Vapaamatkustaja

“Se mikä tulee lehdestä ulos, kertoo lehden johdon tahdosta ja ajattelusta ja silloin yleensä työnantajan ajattelusta. Renkejähän ne päätoimittajatkin ovat.” - anonyymi vastaus Journalisti-lehden kyselyssä.

Paavo Arhinmäen kehysriihihaastattelu A-Studiossa oli, kröhöm, mielenkiintoinen. Toimittaja Sakari Kilpelä syytti ex-kulttuuri- ja urheiluministeriä ensin suurin piirtein kaikesta muusta paitsi holokaustista, ei antanut puheenvuoroa vastata ja lopulta päätti haastattelun, vaikka kollega ihmetteli vieressä, että vielähän näitä kysymyksiä olisi ollut. Viikon kuumin keskustelunaihe ei ollutkaan kehysriihi vaan se, kuka maksaa ex-ministerin jalkapallon mm-kisamatkan ja miten vastuutonta onkaan puolustaa köyhiä?

On puolueita, jotka vihaavat journalisteja ja puolueita, joita toimitukset halveksivat. Joskus nämä asiat kulkevat käsi kädessä. Toisin kuin yleinen mielipide väittää, kaikki toimittajat eivät ole vihreitä tai vasemmistolaisia. Journalistiliiton vuonna 2010 tekemästä kyselystä käy ilmi, että peräti 60 prosentilla vastanneista toimittajista ei ollut vakiintunutta puoluekantaa.

Vasemmistolaisuus tai ainakaan sen näkökulmien julkinen kannattaminen eivät ole kuuminta hottia suomalaisissa toimituksissa. Meininki on vähän kuin raksalla, missä kaikki tietävät sen yhden kommarin, josta kuiskaillaan. Arvomaailma ei ole niinkään vieras kuin historian taakka vastenmielinen. Kun menee Tiedonantajaan töihin se on loppuelämän pesti, nauroi eräs ystäväni viitaten työllisyysnäkymiin vahvasti ideologisen julkaisun jälkeen.

Kyse on pitkälti konsensuspolitiikasta ja 6,5 prosentin gallup-tuloksesta. Jos joku yhteisen tarinan näyttelijöistä poikkeaa tarinasta - oli kyse sitten poliittisesta pakosta tai sen oikeutuksesta -, vesilasissa nousee myrsky. Isojen on helppo heittää herjaa ja piiloutua puoluetta kannattavan pääkirjoitustoimittajan poliittisen analyysin suojaan, kun taas pienet jäävät omilleen. Sama pätee toimittajiin. Eriäviä mielipiteitä ei kuunnella, vaikka samaan aikaan vaaditaan mielipiteitä.

Mikä kehysriihen uutisoinnissa sitten kokonaisuudessaan mätti? No, se järjetön spekulointi, tulkitseminen ja mielikuvat tosiasioiden ja lausuntojen sijaan. Se, että politiikka nähdään pelinä, jossa taistellaan ainoastaan omaa etua tavoitellen ja johdonmukaisesti petetään kaikki vaalilupaukset. Tämä on itseään toteuttava ennustus ja ahdas kehys, joka sotii jo ministerin valaa vastaan.

Kun kansanedustajat, ministerit ja politiikan toimittajat tajusivat, että vasemmisto ei pelaakaan samoilla korteilla kuin muut, syntyi ristiriita. Kehysriihen käsikirjoitukseen kun ei kuulunut vasemmiston ero, joka asetti vaikeat, mutta mukamas niin välttämättömät päätökset aivan uuteen valoon. Vasemmiston oli tarkoitus olla se puskuri, joka ottaa paskan niskaan sekä opposition että kansan puolelta. Yhtäkkiä pitikin kehittää uusi tarina ja se oli peli, vastuun pakoilu, marttyyriys ja populismi. Helsingin Sanomat jopa tiesi, että eroaminen on vasemmistolainen tapa koska Skdl jätti hallituksen vuonna 1971.

Vuoden 2014 Suuren journalistipalkinnon vuoden jutun voittanut ja itseni tavoin katkeriin poliittisiin analyyseihin erikoistunut MTV3:n politiikan ja taloustoimituksen päällikkö Timo “Setä Arkadia” Haapala tiesi välittömästi vasemmiston eduskuntaryhmän päätöksen jälkeen, että “Arhinmäki vinkuu nyt itselleen marttyyrin roolia. Mukavampi retostella toreilla, että nakattiin hallituksesta kuin että lähdettiin itse.” Tämän jälkeen Haapala toivotti ironiset terkut vasemmistolle kolmeen kertaan ja lähti kymppiuutisten deskiin viisastelemaan. Yksikään fakta ei twiittauksessa pidä paikkaansa, mutta tulipahan selväksi, ketä Haapala ei ainakaan äänestä. Tämä ei ole jäänyt epäselväksi myöskään vuoden journalisti Saska Saarikosken kohdalla.

Toimittajien puoluekantojen perään on huudellut mm. Ahtisaaren Mara, Apusen Masa ja Himasen Pekka. Tehdäänpä kerralla selväksi: toimittajan puoluekannalla ei ole mitään väliä niin pitkään kuin toimittaja hoitaa työnsä oikein. Persuja ja kokkareita aivan kuten vassareitakin koskevat aivan samat säännöt ja lainalaisuudet. Journalismi on määritelmällisesti itsenäistä, edustavaa, ajankohtaista ja faktapohjaista (Kunelius, \o/). Se ei ole puolueellista eikä käsittele ainoastaan marginaaleja kuten ufoja ja mamuja. Se ei myöskään ole viisi vuotta vanha raiskausuutinen Norjasta eikä Olli Immosen Puheenvuoro-blogi.

Vaikka meillä Suomessa onkin maailman vapain ja vähintäänkin himskatin ammattitaitoinen toimittajakunta, aika harva oli valmistautunut vasemmiston päätökseen jättää hallitus. Moni kyllä kirjoitti jälkeenpäin, että eipä tullut yllätyksenä, mutta taisi se tulla.

Jos läksyt olisi tehty, olisi Haapala tai Saarikoski muistaneet Paavo Arhinmäen lupauksen viikon takaisesta puoluevaltuuston kokouksesta: “Emme hyväksy perusturvan indeksijäädytyksiä.” Kehysriihen luovuttua 50/50-mallista ja painotettua leikkaukset pienituloisten kukkarolle, vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (kyllä, päätöksen teki eduskuntaryhmä ei Katainen, Sdp, Illuminati eikä Arhinmäki yksin) hylkäsi sen yksimielisesti.

Kristillisdemokraatit söivät sanansa lapsilisistä ja kokoomus sekä demarit pienituloisiin kohdistuvista leikkauksista. Vihreät puolestaan nielivät energiapäätökset ja jäivät odottelemaan uutta ydinvoimaa. Oppositiopuolueista puolestaan toinen pakoilee edelleen hallitusvastuuta ja toinen on vielä hallitustakin pahempi leikkuupuimuri, joka on sopinut tulevan hallituskauden budjetista ennen vaaleja. Toimittajien kommenteista huolimatta tässä seurassa edes vasemmistoliiton ei ole vaikea loistaa.

---------

Jokaisella toimittajalla on mielipide, miellytti se lukijoita tai ei. Joskus toimittajallakin menevät työ ja vapaa-aika sekaisin. Osa twiittaa omilla nimillään töistä ja osa vapaalta. Mistä hitosta minä tiedän, onko Haapala kolmen promillen kännissä porealtaassa vai valtakunnansalissa lähettäessään analyysiaan? Kun Saarikoski voitti suuren journalistipalkinnon, palkittiinko poliittinen mielipide ja näkökulma, kuten perusteluissa korostettiin vai työ toimittajana?

On oleellista tietää, onko vaalidebaatin järjestänyt Sitran hyväveliverkosto vai itsenäinen toimija. Yhtä oleellista on tietää, onko Suuri journalistipalkinto (kaikki kunnioitus kaikille voittajille) pelkkä maikkarin puffi, ja mistä asemasta käsin kukin puhuu missäkin tilanteessa. Kun esimerkiksi kansanedustaja blogaa kirkon, muslimien ja kommunistien salaliitosta, on hyvä tietää kirjoittaako hän politiikon vai mielenterveyspotilaan diskurssista.

Ja sama pätee toimittajiin. Minusta on hienoa, että toimittajilla on mielipiteitä, mutta vielä hienompaa olisi, jos ne eivät vaikuttaisi työhön ja erityisen timanttista, jos katsojat, lukijat sekä kuuntelijatkin ymmärtäisivät eron journalistisen sisällön ja mielipiteen välillä. Meillä on ehkä maailman parhaat toimittajat, mutta vapaa-ajalle hekin osaavat olla mulkkuja some-kommentaattoreita.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen ennustepäällikkö Eero Lehdon mukaan hallituksen sopeutus meni "hieman överiksi". Tämä onkin sitten niitä harvoja analyyseja, jotka keskittyvät itse kehysriiheen. Kun köyhien kyykyttämisen sijaan suurempi uutinen on se, että joku vastustaa kyykyttämistä ja jopa eroaa tämän takia korkeasta virasta, tai jos vastuunkantaminen tarkoittaa heikompiosaisten kiusaamista, meidän kannattaa ehkä olla huolissamme toimittajien poliittisen kannan sijaan omasta arvomaailmastamme.

Pilkatessaan vasemmistoa vastuuttomuudesta media ja poliitikot unohtavat ne, joihin leikkaukset osuvat kipeimmin: köyhät, pienituloiset, lapsiperheet ja opiskelijat. Se ei ole hyvää journalismia, se on poliittinen valinta.

E: Kirjoittaja kirjoittaa vain ja ainoastaan omia mielipiteitään, joita kukaan ei ole vielä osoittanut oikeiksi.

”Me allekirjoittaneet vaadimme siis, että ns. konemusiikki luokitellaan lainsäädännössä suoraan huumausaineeksi ja sen kuuntelemisesta on tehtävä huumausaineen käyttörikos.” – Sakarias Lehtomäki, isänmaanystävä, kommentaattori ja kansalaisaktivisti

Ällöromanttinen kulttuurimaisema lipuu ohi Peugeotin ikkunassa. Aurinko paistaa ja nautin screwdriveria ilman minkaanlaista ajo- tai aikatauluvastuuta. Sopii teemaan, sillä olemme matkalla vastuuttomille ja vaarallisille festivaaleille, joiden haureus mädättää hartaimmankin mielen. Aloitan festivaalikesäni Kuopion viinijuhlilla.

Kuopio on hieno paikka. En ole aivan varma kuopiolaisista, mutta kesällä satamassa kuuntelee ilokseen Haddawayn kaltaisia maailmanluokan esiintyjiä luomuviiniä maistellen. Kuten onnistuneilla viinijuhlilla aina, kansalaiset siirtyvät keskikaljaan ja kossuun yhdeksän kieppeillä ja loppuilta meneekin sitten katuja pitkin kuseskellen, kontaten ja naapureille vittuillen. Business as usual. Suomessa elää festivaaleista myytti poikkeuksellisen vaarallisina tai paheellisina tapahtumina, vaikka ero normiviikonloppuun on viinaan piirretty viiva.

Palataanpa neljä vuotta taaksepäin Konemetsä-nimiseen spektaakkeliin. Konemetsä oli konemusiikkiin erikoistunut metsäfestivaali, joka keräsi vierailijoita ja esiintyjiä ympäri maailmaa. Vuonna 2009 tapahtumassa vieraili 10 000 kävijää. Vuonna 2008 mukaan mahtui myös poliisin tehovalvonta, joka tuotti sata huumausainerikosta. ”LSD-bileet metsässä”, Aamulehti repäisi kahden lsd-takavarikon johdosta. Konemetsä organisaatio teki lööpistä tutkintapyynnön, mutta vahinko ehti tapahtua.

Eräs ystäväni kritisoi poliisin toimintaa tapahtumassa. Hän kertoi poliisin kuvanneen ja ottaneen sormenjäljet myös sivullisilta, jotka eivät kiinniottotilanteisiin mitenkään liittyneet. Kun hän itse tiedusteli, miksi sormenjäljet otetaan myös ihmisiltä, joita ei mistään syytetty, konstaapeli vastasi sarkastiseen sävyyn: ”Mietipä, jos tulee vaikka tsunami. Helpottaa tunnistamista.” Ei kuulemma naurattanut.

Poliisi tutkii ja etsivä löytää. Jos poliisin tehovalvonta viedään festivaalille kuin festivaalille, tuloksia tulee. Se ei johdu musiikkityylistä vaan suomalaisista. Tämä voi tulla shokkina, mutta osa suomalaisista käyttää huumeita jopa festivaaleilla.

Etsivä löytää etenkin kun tietää, mitä etsiä ja mistä. Kuopiossa julkikuseskelukeskustelu käy vuodesta toiseen kuumana. Väinölänniemen mummot haluavat kieltää nuorisofestivaalit, koska kiinteistön arvo laskee kusen kostuttaessa perustukset. Viinijuhliin suhtaudutaan terveemmin, kiitos tukevamman rahoituksen, S-ryhmän lobbauksen ja ikärasismin. Suomessa festivaalit sujuvat ongelmitta, kunhan rahoitus pelaa eikä nuorilla ole hauskaa. Kun maakuntalehden suurin mainostaja järjestää tapahtuman, se tuppaa saamaan muita myönteisempää pressiä, oli järjestyshäiriöitä tai ei.

Palataanpa kolme vuotta taaksepäin Tampereelle, missä järjestettiin Vapaa Nekala –ilmaistapahtuma. Osallistujien määrää yllätti järjestäjät, minkä seurauksena järjestyksenvalvojat ja saniteettitilat olivat pahasti alimitoitetut. Kusi lensi jälleen yksityisalueelle, ja kaupunki muisti aktiivisia nuoria, jotka olivat pystyttäneet hienot fetivaalit sakoin.

Kuopiossa panokset kovenevat. Haddaway kipuaa lavalle. Tämä sopii, sillä en ole edes kuuloetäisyyden päässä alueesta. Seuraan festivaalikansan valumista kohti satamaa. Osa on – sanotaan nyt – aika kovissa, vaikka keski-ikä jää kauas teinistä. Setä pissii Anttilan seinää vasten ja toinen makaa vieressä. Purjehduskengän päällä on oksennusta.

Katsotaanpa, mitä etsivä löytää. Suomen vaarallisimmat festivaalit ei ole hevimiesten Tuska, jossa tapahtuu tuskin lainkaan järjestyshäiriöitä. Suomen vaarallisin festivaali ei myöskään ole Raumanmeren juhannus, jonka maine on jossain ruotsinlaivan ja vapun välimaastossa. Ei, Suomen vaarallisimmat kestit ovat Seinäjoen Tangomarkkinat.

Rikoskomisario Esa Uusi-Kakkuri kertoo Seinäjoen Sanomissa Provinssirockin ja Tangomarkkinoiden eroavan toisistaan alkoholin käyttöön liittyvien järjestyshäiriöiden osalta ja muistuttaa, että itse tangoalueella on turvallisempaa kuin sen lähiympäristössä. Vaikka huumekiinniottoja ei tangokansan seassa tehdä (tai osata etsiä), ongelmilta ei vältytä. Rikoskomisario kertoo, miten selvitä tangohumusta hengissä ja vahingoitta. Vertailun vuoksi: Konemetsässä ei järjestyshäiriöitä ollut käytännössä lainkaan.

Tampereen yliopiston teettämästä nuorten terveystutkimuksesta käy ilmi, että alaikäisten humalahakuinen juominen on vähentynyt. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että huumealtistusten, eli huumeita tarjoavien kontaktien määrän kaventuneen alaikäisten keskuudessa. Molemmat tilastoja, jotka puhuvat eri kieltä kuin festivaaliuutisointi. Festivaaliuutisointi perustuu edelleen kahteen perustavanlaatuiseen kysymykseen: oliko ongelmia ja tuliko takkiin? Kun pitäisi kysyä, oliko hauskaa, kysytäänkin, minkälainen lasku lankesi?

Ei se toki huono kysymys ole. Konemetsän kaltaiset tapahtumat, jotka eivät nauti isojen organisaatioiden taloudellisesta turvasta ovat erittäin suhdanneherkkiä. Monet Suomen kesäfestivaaleista rakennetaan talkoovoimin ja omin varoin, toisin kuin keskiluokan megatapahtumat, jotka kiinnostavat myös paikallista elinkeinoelämää.

Vuonna 2010 Konemetsää ei enää järjestetty. Tapahtuman ongelma oli, ettei se tuonut rahaa kaupungille vaan ainoastaan vahvisti homeisia stereotypioita konemusiikin kuuntelijoista. Kukaan ei muistanut kertoa, että festivaalilla ei tapahtunut pahoinpitelyjä tai raiskauksia. Kukaan ei myöskään muistanut kehua erinomaista tunnelmaa. Sen sijaan kaikki olivat huolissaan muutamasta pilveä polttavasta hipistä eivätkä esimerkiksi erinomaisesta Suomi-brändistä, jota pitäisi tukea rankaisemisen sijaan. Jos kiitos tapahtumasta on henkilökohtainen konkurssi ja narkkariksi leimaaminen, tapahtumajärjestäjiä ei riitä ruuhkaksi saakka.

Suomalaiset viranomaiset kaipaavat joustavuutta etenkin pienten festivaalien suhteen. Uudet provinssit ja Ilosaaret jäävät syntymättä, jos muutama vessa tai keltaliivi liian vähän johtaa festivaalin rankaisemiseen sakoin ja median loanheittoon. Festivaalien ainoa elinehto ei voi olla elinkeinoelämän kanssa liittoutuminen. Isolle osalle festivaaleista se on märkä unelma, sillä elinkeinoelämää ei kulttuuri kiinnosta. Hyvin myyvä hotelliyö aamupalalla ja kahdeksan euron kalja kiinnostavat enemmän.

Kuopiossa yö pimenee. Katselen Kallavettä. Vieressä aikuinen nainen pyörii nurmikolla aikuisen miehen kanssa. Ilmassa on rakkautta. Ystäväni tuo Haddawayn nimikirjoituksen. Kysyn, olivatko hyvät festivaalit? Tämä kohauttaa olkapäitään ja toteaa Haddawayn rokanneen. Viiniin ei ollut varaa.

Suomalaiset festivaalit ovat läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä. Festivaaleilla ongelmat hyppäävät silmille, vaikka ovat aivan arkisia. Tangomarkkinat on vaarallinen, sillä suuret suomalaiset ikäluokat juovat liikaa ja tappelevat päälle. Ei se ole hiukkastiedettä. Festivaaleilla ei ei ryypätä tai käytetä sen enempää huumeita kuin muutenkaan. On typerää huolestua festivaalikäyttäytymisestä kerran kesässä ja sulkea silmät ongelmilta loppuvuodeksi.

Tänäkin kesänä muutama innovatiivinen suomalainen saa päähänsä järjestää ensi kesänä festivaalit. Tehkää se. Tehkää se, vaikka varat eivät riittäisikään. Älkää antako sakkojen, kukkahattutätien ja byrokratian lannistaa. Elävä ja monimuotoinen kulttuuritarjonta ei voi jäädä pelkästään elinkeinoelämän vastuulle. Riski on, että Suomessa soi jatkossa pelkkä pippelihevi, tango ja Olli Lindholm. Riski myös on, että festivaalien keskittyessä lippujen hinnat nousevat tasolle, johon ainoastaan viinieliitillä ja tangokansalla on varaa. Sen sijaan, että holhoamme nuoria, meidän pitäisi olla huolissamme festivaalien tulevaisuudesta ja lippujen hinnoista. Jeesustelu ei pelasta lapsia eikä festareita.

Ps. Te vanhemmat, jotka miettitte edelleen, uskaltaako lapsen päästää ensi kertaa festivaaleille: päästäkää. Kertoi Aamulehden lööppi mitä hyvänsä, ainakin tilastojen valossa äidin pikku kullannuppu käyttäytyy fiksummin kuin vanhempansa.