”Suoranaisia normimuutoksia ei varmaankaan paljon tule, mutta ainakin itse uskon ja toivon, että jatkotyön aikana saadaan aikaan konkreettisia laki- ja normimuutoksia.” – elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok) vuonna 2009
Oletteko koskaan osallistuneet talkoisiin? Talkoot ovat vapaaehtoistyötä, josta ei saa korvausta. Talkootöitä tehdään, koska oletetaan, että sama palvelus toistuu myös omalla kohdalla. Eihän se kivaa ole ilmaista työtä tehdä, mutta lopulta kaikki voittavat. Siis ne, jotka talkoisiin osallistuvat.
Vuonna 2009 etsittiin tuottavuuden ongelmia rakennussektorilla talkoovoimin. Ajatus oli, että liiallinen säätely ja normiviidakko nostavat suomalaisen rakentamisen kustannuksia. Niinpä aloitettiin normitalkoot. Tulokset jäivät laihoiksi, mutta kansalle jäi vaikutelma, että suomalaisen rakentamisen suurin ongelmakohta oli julkinen sektori määräyksineen.
Neljä vuotta myöhemmin normitalkoot nousivat jälleen pinnalla kokoomuksen toimesta. Kansanedustajat Lasse Männistö (kok) ja Sanni Grahn-Laasonen (kok) julkaisivat pamfletinK18-tähtisadetikku – ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa. Paperi kulki työnimellä normitalkoot.
Grahn-Laasonen ja Männistö listaavat 46 lakia, jotka ovat heidän mielestään ”hölmöjä”. Näitä ovat muun muassa sädetikkujen ikäraja, neuvostoaikaiset anniskelukäytännöt ja koiravero muutaman mainitakseni. Kukapa järjellinen suomalainen ei näitä vihaisi? Kysymys ei olekaan aloitteen hyvistä puolista vaan kauniisiin kääreisiin kätketystä kokonaisuudesta, joka pitää sisällään paljon muuta kuin populistisen pillimehun.
Sädetikkupamflettia kirjoittaessa on muistettu etenkin asuntorakennuttajia, viiniharrastajia, purjehtijoita ja kaikkia, jotka asuvat vanhoissa arvokiinteistöissä eli ihan normisuomalaisia. Alkoholi ja kaavoituspäätöksillä taivastelun sekä populististen huumoriavausten lisäksi pamfletista löytyy muun muassa kohta: ”Vuosilomalain tuoreen muutoksen myötä työnantajalla on velvollisuus myöntää lisälomaa lomalla sairastaneille työntekijöille.” Koiraveroa saattaa joku hölmöksi kutsua, mutta vuosilomalakia harvempi sen piiriin kuuluva ja turvaama kyseenalaistaa.
Sädetikkupamflettia lukiessa on tulee mieleen, onko kyseessä samat normitalkoot kuin vuosia aikaisemmin? Toimihan Männistö silloisen asuntoministeri Jan Vapaavuoren (kok) avustajana tämän ajaessa normimuutoksia edellisen kerran. Tosin vuosia sitten ei puhuttu alkoholilainsäädännöstä tai pillimehuista vaan rehellisesti.
Kokoomuksen kansanedustajien keskittyessä normitalkoiden mainostamiseen pillimehuin, sädetikuin ja anniskeluoikeuksin, eturyhmät puhuvat talkoista rehellisemmin. Esimerkiksi Suomen yrittäjien mukaan:
”Kunnilla on valtiovarainministeriön tutkimuksen mukaan jo 535 lakisääteistä tehtävää, ja määrä on peräti tuplaantunut 20 vuodessa. Kun kuntien tehtäviä ulkoistetaan tai peräti lakkautetaan, pääsevät yritykset tarjoamaan palveluitaan.”
Kyse ei siis ainakaan yritysten näkökulmasta ole kansalaisten toimintaa rajoittavista säädöksistä vaan heitä varten rakennettujen lakisääteisten tehtävien yksityistämisestä tai purkamisesta. Kyse ei siis ole normien purkamisesta vaan vastuun ulkoistamisesta julkiselta sektorilta yksityiselle.
Jos asia jäi epäselväksi, annetaanpa Harri Jaskarin (kok) vääntää rautalangasta:
”Ensinnäkin haluamme normeja ja tehtäviä purkamalla vähentää kuntien menoja 1 miljardilla eurolla.”
Mikäli Jaskaria on uskominen, kyse ei olekaan normeista ja vapauksista vaan leikkauksista. Näin määritteli kokoomus normitalkoot vuosi sitten. Vuotta myöhemmin on unohdettu kaikki muu paitsi pillimehu, bisse ja Pori Jazz.
Julkisen sektorin leikkaukset voi toki freimata normitalkoiksi, mutta pillimehun nauttiminen Kirjurinluodolla tai sadetikun heiluttaminen alaikäisenä ovat kevyitä syitä vastustaa EU:n rahanpesulakia ja rikkidirektiiviä tai heikentää vuosilomalakia sekä vammais- ja vanhuspalveluja. Se ei myöskään ole riittävä syy tarjota jo kipeitä asuntomarkkinoita tarjottimella gryndereille.
Voi toki väittää, että tällä tavalla luodaan kasvua ja vaikutetaan suoraan yksityisen sektorin toimintaedellytyksiin. Ehkä näin, jos emme eläisi keskellä kysyntä- ja investointilamaa. Todellisuudessa kyse on kuitenkin yksinkertaisesti julkisen sektorin miljardiluokan leikkauksista.
-------------
On kyseenalaista luoda mielikuva, jonka mukaan kaikki sääntely on automaattisesti haitallista ja negatiivista. Vielä kyseenalaisempaa on mielikuvan varjolla markkinoida agendaa, joka perustuu löyhästi kansalaismielipiteeseen, mutta jonka todellisen päämäärän ainoastaan marginaali kansasta allekirjoittaa.
Sattumalta samaan aikaan kokoomuksen kampanjan kanssa älähti keskuskauppakamari, joka ehdotti, että lakeja valmisteleville ministeriöille asetettaisiin esimies. Tämän tehtävä olisi valvoa liiallista sääntelyä. Eräänläistä sääntelyn sääntelyä siis. Taloudellisin perustein, veikkaisin, ei demokraattisin. Normitalkoisiin kutsutaan eturyhmät, muttei kansalaisia, joiden palveluihun puututaan.
Kokoomuksen talkoista onkin yhteisöllinen vapaaehtoisuuteen perustuva osallistuminen kaukana. Talkoot kokoomuksen kontekstissa tarkoittavat niitä kipeitä ja vaikeita päätöksiä, jotka koskevat kaikkia, mutta hyödyttävät aniharvoja. Kaikkien on pakko osallistua, vaikka ainoastaan talkooisäntä hyötyy. Sellaiset talkoot eivät ole mitkään talkoot vaan torppariajan taksvärkkiä.
"Mut mulle pitäis antaa siitä niinku loppuelämän niin kun ilmaset verot, et veroja ei tartte enää maksaa, et mä järjestin teille ulkoministeri Alexander Stubbin, joka ****** hoitaa asiansa hyvin." – Johanna Tukiainen SeiskaTV:n haastattelussa
Suomessa ei ole pakko kuin kuolla ja maksaa veroja. Näin väittävät. T-Median vuonna 2013 toteuttamasta Kansan arvot –tutkimuksesta käy ilmi, että yli puolet suomalaista maksaisi kuitenkin jopa enemmän veroja, jos hyvinvointivaltion ylläpitäminen sitä vaatisi. Jos keskivertokansa arvostaa hyvinvointia, varakkaamman kansanosan kohdalla asenteet ovat jyrkemmät. Nalle Wahlroos lähti perintöveroa pakoon Ruotsiin, ja Casimir Ehrnroothia verottaja muisti Luxemburgissa sijaitsevista veroparatiisitalletuksista parin miljoonan jälkiveroilla.
On rankkaa olla rikas progressiivisessa verojärjestelmässä, sillä ilman vero-optimointia riski on, että joutuu maksamaan kykyjensä ja varojensa mukaan. Se harmittaa rikkaita, koska se ei ole reilua. Eikä se katsokaas muille kuulu, minne omat rahansa kätkee. Ei etenkään verottajalle.
Kepan selvityksen mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta lisäisi suuryritysten verotuksen läpinäkyvyyttä. Läpinäkyvyyttä todellakin kaivattaisiin, sillä esimerkiksi Liechtensteinin veronkiertovyyhtikin paljastui ainoastaan LGT-pankin työntekijän kopioitua pankin asiakkaitten tietoja Saksan tiedustelupalvelulle. Ehrnrooth ei ollut yksi. Asiakkaista löytyi parikymmentä suomalaista, jotka edustivat kansainvälistä yritysjohtoa, yrityksensä myyneitä ja vanhaa rahaa. Kätkettyä omaisuutta löytyi 60-70 miljoonan euron arvosta, mutta verottajan mukaan: ”Näyttö ei riittänyt rikosoikeudellisen kynnyksen ylittymiseen”. Tallettajat säästyivät veropetossyytteiltä.
Case-Liechtenstein kertoo, että veronkierto on enemmän sääntö kuin poikkeus myös Suomessa. Vero-optimoinnissa ja -suunnittelussa ei ole varsinaisesti mitään laitonta, mutta liian usein niitä käytetään veronkiertoon hävittämällä omistajuus veroparatiisien kautta. Tilaisuus tekee varkaan ja vain hölmö maksaa veroja, jos niitä voi kiertää laillisesti. OECD:n mukaan veroparatiisi on paikka, jossa 1) on olemattomat tai vain nimelliset verot ja alueet tarjoavat mahdollisuuden välttää veroja myös niille henkilöille, jotka eivät asu alueella; 2) on puutteellinen tietojen vaihto ja alueiden lait ja hallintokäytännöt tavallisesti salaavat liiketoiminnan tai ihmisten tiedot muilta veroviranomaisilta ja 3) vallitsee avoimuuden puute. Paradoksaalista kyllä maailman suurimpia veroparatiiseja ovat juurikin OECD-maat.
Tax Justice Networkin selvityksen mukaan veroparatiisien tileillä lepää pelkästään yksityistä varallisuutta ainakin 21-32 biljoonan dollarin edestä. Painotan yksityistä varallisuutta, sillä yritysten keinot veronkiertoon ovat monimuotoisemmat. Finnwatchin selvityksen mukaan pelkästään suomalaisilla työeläkeyhtiöillä on 37 miljardia euroa varallisuutta sijoitettuna veroparatiisien kautta. Samaan aikaan Suomen korkein halllinto-oikeus linjasi, että kahdessa maassa toimivan yhtiön sisäisen lainan korot ovat verottomia. Käytännössä päätös tarkoittaa satojen miljoonien veromenetyksiä, jotka seuraavat yhtiön sisäisin lainoin tapahtuvasta optimoinnista. Puheet veronkierron vastaisesta taistelusta tuntuvat päätösten ja faktojen valossa valheilta.
Läpinäkyvyys on pop, mutta sen toteutuminen käytännössä not. Joka ikisen eturyhmän muistuttaessa veronkiertokeskustelun tärkeydestä, vuosia suunniteltu hallintarekisteri etenee samaan aikaan hitaasti mutta varmasti. Kyse on viimekädessä suomalaisten arvopaperimarkkinoiden integroimisesta eurooppalaisen kilpailuun. Valitettavasti, kuten niin monesti, integraatio tarkoittaa, että Suomi ottaa käyttöön muille edistyksellisiä, mutta itselleen taantumuksellisia järjestelmiä.
Hallintarekisterissä on kyse arvopaperi- ja johdannaiskaupan selvitystoimintojen yhtenäistämisestä a.k.a. TARGET2-Securities-hankkeesta, jonka on tarkoitus astua voimaan 2015. Nykyjärjestelmässä suomalaisten sijoittajien on pidettävä osakesijoituksiaan suomalaisissa pörssiyhtiöissä suorilla arvo-osuustileillä, joita hallinnoi Euroclear Finland (EFI). EFI:n rekisteri on suomalaisomistusten osalta avoin. Astuessaan voimaan T2S tarjoaisi suomalaisille sijoittajille käytännössä mahdollisuuden piilottaa omistuksensa hallintarekisteritilin kautta.
Samaan aikaan kun miljardit virtaavat verottajalta karkuun, hyvinvointivaltiota leikataan alas. Verokarhu koetaan möröksi ja verojen maksaminen pakoksi. Näitä mielikuvia ruokkivat usein kaikista rikkaimmat ja hyvätuloisimmat, jotka ovat tiennanneet omaisuutensa verovaroin tuetulla suomalaisella hyvinvointivaltiolla ja perinnöin. Heidän, jos kenen tulisi maksaa veronsa kitisemättä.
Onneksi on menestyjiä kuten peliyhtiö Supercell, jotka maksavat veronsa ylpeinä. Nämä yritykset tajuavat sen valtavan potentiaalin, mikä verovaroin tuetussa hyvinvointivaltiossa elää. Suomen maailmanluokan kilpailukyky ei ole tulosta alhaisesta yritysverosta vaan julkisista investoinneista. Eikä tämä vielä tässä: progressiivinen verotus on tehokas tapa tasata tuloeroja ja veronkorotukset tapa tasapainottaa lamataloutta.
Meillä elää sitkeästi myytti, että Suomessa maksetaan aivan helvetisti veroja. Suomessa on toki korkea veroaste, mutta todellisuudessa kansainvälinen vertailu on epärehellistä, sillä hyvinvointi-Suomessa veroilla rahoitetaan enemmän kuin muualla. Toinen myytti, jota etenkin finanssisektori, elinkeinoelämä ja kokoomus jaksavat toistella on verotuksen tiukentuminen. Myytti elää, vaikka yritysvero on ennätyksellisen alhaalla, perintöveron poistoa lobataan ja varakkaimmilla on laaja työkalupakki verojen pakoiluun. Onkin yksi ja sama onko veroasteen trendi kasvava vai laskeva, jos samaan aikaan tehdään päätöksiä, jotka helpottavat veronkiertoa.
Pelkästään perintöveron poistaminen tarkoittaisi 650 miljoonan euron veromenetyksiä. Aalto-yliopiston vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan mukaan: ”Varallisuus jakautuisi entistä epätasaisemmin”. Perintöveron poistamiselle ei ole taloudellisesti järkeviä perusteita, mutta niin pitkään kun veroja maksetaan yhtä varmasti kuin kuollaan, verottomuus on oikein markkinoituna askel kohti ikuista elämää. Ja ainahan voi muuttaa Ruotsiin kuolemaan.
”…on tarpeen tarkistaa myös koko bisneksen pelisäännöt, ettei meidän tarvitse ensi kesänä todistaa tämäntyyppisiä ongelmia joiden keskellä nyt olemme,” - työministeri Lauri IhalainenYlen Suoran Linjan haastattelussa vuosi sitten.
Maanantai. Tuijotan epäuskoisena pdf-tiedostoa. Työneuvoston lausunnon lopussa kummittelevat sanat, joita olemme odottaneet pelolla läpi kevään: ”Siksi vuosilomalakikaan ei ole tullut siinä sovellettavaksi.”
Viimeisen vuoden aikana olen käynyt satoja keskusteluja thaimaalaisten poimijoiden tilanteesta ja suomalaisesta metsämarjabisneksestä, mutta joudun edelleen selittämään ihmisille, ettei kyse ole suomalaisyrittäjän kusettamisesta vaan ihmisoikeuksista. Saan selittää, ettei kyse ole vasemmiston vaalikampanjasta vaan poimijoiden omasta tietoisesta valinnasta. Eivät he ole tyhmiä. Saan selittää, ettei kyse ole minimipalkasta vaan työsuhteesta ja siitä, voiko suomalainen yritys ulkoistaa riskinsä työntekijän kannettavaksi, vaikka työtä tehdään vain ja ainoastaan yhden työnantajan lukuun ja valvonnassa.
Olemme odottaneet työ- ja elinkeinoministeriön alaisen työneuvoston lausuntoa vuosilomalain tulkinnasta thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohdalla kuukausia. Lausunto oli järkytys. Koska itse yritystä X Oy:tä koskeva lausunnon kuuleminen pitää sisällään liikaa valheita yhden blogi-tekstin korjattavaksi, keskityn tarkastelemaan itse työneuvoston lausuntoa, joka on yhtä lailla irrallaan todellisuudesta.
LAUSUNTO TN 1458-14
Työneuvosto on taho, joka antaa lausuntoja työaikaa, vuosilomaa, lasten ja nuorten henkilöiden käyttämisestä työhön ja muiden työntekijöiden suojelua koskevien lakien soveltamisesta ja tulkinnasta. Työneuvosto on siis taho, joka tulkitsee, koskeeko vuosilomalaki ulkomaalaisia marjanpoimijoita vai ei, eli ovatko poimijat tosiasiallisessa työsuhteessa marjanpoimintayrityksen kanssa, jolle he keräävät turistiviisumein vai eivät?
Työneuvoston kieltävä lausunto perustuu Suomen osalta seuraaviin tulkintoihin:
”Työneuvostolle esitetyn selvityksen mukaan poimijat eivät olleet Suomessa oleskellessaan tehneet X Oy:n kanssa nimenomaisia kirjallisia tai suullisia sopimuksia, joissa he olisivat sitoutuneet myymään poimimansa marjat juuri tälle yhtiölle.”
Todellisuudessa poimijat solmivat Thaimaan päässä sopimuksen, jota kutsumme sitouttavaksi sopimukseksi. He eivät sopimuksella sitoudu myymään työtään suoraan suomalaiselle yritykselle vaan heidät palkanneen työnvälitysfirman asiakkaalle, joka on tässä tapauksessa yritys X. Palataanpa tähän hetken kuluttua.
”Poimijat ovat kuitenkin itse päättäneet päivittäiset poiminta-alueensa, eikä heidän työskentelyään tai ajankäyttöään ole X Oy:n toimesta valvottu.”
”X Oy ei saadun selvityksen mukaan ole määrännyt kutsumilleen poimijoille työaikaa eikä esittänyt heille työtulosvaatimuksia.”
Todellisuudessa poimijat eivät itse päättäneet poiminta-alueestaan ja heidän ajankäyttöään valvottiin. Kun poimijat kieltäytyivät lähtemästä poimimaan Saarijärvellä, yrityksen X hallituksen jäsen ja toimitusjohtajan vaimo uhkasi palauttaa heidät takaisin Thaimaahan lennoin, joita yritys kontrolloi. Yksipuolisesti. Poiminta ei siis perustunut vapaaehtoisuuteen vaan koko konflikti lähti alun alkaen liikkeelle, kun yritys X ohjasi poimijat toistuvasti marjattomiin kohteisiin vastoin heidän toiveitaan.
Mitä työaikoihin ja sopimuskäytäntöihin tulee, työneuvosto sivuuttaa täysin mahdollisuuden, että työnantaja olisi jättänyt molemmat tietoisesti tekemättä. Miettikääpä itse. Jos te pyörittäisitte yritystä, joka toimii markkinoilla, joiden voitto syntyy työntekijöiden selkänahasta, solmisitteko te vapaaehtoisesti työsopimuksen? Olisiko se teistä juridisesti fiksua? Kun puhumme valmiiksi velkavankeudessa elävistä poimijoista, määrittelisittekö te heille työajan, jos he joka tapauksessa ovat pakotettuja tekemään minimissään 14 tunnin päiviä? Mitä poimintamääriin tulee, miksi ihmeessä kukaan tarvitsee määriä järjestelmässä, jossa paljon on paremmin ja muulla ei ole väliä?
”Ainakin periaatteessa myynti on ollut vapaata, sillä poimijoille ilmoitetuilla myyntipaikoilla on X Oy:n ohella voinut olla saapuvilla muitakin ostajia.”
Väite, että työntekijät olisivat pystyneet myymään muille toimijoille, on absurdi. Periaatteessa hullutkin asiat ovat mahdollisia. Siksi sanavalinta periaatteessa eikä käytännössä. Aivan kuin keskelle keskisuomalaista metsää yhtäkkiä ilmestyisi toisen yrityksen auto. Yhtä absurdia on väittää, että täysin kielitaidoton thaimaalainen maanviljelijä tietää ilman opastusta, mistä muut yritykset ostavat marjansa. Mutta palataanpa tähänkin myöhemmin.
Lausunto jatkuu Thaimaan osalta seuraavasti:
”Asiassa ei ole käynyt ilmi, että mainittu koordinaattori olisi poimijoihin yhteyttä pitäessään ilmoittanut hankkivansa työvoimaa X Oy:lle tai muutenkaan esiintynyt sen valtuuttamana edustajana.”
”Työneuvoston saamien tietojen mukaan poimijoiden rekrytoinnista vastasi yritys Y. Työneuvosto ei pysty arvioimaan yrityksen Y toimintaa tosiasiallisesti yrityksen X nimissä.”
Tästä suomalainen byrokraatti, joka ei ole koskaan käynyt muualla kuin Tukholmassa ja Tallinnassa tekee nopeasti seuraavan loogisen johtopäätöksen:
”…koska yhtiöiden välillä sovitusta työvoiman harkintajärjestelyistä ei ole esitetty sille (työneuvosto) tarkempia tietoja.”
Koska selvitys puuttuu, neuvosto katsoo, ettei sopimusta myöskään solmittu Thaimaan päässä. Todellisuudessa kaavaan pitää lisätä myös thaimaalainen rekrytointiyritys Z. Yritys Z toimii suoraan yrityksen X nimissä, vaikka vastuu on siirretty yritykselle Y. Yritykset Z ja X yhdistää virallisissa asiakirjoissa ainoastaan sama osoite. Yritys X siis toimii virallisissa asiakirjoissa samasta Bangkokin osoitteesta käsin kuin yritys Z. Yritys Y:llä ei ole todellisuudessa mitään virallista roolia yritysten X ja Z yhteistyössä vaan se vastaa käytännössä ainoastaan asumis- ja autojärjestelyistä Suomen päässä, mikä on niin idioottivarma tulonlähde, että porovorokin sen osaa.
Homma toimii seuraavasti. Suomalainen yritys X tilaa thaimaalaiselta yritys Z:lta itselleen ulkoministeriön myöntämän kiintiön verran poimijoita. Tämän jälkeen solmitaan ns. sitouttamissopimus poimijoiden ja yrityksen Z välillä, joka toimii yrityksen X edustajana Thaimaassa. Yritys Z takaa osan lainoista (ja toimii osassa luultavasti myös koronkiskurina) yrityksen X kautta ja voilá velkavankeudessa elävillä köyhillä on yhtäkkiä rahaa lentää turisteiksi Suomeen. Kun samaa järjestelmää ehdotettiin aikanaan Vietnamin Hanoin suurlähetystölle, vastaus oli yksiselitteinen ei, muistuttaa liikaa ihmiskauppaa.
Työneuvosto lähtee ajatuksesta, että koska todisteita ei ole riittävästi, uskotaan automaattisesti suomalaisyrittäjän sanaa. Työneuvosto kyllä kuuli yrityksen X toimitusjohtajaa, mutta poimijoita haastatteli tukiryhmän lähestymisen jälkeen ainoastaan TEMin ylitarkastaja Markus Wallin, joka suositteli raportissaan Ruotsin mallin mukaista työsopimusta. Marjanpoimijoiden tukiryhmä lähetti oman selvityksensä sekä SAK:lle että työneuvostolle, mutta työneuvoston lausunnosta päätelleen se jäi lukematta.
Seuraa kohta, joka on erittäin tärkeä. Työneuvosto tiedostaa, että poimijoiden lainasaatavia Thaimaasta ”on vähennetty yrityksen X Oy:n myötävaikutuksella…” Näin ollen niiden poimijoiden kohdalla, jotka ovat ottaneet lainan, työ saattaa täyttää työsuhteen ehdot. Koska lainasta ei ole kuitenkaan minkäänlaista sopimusta, ei pystytä myöskään osoittamaan, kuka lainan oli ottanut. Olemme toimittaneet asiakirjat koskien kaikkien 50 poimijan lainoja. Jos he eivät tarvitsisi takauksia saati lainoja, he eivät tulisi Suomeen. Uskallan väittää, että kaikki lainat on taannut joko yritys X tai yritys Z. Sama osoite.
Yritys Z & Tohmajärven yö
Koettakaa jaksaa hetki. Alamme lähestyä asian ydintä. Suomalaisyritys X ei siis ole pelkästään tilannut poimijoita Suomeen vaan tämä on myös taannut heidän lainansa ja vähentänyt niitä marjatuloista, jotka poimijat ovat tienanneet yksityisyrittäjinä. Koska koko keissi on perin juurin uskomaton, annan esimerkintilanteesta, jota ei usko tasan kukaan, koska lähde ei ole suomalainen.
Keskiyöllä 24. syyskuuta 2013 thaimaalaisen yrityksen Z pomo saapuu Tohmajärvelle. Tämä ei ole vitsi. Miettikää pieni thaimaalainen tuomari keskelle suomalaista metsää. Keskellä yötä, mukanaan attaseesalkku, johon tämä kerää yrityksen X edustajien avulla poimijoille takaamansa lainat. Miettikää. Puhumme rahamääristä, joita ei saa kuljettaa Suomesta Thaimaahan ilman viranomaisten lupaa. Tohmajärven leiriolosuhteissa asuneista poimijoista parhaimmat tienasivat ainoastaan pari sataa euroa kesältä.
Jos suomalainen marjametsä on hämärä paikka, tilanne Thaimaassa on synkkä. Sotilasvallankaappaus pysäytti kaikki ihmiskauppaan liittyvät tutkinnat. Eikä sen edes väliä, sillä Thaimaa ei ole oikeusvaltio ja marjanpoimjoiden oikeuskamppailu on väsytystaistelu, jota he eivät voi voittaa. He tietävät sen itsekin. Eivät he ole tyhmiä. Ensimmäiset maakaupat korkojen takaamiseksi kirjattiin kevään mittaan ja vastuuhenkilöt kulkevat aseistautuneina. Kyse on puhtaasta kehitysmaamafiameiningistä, jonka takaa löytyy valitettavasti suomalaisia sijoittajia - tiesivät he tästä tai eivät. Hiljattain poimijoiden johtajille on tarjottu tuhansien eurojen palkkioita suomalaisyrityksiä edustavien rekrytointifirmojen puolesta, jotta he hylkäisivät syytteet.
Ollaanpa hetki rehellisiä. Tätä tilannetta ja juridista farssia ei olisi koskaan tapahtunut, jos poimijat olisivat oikean värisiä. Ei koskaan. Halusin ensin uskoa toisin, mutta mitä pidempään ja lähemmin olen viranomaisten ja median toimintaa seurannut, sitä enemmän hävettää olla suomalainen. Meille riittää se, että poimijat pysyvät ongelmineen hiljaa ja hyväksyvät mukisematta euron tuntipalkan tai vähemmän työstä, jota yksikään suomalainen ei samoin ehdoin tekisi. Ketään ei edes kiinnosta, jääkö joku miinukselle, koska mahdollisuudet ovat monikertaiset oman kotimaan kuukausipalkkaan nähden. Riittää, että tänne pääsee. Se on suomalaisesta näkökulmasta palkinto itsessään.
Ja minkälaisen palkinnon 50 marjanpoimijaa saivatkaan viime kesästä? He tiesivät jo protestoimaan lähtiessään, että kiitos yritys X:n täydellisen välinpitämättömyyden, heillä ei ole edes mahdollisuuksia päästä omilleen, vaikka he poimisivat kauden loppuun niin monta tuntia päivässä kuin fyysisesti mahdollista. Silti ratkaisu protestoida oli raskas, sillä poimimalla kausi loppuun ainakin velkataakka olisi kotiin palatessa pienempi. On tärkeä muistaa, että suurin osa poimijoista ei lähde matkaan rikastumisen toivossa vaan päästäkseen omilleen tai selvitäkseen. Kyse on edes jonkinlaisesta toivosta.
Siitäkin huolimatta, että ilmoitimme tarjoavamme tulkin ja keskustelumahdollisuuden poimijoiden kanssa, ainoastaan kourallinen toimittajia haastatteli itse asianomistajia. Heitä ei kuullut syyttäjä, heitä ei kuullut työneuvosto eikä heitä kuullut media. Samaan aikaan tukiryhmän jäseniä syytettiin julkisesti provokaatiosta ja oman agendan ajamisesta, koska he kommentoivat poimijoiden puolesta. Kuka tahansa olisi milloin tahansa voinut tulla heitä haastattelemaan. Mutta ei tullut. Sen sijaan appelsiinit, klementiinit ja muut päätoimittajan pallille eksyneet sitrushedelmät valjastivat poimijat ajamaan omia populistisia intressejään.
Vastenmielistä yritys X:n tapauksesta ei tee tosiasioiden sivuuttaminen tai suoranainen valehtelu vaan täysin yksipuoleinen kuuleminen. Sama ongelma on vaivannut prosessia ensimmäisestä kytisvierailulta lähtien eikä ole muuttunut mihinkään. Eikä tule muuttumaankaan. Mikäli yrityksen X toimitusjohtaja sen sanoo, se on totta. Jos thaimaalaisia olisi kuultu muuten kuin edustajien kautta ja epäillen, työneuvoston lausunto olisi näyttänyt hyvin erilaiselta. Suomi on valitettavasti edelleenkin maa, jossa setämiehen vatsanympärys, asema ja ihonväri ovat suurempi muuttuja kuin objektiivinen totuus. Suomi on hieno maa suomalaiselle, mutten suosittele eksymään tänne thaimaalaisena turistina. Ties vaikka eksyy orjaleirille.
-------------
Haluaisin poikkeuksellisesti omistaa tämän katkeran avautumisen Oulun kihlakunnansyyttäjälle, Keski-Suomen poliisille, työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehille, työ- ja tasa-arvovaliokunnalle, työneuvoston jäsenille sekä teollisuudenalalle, jolla ei ole pienintäkään omaatuntoa. Jos kesän 2014 tapahtumat eivät riitä, en tiedä mikä riittää. Kenties myös Suomessa tarvitaan kuolonuhreja kuten Ruotsissa ennen kuin thaimaalaisten poimijoiden oikeuksiin kiinnitetään huomiota. Se ei ole kuin ajan kysymys.
Ensimmäiset 50 poimijasta ovat joutuneet myymään omaisuuttaan maksaakseen koronkiskureille. Työneuvoston päätös tarkoittaa pahimmillaan, etteivät he tule saamaan minkäänlaista korvausta suomalaisyritykselle tekemästään työstä. He eivät ottaneet riskiä pelkästään protestoidessaan vaan jatkaessaan oikeusprosessia teollisuudenalan painostusyrityksistä huolimatta. Näin Suomi kiitti heitä epäkohdan nostamisesta esille. Eivät he halunneet miljoonia - ainoastaan korvauksen työstään ja oikeudenmukaista kohtelua. Se on ilmeisesti liikaa vaadittu tämän päivän Suomessa.
Tulevan kesän mustikkasato on jo pilalla ja Ruotsin varastot pursuavat puolukkaa. Kaikesta huolimatta kaikki on hyvin ja marjayrittäjät, joista on esitutkinta käynnissä Thaimaassa, ovat luotettavampi lähde kuin ihmiset, joita he käyttävät hyväkseen (terveisiä Ylelle. En puhu nyt yrityksestä X, Y tai Z vaan siitä M:stä). Kyse ei ole yrityksestä X, Y eikä Z vaan koko järjestelmästä. Kyse on lopulta suurista ostajista kuten Lapin Liha, Kiantama ja etenkin Polarica. Yritys X Oy:n toimitusjohtajan sanoin: ”Käytännössä, jos marjanpoiminta olisi jäänyt suomalaisten varaan, ei tehtaat ja laitokset pyörisi.”
Suomalainen metsämarjabisnes on jännä bisnes. Ihmisiä on rahaa lennättää toiselta puolelta maailmaa pohjolaan, mutta heille ei ole varaa maksaa työstä korvausta. Kuullostaako elinvoimaiselta teollisuudenalalta? Jossain vaiheessa suomalaisten on myös pakko kysyä, kumpi on tärkeämpää, metsään mädäntyvät marjat vai ihmisoikeudet? Työneuvoston päätöksen jälkeen uskaltaisin väittää, että Suomi ei ole mikään banaanitasavalta. Me olemme marjatasavalta™.
