Vapaamatkustaja

"Ei saa palata ajattelussa vanhaan aikaan”, presidentti Sauli Niinistö

Suomalainen nato-keskustelu on siitä hauska, että sen saa aikaiseksi ihan mistä vain, eräs kansanedustaja naurahti. Siihen se huumori sitten loppuukin.

Sunnuntaisuomalainen uutisoi toukokuussa allekirjoitettavasta ns. isäntämaatukisopimuksesta, joka tiivistää Suomen ja sotilasliitto Naton kumppanuutta. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön (ps.) mukaan sopimus ei paranna Suomen puolustuskykyä. Sen sijaan uusi sopimus olisi askel kohti sotilasliiton täysjäsenyyttä.

Kävin keskustelemassa Ukrainan tilanteesta, Venäjästä ja Suomen Nato kannasta A-Talkissa. Kaikki keskusteluun osallistuneet olivat ihastuttavan samaa mieltä siitä, että Suomen uhkakuvat eivät ole muuttuneet, Suomi on edelleen liittoutumaton ja hyvä näin. En voinut hetkittäin olla miettimättä, miksi helvetissä istun studiossa keskustelemassa Natosta, jota kukaan ei tunnu haluavan ja joka ei Suomea hyödytä?

Kysymys on lopulta Venäjästä, Venäjästä ja Venäjästä. Puhutaanpa suoraan: Suomessa elää sinnikkäästi ajatus Venäjämöröstä, joka hyökkää heti, jos silmä hetkeksikään välttää. Itä-Ukrainan ja Krimin tilannetta väheksymättä väite on absurdi.

Vuonna 2013 Suomesta vietiin Venäjälle tavaroita noin 5,4 miljardin euron arvosta. Venäjä on kolmanneksi suurin vientimaamme ja suurin tuontimaa. Tuonnin arvo Venäjältä oli 10,5 miljardia euroa. Valtaosa tästä energiatuotteita. Venäläiset turistit puolestaan kantavat Suomeen vuosittain yli miljardia euroa riihikuivaa, mikä on etenkin muuttovajeen ja leikkauspolitiikan kurjistamissa Itä-Suomen kunnissa iso raha.

Moody's arvioi, että Venäjän bruttokansantuote voi supistua prosentilla. Ennen Ukrainan kriisiä bruttokansantuotteeseen odotettiin kahden prosentin kasvua. Nyt kiitos Ukrainan ja kulutusvetoisen kasvun huipun Venäjän talouskasvu uhkaa jäädä pyöreään nollaan. Tämä on paljon huolestuttavampi luku kuin joukkojen määrä ukrainan vastaisella rajalla.

Venäjä, Ukraina sekä EU tarvitsevat kaikki kipeästi kasvua. EU on ajautunut sosiaaliseen kriisiin, Ukrainassa kriisi on eskaloitunut jo vallankumoukseksi ja Putinin kannatusluvut ovat kaukana Georgian konfliktin vastaavista. Olisi typerää ajatella, että Venäjä on Neuvostoliitto, jonka sisäiset sosioekonomiset ongelmat eivät näkyisi päivän politiikassa. Putin on luonut kannatuksensa vahvan imagon ja talouskasvun varaan, mutta taantuman siirtyessä pikkuhiljaa BRICS-maihin, myös Venäjän talous horjuu.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko toteaa seuraavaa:

“Suomen etujen mukaista on Venäjän kasvava integroituminen yleiseurooppalaiseen kehitykseen, kansainväliseen yhteistyöhön ja maailmantalouden rakenteisiin.”

Vaikka Venäjä anneksoi Krimin, Suomen ja Venäjän suhteet ovat entisellään. Paras rauhan tae ei ole ylihintaiset Hornetit ilman vastavuoroisia kauppoja vaan dialogi, vakaus ja kasvu. Kun Venäjälle määrättiin talouspakotteita, riski oli, että pakotteet vahingoittaisivat myös Suomen taloutta. Suomen etu on siis Venäjän etu.

-----

Lopulta Nato-keskustelussa pitää kysyä kaksi kysymystä: Kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman suursotaa, ja jos suursota syntyy tai sen välitön uhka kasvaa, lisääkö vai heikentääkö Nato-jäsenyys Suomen turvallisuutta?

Venäjä on moneen otteeseen ilmoittanut, että Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys vahingoittaisi maiden suhteita. Samaan aikaan Nato-johto ja poliittinen eliitti Helsingin Sanomien ja kokoomuksen suulla, toistelee tyhjiä lupauksia turvatakuista ja Nato-optioista. Molemmat termejä, joita ei tunneta muualla kuin Suomessa.

Mitkä ovat nämä surullisenkuuluisat Naton turvatakuut?

Naton viides artikla toteaa, että hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan, on hyökkäys sotilasliittoa vastaan. Käytännössä tämä ei vielä velvoita mihinkään, sillä tarkoituksella löysästi muotoiltu ja tulkinnanvarainen viides artikla velvoittaa jäsenmaat ainoastaan toimimaan parhaaksi näkemällään tavalla. Artiklan turvatakuut on myönnetty ainoastaan kerran syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Yhdysvalloille, mutta takuita ei seurannut Nato-operaatio vaan vaatimaton koalitio, joka pommitti Afganistanin kivikaudelle.

Foreign Affairs kysyi Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenilta, mitä artikla viisi tarkoittaa esimerkiksi Viron tapauksessa. Rasmussen vastasi uskovansa sataprosenttisesti Naton auttavan virolaisia mikäli Venäjä hyökkäisi. Kyse ei siis ole missään nimessä takuista vaan sokeasta uskosta. Nato-jäsenenä Suomi tuskin saisi muuta kuin ilmatukea, jos sitäkään.

-----

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kertoi Ylen haastattelussa, että isäntämaasopimusta ei käsitelty hallituksessa kertaakaan hänen ministeriaikanaan. On syytä muistaa, että Arhinmäki oli myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsen.

Salaiset sopimukset, jotka valmistellaan kabineteissa eduskunnalta piilossa, ovat demokratian irvikuva. Suomen liittoutumattomuus ja uskottava itsenäinen maanpuolustus ovat puolustuspolitiikkamme kulmakiviä, joten suunnanmuutoksen liittoutumattomasta maasta potentiaaliseksi uhaksi Venäjälle, ei ole asia, johon pitäisi suhtautua kevyesti.

EU:n huippukokous päätti viime joulukuussa, että: ”Yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehitetään edelleen täysin Natoa täydentävästi.” Tämä tarkoittaa syvenevää yhteistyötä myös Suomen osalta, vaikka sopimuksessa onkin huomioitu liittoutumattomat jäsenmaat.

Nato-voimat ovat liikkeellä eivätkä ne halua käsitellä yhteistyötä saati päätöksiä läpinäkyvästi tai demokraattisesti. Väistyvä pääministeri Jyrki Katainen (kok) ja kansanedustaja Kimmo Sasi (kok) ovat ehdottaneet, että jäsenyys ei tarvitse kansan mandaattia. Kokoomukselle jäsenyys siis kelpaa, vaikka Ainoastaan 22 prosenttia suomalaisista kannattaa sitä. Kataisen mukaan kansan mielipide on "huono peruste" liittoutumattomuudelle.

Onneksi kansa tietää kokoomusta paremmin. Emme tarvitse Kylmän Sodan aikaista Yhdysvaltojen etuvartiota huonontamaan suhteitamme itään. Venäjä ei ole uhka. Venäjä on mahdollisuus.

“Se mikä tulee lehdestä ulos, kertoo lehden johdon tahdosta ja ajattelusta ja silloin yleensä työnantajan ajattelusta. Renkejähän ne päätoimittajatkin ovat.” - anonyymi vastaus Journalisti-lehden kyselyssä.

Paavo Arhinmäen kehysriihihaastattelu A-Studiossa oli, kröhöm, mielenkiintoinen. Toimittaja Sakari Kilpelä syytti ex-kulttuuri- ja urheiluministeriä ensin suurin piirtein kaikesta muusta paitsi holokaustista, ei antanut puheenvuoroa vastata ja lopulta päätti haastattelun, vaikka kollega ihmetteli vieressä, että vielähän näitä kysymyksiä olisi ollut. Viikon kuumin keskustelunaihe ei ollutkaan kehysriihi vaan se, kuka maksaa ex-ministerin jalkapallon mm-kisamatkan ja miten vastuutonta onkaan puolustaa köyhiä?

On puolueita, jotka vihaavat journalisteja ja puolueita, joita toimitukset halveksivat. Joskus nämä asiat kulkevat käsi kädessä. Toisin kuin yleinen mielipide väittää, kaikki toimittajat eivät ole vihreitä tai vasemmistolaisia. Journalistiliiton vuonna 2010 tekemästä kyselystä käy ilmi, että peräti 60 prosentilla vastanneista toimittajista ei ollut vakiintunutta puoluekantaa.

Vasemmistolaisuus tai ainakaan sen näkökulmien julkinen kannattaminen eivät ole kuuminta hottia suomalaisissa toimituksissa. Meininki on vähän kuin raksalla, missä kaikki tietävät sen yhden kommarin, josta kuiskaillaan. Arvomaailma ei ole niinkään vieras kuin historian taakka vastenmielinen. Kun menee Tiedonantajaan töihin se on loppuelämän pesti, nauroi eräs ystäväni viitaten työllisyysnäkymiin vahvasti ideologisen julkaisun jälkeen.

Kyse on pitkälti konsensuspolitiikasta ja 6,5 prosentin gallup-tuloksesta. Jos joku yhteisen tarinan näyttelijöistä poikkeaa tarinasta - oli kyse sitten poliittisesta pakosta tai sen oikeutuksesta -, vesilasissa nousee myrsky. Isojen on helppo heittää herjaa ja piiloutua puoluetta kannattavan pääkirjoitustoimittajan poliittisen analyysin suojaan, kun taas pienet jäävät omilleen. Sama pätee toimittajiin. Eriäviä mielipiteitä ei kuunnella, vaikka samaan aikaan vaaditaan mielipiteitä.

Mikä kehysriihen uutisoinnissa sitten kokonaisuudessaan mätti? No, se järjetön spekulointi, tulkitseminen ja mielikuvat tosiasioiden ja lausuntojen sijaan. Se, että politiikka nähdään pelinä, jossa taistellaan ainoastaan omaa etua tavoitellen ja johdonmukaisesti petetään kaikki vaalilupaukset. Tämä on itseään toteuttava ennustus ja ahdas kehys, joka sotii jo ministerin valaa vastaan.

Kun kansanedustajat, ministerit ja politiikan toimittajat tajusivat, että vasemmisto ei pelaakaan samoilla korteilla kuin muut, syntyi ristiriita. Kehysriihen käsikirjoitukseen kun ei kuulunut vasemmiston ero, joka asetti vaikeat, mutta mukamas niin välttämättömät päätökset aivan uuteen valoon. Vasemmiston oli tarkoitus olla se puskuri, joka ottaa paskan niskaan sekä opposition että kansan puolelta. Yhtäkkiä pitikin kehittää uusi tarina ja se oli peli, vastuun pakoilu, marttyyriys ja populismi. Helsingin Sanomat jopa tiesi, että eroaminen on vasemmistolainen tapa koska Skdl jätti hallituksen vuonna 1971.

Vuoden 2014 Suuren journalistipalkinnon vuoden jutun voittanut ja itseni tavoin katkeriin poliittisiin analyyseihin erikoistunut MTV3:n politiikan ja taloustoimituksen päällikkö Timo “Setä Arkadia” Haapala tiesi välittömästi vasemmiston eduskuntaryhmän päätöksen jälkeen, että “Arhinmäki vinkuu nyt itselleen marttyyrin roolia. Mukavampi retostella toreilla, että nakattiin hallituksesta kuin että lähdettiin itse.” Tämän jälkeen Haapala toivotti ironiset terkut vasemmistolle kolmeen kertaan ja lähti kymppiuutisten deskiin viisastelemaan. Yksikään fakta ei twiittauksessa pidä paikkaansa, mutta tulipahan selväksi, ketä Haapala ei ainakaan äänestä. Tämä ei ole jäänyt epäselväksi myöskään vuoden journalisti Saska Saarikosken kohdalla.

Toimittajien puoluekantojen perään on huudellut mm. Ahtisaaren Mara, Apusen Masa ja Himasen Pekka. Tehdäänpä kerralla selväksi: toimittajan puoluekannalla ei ole mitään väliä niin pitkään kuin toimittaja hoitaa työnsä oikein. Persuja ja kokkareita aivan kuten vassareitakin koskevat aivan samat säännöt ja lainalaisuudet. Journalismi on määritelmällisesti itsenäistä, edustavaa, ajankohtaista ja faktapohjaista (Kunelius, \o/). Se ei ole puolueellista eikä käsittele ainoastaan marginaaleja kuten ufoja ja mamuja. Se ei myöskään ole viisi vuotta vanha raiskausuutinen Norjasta eikä Olli Immosen Puheenvuoro-blogi.

Vaikka meillä Suomessa onkin maailman vapain ja vähintäänkin himskatin ammattitaitoinen toimittajakunta, aika harva oli valmistautunut vasemmiston päätökseen jättää hallitus. Moni kyllä kirjoitti jälkeenpäin, että eipä tullut yllätyksenä, mutta taisi se tulla.

Jos läksyt olisi tehty, olisi Haapala tai Saarikoski muistaneet Paavo Arhinmäen lupauksen viikon takaisesta puoluevaltuuston kokouksesta: “Emme hyväksy perusturvan indeksijäädytyksiä.” Kehysriihen luovuttua 50/50-mallista ja painotettua leikkaukset pienituloisten kukkarolle, vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (kyllä, päätöksen teki eduskuntaryhmä ei Katainen, Sdp, Illuminati eikä Arhinmäki yksin) hylkäsi sen yksimielisesti.

Kristillisdemokraatit söivät sanansa lapsilisistä ja kokoomus sekä demarit pienituloisiin kohdistuvista leikkauksista. Vihreät puolestaan nielivät energiapäätökset ja jäivät odottelemaan uutta ydinvoimaa. Oppositiopuolueista puolestaan toinen pakoilee edelleen hallitusvastuuta ja toinen on vielä hallitustakin pahempi leikkuupuimuri, joka on sopinut tulevan hallituskauden budjetista ennen vaaleja. Toimittajien kommenteista huolimatta tässä seurassa edes vasemmistoliiton ei ole vaikea loistaa.

---------

Jokaisella toimittajalla on mielipide, miellytti se lukijoita tai ei. Joskus toimittajallakin menevät työ ja vapaa-aika sekaisin. Osa twiittaa omilla nimillään töistä ja osa vapaalta. Mistä hitosta minä tiedän, onko Haapala kolmen promillen kännissä porealtaassa vai valtakunnansalissa lähettäessään analyysiaan? Kun Saarikoski voitti suuren journalistipalkinnon, palkittiinko poliittinen mielipide ja näkökulma, kuten perusteluissa korostettiin vai työ toimittajana?

On oleellista tietää, onko vaalidebaatin järjestänyt Sitran hyväveliverkosto vai itsenäinen toimija. Yhtä oleellista on tietää, onko Suuri journalistipalkinto (kaikki kunnioitus kaikille voittajille) pelkkä maikkarin puffi, ja mistä asemasta käsin kukin puhuu missäkin tilanteessa. Kun esimerkiksi kansanedustaja blogaa kirkon, muslimien ja kommunistien salaliitosta, on hyvä tietää kirjoittaako hän politiikon vai mielenterveyspotilaan diskurssista.

Ja sama pätee toimittajiin. Minusta on hienoa, että toimittajilla on mielipiteitä, mutta vielä hienompaa olisi, jos ne eivät vaikuttaisi työhön ja erityisen timanttista, jos katsojat, lukijat sekä kuuntelijatkin ymmärtäisivät eron journalistisen sisällön ja mielipiteen välillä. Meillä on ehkä maailman parhaat toimittajat, mutta vapaa-ajalle hekin osaavat olla mulkkuja some-kommentaattoreita.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen ennustepäällikkö Eero Lehdon mukaan hallituksen sopeutus meni "hieman överiksi". Tämä onkin sitten niitä harvoja analyyseja, jotka keskittyvät itse kehysriiheen. Kun köyhien kyykyttämisen sijaan suurempi uutinen on se, että joku vastustaa kyykyttämistä ja jopa eroaa tämän takia korkeasta virasta, tai jos vastuunkantaminen tarkoittaa heikompiosaisten kiusaamista, meidän kannattaa ehkä olla huolissamme toimittajien poliittisen kannan sijaan omasta arvomaailmastamme.

Pilkatessaan vasemmistoa vastuuttomuudesta media ja poliitikot unohtavat ne, joihin leikkaukset osuvat kipeimmin: köyhät, pienituloiset, lapsiperheet ja opiskelijat. Se ei ole hyvää journalismia, se on poliittinen valinta.

E: Kirjoittaja kirjoittaa vain ja ainoastaan omia mielipiteitään, joita kukaan ei ole vielä osoittanut oikeiksi.