättävän syviä jälkiä, vaikka ne päällisin puolin ja aikuisten silmin näyttävät pikku asioilta. Me olemme kaikki jääneet jotain vaille lapsena, kannamme erilaisia lommoja ja ruhjeita mukanamme. On tärkeää tunnistaa omansa, että osaa niiden kanssa elää.

Ihmissuhdekaavat ovat yksi viite tällaisen ”lommon” olemassaolosta. Mieli pyrkii toistamaan kipeää kokemusta uudestaan ja uudestaan saadakseen siitä selvän, siis tiedostamatta. Rakastut mieheen, jonka on vaikeaa sitoutua. Ehkä tämä ”turva välin” pitäminen onkin teitä yhdistävä ominaisuus. Sinä et pysty luottamaan, koska toinenkin pyrkii säilyttämään sopivan etäisyyden. Hyljätyksi tulemisen pelkosi voimistuu suhteessa ja teistä kahdesta alat ensin tavoittelemaan läheisyyttä. Tämä saa kumppanisi ahdistumaan ja hän vetäytyy, mikä taas lisää sinun epävarmuuttasi. Näin paha olonne kasvaa vähitellen sietämättömäksi. Tällainenko teidän kehänne on?

Ulospääsytie löytyy vain siitä, että pysähdytte yhdessä tutkimaa, mitä teissä kummassakin ja välillänne tapahtuu. Molempien täytyisi uskaltaa pysähtyä omien pelkojen äärelle. Tässä pariterapia on usein avuksi. Toistumisen saa päättymään vain sillä, että katsoo omaa syvintä pelkoaan silmästä silmään. Pelko on usein kuin lapsena mörkö sängyn alla, epämääräinen tunnistamaton ja siksi niin voimakas. Lapsikaan ei usein uskalla kurkistaa sängyn alle yksin vaan tarvitsee turvallista aikuista sytyttämään valot ja katsomaan, mitä siellä on. Aikuinenkin tarvitsee toisen ihmisen, jonka kanssa uskaltaa tutkia mielen sopukoita.

Ei riitä, että tunnistat oman osuutesi. On tärkeää myös ymmärtää itseään ja suhtautua lempeäsi sitä pientä itsessä asuvaa lasta kohtaan, joka kamppailee mörkönsä kanssa. On aivan ymmärrettävää reagoida, jos pelkää jäävänsä yksin. Siinä ei järkipuhe auta. Aivan niin kuin on turha vaatia toista rauhoittumaan, jos läheisyys uhkaa käydä ahdistavaksi. Usein läheisyyden pelko liittyykin juuri menettämisen pelkoon. Menettämisen tuomalta musertavalta pettymykseltä suojaudutaan pitämällä etäisyyttä toiseen. Näinhän sinäkin kerroit toimineesi aikaisemmissa suhteissasi, kun puhuit erosta, vaikka et sitä todella halunnut.

Luuletko, että voisit puhua näistä asioista nykyisen kumppanisi kanssa? Olette ilmeisesti löytäneet toisenne yhteensopivien ”lommojen” perusteella. Moni parisuhde perustuu haavojen vastaavuuteen. Siinä juuri parisuhteen voima piileekin – paljon latausta, kun haavat ovat yhteydessä syviin virtoihin ihmisen mielessä. Juuri tällaisen yhteensopivuuden varassa teillä molemmilla olisi mahdollisuus kasvaa yhä kokonaisemmiksi ja ehjemmiksi. Jos hän ei ole tähän valmis, suosittelen sinua hakemaan apua psykoterapeutilta. Yhdessä pohtiminen on hedelmällisempää kuin yksin jääminen.

Toivottavasti nämä ajatukset auttavat sinua eteenpäin kohti vakaata ja onnellista suhdetta, olet sellaisen ansainnut!

Lämpimin terveisin
perheneuvoja Anne