Vapaamatkustaja

Tuijotan näyttöä. Tyhjä Word-dokumentti ilkkuu olemassaolollaan. Pitäisi kirjoittaa raporttia, gradua ja blogia. Pitäisi lukea ja etsiä uutta asuntoa. Selvitellä byrokratiaa ja maksaa laskuja, joihin ei ole varaa. Kaikki tämä työ, jotta voisin siirtyä oikeaan työelämään.

Realimaailmassa tilanne on yhtä hallinnassa kuin pienessä luolassa, jota kutsun työhuoneekseni ja kodikseni. Kesäkuussa 2013 noin 45 000 alle 25-vuotiasta oli vailla työtä. Euro-kriisin puhjetessa 2008 nuorten työttömien määrä oli vain puolet nykyisestä. Valmistun näillä näkymin työmärkkinoille, joita ei ole olemassakaan.

Me suomalaiset olemme hassu kansa. Me emme kerro naapureille lottovoitoista tai pakettihotellin tähtimääristä. Meitä ei tartte auttaa, vaikka olisimme ojassa traktorin alla. Kyllä se siitä omalla painollaan. Sama pätee myös työmärkkinoihin, sillä ainahan työtä tekevälle löytyy. Vika ei ole työmarkkinoissa tai harjoitetussa politiikassa. Vika on aina työnhakijassa, sillä onhan metsässä on marjoja poimittavaksi.

Viime viikolla peruspalveluministeri Huovinen keksi pyörän uudelleen ja päätti ratkoa sekä valtiontalouden että kansan ongelmat kerta rykäisyllä poistamalla keskikaljan maitokaupoista. Juuri kun suomalaiset olivat pääsemässä yli kieltolain traumasta ja juomatottumukset eurooppalaistumassa, valtio kiitti kiusaamalla. Jälleen kerran ongelmaa lähdettiin ratkomaan perussuomalaiseen tapaan kontrollilla ja kielloin. Ongelma ovat ihmiset, eivät ihmisten yhteiskunnassa kohtaamat ongelmat. Kukaan ei enää kysy, miksi Jeppe juo?

Suomessa voidaan pahoin. Helsingin Sanomat uutisoi 90-luvun laman satoa korjattavan nyt mielenterveyspalveluissa. Väitettä on vaikea sivuuttaa, mutta kysyä sopii, voiko 90-luvun laman lapset nyt jotenkin huonommin kuin 2008 alkaneen laman lapset? Tai suomalaiset noin yleensä? Talousennusteiden valossa vuoteen 2050 mennessä joka toinen suomalainen syö masennuslääkkeitä. Eipä tartte ainakaan auttaa.

Kun itseään nuoremmat kaverit tipahtelevat burn outtien, ahdistuksen ja masennuksen selättäminä, on pakko kysyä, elämmekö terveessä yhteiskunnassa? Kun opiskelija elää leipäjonon turvin kadulla tai yhteiskunnan ulkopuolelle tippunut ei saa apua tai freelancer joutuu jatkuvasti turvautumaan sosiaaliturvaan, lienee aika kysyä, pitäisikö tehdä jotain? Kun 40 vuotta kansantaloutta kasvattaneelle yrittäjälle jää vuosikymmenten työstä käteen paska eläke ja menetetty terveys, lienee aika kysyä, onko tässä ylipäätään mitään järkeä?

Olen välttänyt burn outit ja selvinnyt äärimmäisestä köyhyydestä opiskelijana. Seuraavaksi vuorossa on ilmeisesti menetetty terveys ja paska eläke. Ihan itse ilman apua ansaittu.

Laman lapsi alkaa masentua. Vaikka syytä lienee, ei pidä heittää vielä pyyhettä kehään. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen ehdotti alimpien tuloluokkien verotuksen poistamista. Ei ollenkaan paska ajatus, kuten ei ole myöskään nuorisotakuu tai perustulo. Nuorisotakuuseen ei tosin varoja ohjata, ja perustulokin jää odottamaan seuraavia vaaleja. Vaihtoehtoja on, muttei poliittista tahtoa niiden toteuttamiseksi.

Elämme zombi-yhteiskunnassa, missä jo kuolleet ajatukset eivät suostu kuolemaan. Moni esimerkiksi uskoo, että euro-kriisi sai alkunsa suoraan julkisen talouden kasvaneista alijäämistä. Väite on puolitotuus, sillä alijäämä ei aiheuttanut kriisia, vaikka siihen vaikuttikin. Tästä harhaluulosta pääsemme toiseen zombiin, eli ongelmien ratkaisuun. Puhumme rakenteellisista ongelmista, vaikka tarvomme syvällä lamassa. On ongelmallista ratkoa rakenteellisia ongelmia suohdannekuopan pohjalta ja väittää samaan aikaan kaiken muuttuvan paremmaksi, vaikka todellisuudessa yksityisen sektorin lasku vain siirretään kansan maksettavaksi. Nykyisin ratkaisuin kohta tarttee auttaa.

Kun kokoomuspamput huutavat yhteen ääneen rakenteista, (vaikkakin samalla itse sivuuttavat talouden rakenteet, joista kriisi johtuu) saattaa saada helposti sen vaikutelman, että rakenteita ollaan muuttamassa tosissaan. Rakenteellinen muutos sai alkunsa jo 90-luvulta, mistä lähtien nuorten suhteellinen osuus toimeentulotuen saajista on kasvanut ja lapsiperheiden köyhyys kasvanut. Samaan aikaan epävarmuus työmarkkinoilla on ajanut tuhansia ihmisiä paskatöiden loputtomaan suohon tuotannon karatessa ulkomaille. Yhteiskunnan heikoimmat ovat jääneet huomiotta, maailman muuttuessa.

Ei tartte auttaa, sanottiin Kreikan tukipakettien yhteydessä. Ei meitäkään tartteis eikä kukaan 90-luvulla auttanutkaan. Muutama päivä sitten SPR varoitti väkivaltaisista mielenilmauksista Euroopassa. Samasta on varoitellut myös valtiovarainministeri Urpilainen. Mitään ongelmien ratkomiseksi ei ole kuitenkaan tehty. Päinvastoin. Pääministeri Katainen ehdottaa uusia leikkauksia: apua Suomelle.

Leikkaamalla ei auteta yrittäjiä, opiskelijoita, syrjäytyneitä tai vanhuksia. Ei myöskään kansallisilla välittämiskampanjoilla, vaikka niiden takana olisi presidenttismies. Ongelmat ratkotaan elvyttämällä. Elinkeinoministeri Vapaavuori kertoi vast ikään Suomen jo ”tavallaan elvyttävän”. Todellisuudessa hallitus ei elvytä lainkaan, välttelee vain suurten taloudellisten päätösten tekemistä.

Olisi lohdullista sanoa, että laman ratkettua kaikki olisi kuten ennen. Ei ole, sillä maailma on muuttunut. Emme kuitenkaan voi oikeuttaa suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden muutosta laman varjolla, sillä silloin korjaamme moottoria vaihtamalla renkaat. Lopulta kyse on rahasta, kuten niin monesti auttaminen on. Meidän pitäisi nähdä auttaminen investointina eikä pelkästään kaikkia köyhdyttävänä pakkona. Suomessa elvytetään antamalla burana ja komentamalla seuraavana päivänä töihin. Se ei paljoa sydänkohtauspotilasta auta.

En ajatellut piiputtaa itseäni saavuttaakseni keskiluokkaisen elämäntavan. Se ei tunne enää sen arvoiselta. Toiset hajoilevat työhön ja toiset sen puutteeseen. Jotkut molempiin. Työmarkkinat ovat muuttuneet ja tuskin koskaan palaavat entiselleen. On poliitikkojen ratkaisu, elämmekö jatkossakin täysin markkinoiden ehdoilla vai puutummeko markkinoiden toimintaan perusoikeuksien ja kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Me suomalaiset olemme sinnikäs kansa, mutta kyllä mekin apua tarvitsemme. Sen varaan rakennettiin koko hyvinvointivaltio. Sen myöntäminen ei pelkästään ole tervettä vaan auttaa meitä auttamaan. Auttamatta jättäminen tulee katsokaas lähes aina auttamista kalliimmaksi.

”Itse asiassa Suomi toimii aika tehokkaasti laittoman maahantulon suhteen, ja sitä tehoa ei ole syytä heikentää, koska se on myös meidän vahvuutemme, ja voimme tässä näyttää esimerkkiä muille Schengen-maille.” – sisäministeri Päivi Räsänen

Erittäin hyvää Ramadania. On jälleen muslimien pyhän kuukauden aika. Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa hiljentyvät, henkistyvät ja paastoavat Muhammadin profetioiden kunniaksi. Maailmalla Ramadan on sujunut rauhallisesti, mutta Suomessa – maassa, jonka muslimiväestö on siinä järisyttävän prosentin pintaan – ei ongelmilta vältytä.

Helsingin Sanomat uutisoi kuun alussa Ramadan-ruokailun puutteista Metsälän säilöönottokeskuksessa. Muslimit paastoavat valoisan aikaan, mikä tarkoittaa poliisivankilaolosuhteissa ei oota ja nälkää. Olosuhteet eivät muutenkaan ole valoisat. Metsälän säilöönottokeskus on loukko, jonka kautta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ja muista syistä karkotettavat heitetään helvettiin Suomesta. Se on toisin sanoen se loukko, johon yksikään turvapaikanhakija tai maahanmuuttaja ei halua päätyä. Metsälän säilöönottokeskuksessa istuu parhaillaan 40 asukasta.

On mahdotonta arvioida, kuinka monta maahanmuuttajaa Suomessa otetaan vuosittain säilöön, sillä viranomaisten tiedot ovat puutteellisia. Arvio on tuhannen pintaan. Maahanmuuttajista noin 17 prosentin arvioidaan olevan muslimeja, joten Metsälän tapauksessa 15 vastaanottokeskuksen johdolle adressin esittänyttä lienee realistinen arvio ongelman kohdanneiden määrästä. Määrä ei ole kuitenkaan säilöönottokeskuksista keskusteltaessa oleellista. Oleellista ovat olot ja toimenpiteet, jotka johtavat keskukseen.

Suomessa säilöönotetut henkilöt ovat usein ihmisiä, jotka saapuvat äärimmäisistä olosuhteista: monesti kidutettuina, traumatisoituneina ja hankisesti tai fyysisesti sairaina. Nämä ihmiset ovat kaikista haavoittuvimpia, mutta siitä huolimatta he kohtaavat Suomeen saapuessaan epäinhimilliset olosuhteet, jotka eivät vastaa annettuja lupauksia.

Kiitos Amnestyn painostuksen Jyrki Kataisen ensimmäisen hallituksen hallitusohjelmaan kirjattiin lupaus yksin maahan tulleiden lasten säilöönoton kieltämisestä ja säilöön ottamisen vaihtoehtojen kehittämisestä. Hallitusohjelman lupausta ei ole täytetty. Sivistysvaltiossa Suomi pitäisi olla itsestään selvää, että lapset, odottavat äidit tai kidutetut eivät kuulu poliisivankilaan. Säilöönotot kuuluvat sisäministeri Päivi Räsäsen vastuualueeseen.

Amnesty lanseerasi vast ikään vetoomuksen, jossa vaaditaan Räsästä lopettamaan säilöönotot. Amnestyn argumentti on yksiselitteinen: ”Suomessa otetaan vuosittain säilöön tuhat ihmistä, jotka ovat paenneet vainoa, sotaa tai köyhyyttä. Heidät sijoitetaan vankilan kaltaisiin olosuhteisiin, vaikka he eivät ole syyllistyneet mihinkään rikokseen hakiessaan turvaa Suomesta.” Jokaisella ihmisellä on oikeus turvapaikkaan. Se ei ole rikos.

Palataanpa Ramadaniin. On kummallista, etteivät suomalaiset viranomaiset onnistu järjestämään 15 muslimille Ramadanin mukaista ja perustuslain takaamaa oikeutta harjoittaa uskontoaan. Vietin viime Ramadanin Indonesiassa enkä törmännyt yhteen ainoaan uskonnolliseen konfliktiin. Päinvastoin: Istiqlal – Kaakkois-Aasian suurin moskeija sijaitsee aivan kirkon vieressä. Ramadan-juhlallisuuksien aikaan kirkko lainaa tilojaa ja päinvastoin. Kulttuurien välisiä konflikteja ratkotaan ainoastaan kompromissein.

Helsinki ratkoo samaan aikaan kerjäläisongelmaa kaikin keinoin paitsi kompromissein. Kunnanvaltuusto torppasi kerjäämiskiellon, jota etenkin perussuomalaisten ja kokoomuksen valtuutetut ajoivat. Kielto perustui aikaisemmin poliisipamppu Paateronkin esittämiin väitteisiin kerjäämisen ja järjestäytyneen rikollisuuden yhteyksistä. Kuitenkin poliisin tuoreen tilanneselvityksen mukaan kerjäläiset eivät ole ihmiskaupan tai järjestäytyneen rikollisuuden uhreja eivätkä todellakaan tienaa tuhansia. Eri arvioiden mukaan kerjäläisten päiväansiot vaihtelevat 10-20 euron välillä. On siinä ongelmalla mittasuhteet.

Suomen Poliisi ei kuitenkaan luovuta. Euroopan neuvoston rasisminvastaisen toimielimen mukaan poliisi syyllistyy Suomessa etniseen profilointiin. Ministeri Räsänen ja poliisijohto kiistivät väitteen, vaikka vähemmistövaltuutettu on selvitellyt vastaavia tapauksia jo vuotta aiemmin. Monet Metsälän säilöönottokeskuksen asiakkaista ovat joutuneet koppiin kiitos poliisin tarkistusten.

Ministeri Räsänen, jonka sivistys-Suomessa lapset, raskaana olevat naiset ja sodan uhrit kuuluvat putkaan, antoi ymmärtää Kansanlähetyspäivillä pitämässä puheessaan, että jumalan laki ylittää maallisen lain. Kommenttia on riepoteltu riittämiin, mutta sopii kysyä, miten argumentti pitäisi tulkita 15:sta Metsälän säilöönottokeskuksessa istuvan muslimin näkökulmasta. On paradoksaalista, että ministeri Räsänen kieltää toisilta lailla sen, mitä kehottaa itse lain rikkomisenkin uhalla noudattamaan.

On myös syytä kysyä, onko sisäministeriössä kaikki kaljat samassa korissa? Poliisin määrärahoja leikataan samalla kun sisäministeri ja poliisijohto laukovat, mitä sylki suuhun tuo. Viimeisimpien tilastojen mukaan luottamus poliisiin on Suomessa edelleen korkea. Valitettavasti Suomessa asuvien ulkomaalaisten ystävieni kokemukset suomalaisista viranomaisista ovat hyvin erilaisia. Kysymys ei ole pelkästään säilöönottokeskuksista vaan yleisestä ilmapiiristä. En halua uskoa, että suomalaiset olisivat niin takapajuista kansaa, etteivät kunnioittaisi vieraita kulttuureja. Ongelma piilee rakenteissa. Ministeri Räsäsen toivoisi olevan yhtä avarakatseinen kuin äänestäjiensä.

Kansanedustaja Anna Kontula kertoi Enbuske & Linnanlähde Crew -ohjelmassa piilotelleensa karkoituksen saaneita paperittomia maahanmuuttajia kotonaan. Kansa ei raivostunut, vaikka edustaja seurasi lain sijaan omaatuntoaan. Kontulan tapauksesta ei nostettu esitutkintaa, koska se olisi sotinut oikeustajuamme vastaan. Samoin kuin lasten heittäminen poliisivankilaan. Tätä sopii miettiä hetken. Kenties ministeri Räsänen voisi soveltaa vanhan testamentin sijaan uudempaa painosta.

Suomi on edelläkävijämaa ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa. On syytä huoleen, jos emme pysty huolehtimaan edes 15 ihmisen uskonnonvapaudesta puhumattakaan sitten ihmisoikeuksista. Kirjaus hallitusohjelmassa ei paljoa lohduta, jos mitään ei tehdä. Suosittelen käymään allekirjoittamassa Amnestyn anomuksen säilöönottojen lopettamiseksi osoitteessa http://sailo.amnesty.fi/. Ainakaan minun Suomessani lapset eivät kuulu vankilaan.

”Me allekirjoittaneet vaadimme siis, että ns. konemusiikki luokitellaan lainsäädännössä suoraan huumausaineeksi ja sen kuuntelemisesta on tehtävä huumausaineen käyttörikos.” – Sakarias Lehtomäki, isänmaanystävä, kommentaattori ja kansalaisaktivisti

Ällöromanttinen kulttuurimaisema lipuu ohi Peugeotin ikkunassa. Aurinko paistaa ja nautin screwdriveria ilman minkaanlaista ajo- tai aikatauluvastuuta. Sopii teemaan, sillä olemme matkalla vastuuttomille ja vaarallisille festivaaleille, joiden haureus mädättää hartaimmankin mielen. Aloitan festivaalikesäni Kuopion viinijuhlilla.

Kuopio on hieno paikka. En ole aivan varma kuopiolaisista, mutta kesällä satamassa kuuntelee ilokseen Haddawayn kaltaisia maailmanluokan esiintyjiä luomuviiniä maistellen. Kuten onnistuneilla viinijuhlilla aina, kansalaiset siirtyvät keskikaljaan ja kossuun yhdeksän kieppeillä ja loppuilta meneekin sitten katuja pitkin kuseskellen, kontaten ja naapureille vittuillen. Business as usual. Suomessa elää festivaaleista myytti poikkeuksellisen vaarallisina tai paheellisina tapahtumina, vaikka ero normiviikonloppuun on viinaan piirretty viiva.

Palataanpa neljä vuotta taaksepäin Konemetsä-nimiseen spektaakkeliin. Konemetsä oli konemusiikkiin erikoistunut metsäfestivaali, joka keräsi vierailijoita ja esiintyjiä ympäri maailmaa. Vuonna 2009 tapahtumassa vieraili 10 000 kävijää. Vuonna 2008 mukaan mahtui myös poliisin tehovalvonta, joka tuotti sata huumausainerikosta. ”LSD-bileet metsässä”, Aamulehti repäisi kahden lsd-takavarikon johdosta. Konemetsä organisaatio teki lööpistä tutkintapyynnön, mutta vahinko ehti tapahtua.

Eräs ystäväni kritisoi poliisin toimintaa tapahtumassa. Hän kertoi poliisin kuvanneen ja ottaneen sormenjäljet myös sivullisilta, jotka eivät kiinniottotilanteisiin mitenkään liittyneet. Kun hän itse tiedusteli, miksi sormenjäljet otetaan myös ihmisiltä, joita ei mistään syytetty, konstaapeli vastasi sarkastiseen sävyyn: ”Mietipä, jos tulee vaikka tsunami. Helpottaa tunnistamista.” Ei kuulemma naurattanut.

Poliisi tutkii ja etsivä löytää. Jos poliisin tehovalvonta viedään festivaalille kuin festivaalille, tuloksia tulee. Se ei johdu musiikkityylistä vaan suomalaisista. Tämä voi tulla shokkina, mutta osa suomalaisista käyttää huumeita jopa festivaaleilla.

Etsivä löytää etenkin kun tietää, mitä etsiä ja mistä. Kuopiossa julkikuseskelukeskustelu käy vuodesta toiseen kuumana. Väinölänniemen mummot haluavat kieltää nuorisofestivaalit, koska kiinteistön arvo laskee kusen kostuttaessa perustukset. Viinijuhliin suhtaudutaan terveemmin, kiitos tukevamman rahoituksen, S-ryhmän lobbauksen ja ikärasismin. Suomessa festivaalit sujuvat ongelmitta, kunhan rahoitus pelaa eikä nuorilla ole hauskaa. Kun maakuntalehden suurin mainostaja järjestää tapahtuman, se tuppaa saamaan muita myönteisempää pressiä, oli järjestyshäiriöitä tai ei.

Palataanpa kolme vuotta taaksepäin Tampereelle, missä järjestettiin Vapaa Nekala –ilmaistapahtuma. Osallistujien määrää yllätti järjestäjät, minkä seurauksena järjestyksenvalvojat ja saniteettitilat olivat pahasti alimitoitetut. Kusi lensi jälleen yksityisalueelle, ja kaupunki muisti aktiivisia nuoria, jotka olivat pystyttäneet hienot fetivaalit sakoin.

Kuopiossa panokset kovenevat. Haddaway kipuaa lavalle. Tämä sopii, sillä en ole edes kuuloetäisyyden päässä alueesta. Seuraan festivaalikansan valumista kohti satamaa. Osa on – sanotaan nyt – aika kovissa, vaikka keski-ikä jää kauas teinistä. Setä pissii Anttilan seinää vasten ja toinen makaa vieressä. Purjehduskengän päällä on oksennusta.

Katsotaanpa, mitä etsivä löytää. Suomen vaarallisimmat festivaalit ei ole hevimiesten Tuska, jossa tapahtuu tuskin lainkaan järjestyshäiriöitä. Suomen vaarallisin festivaali ei myöskään ole Raumanmeren juhannus, jonka maine on jossain ruotsinlaivan ja vapun välimaastossa. Ei, Suomen vaarallisimmat kestit ovat Seinäjoen Tangomarkkinat.

Rikoskomisario Esa Uusi-Kakkuri kertoo Seinäjoen Sanomissa Provinssirockin ja Tangomarkkinoiden eroavan toisistaan alkoholin käyttöön liittyvien järjestyshäiriöiden osalta ja muistuttaa, että itse tangoalueella on turvallisempaa kuin sen lähiympäristössä. Vaikka huumekiinniottoja ei tangokansan seassa tehdä (tai osata etsiä), ongelmilta ei vältytä. Rikoskomisario kertoo, miten selvitä tangohumusta hengissä ja vahingoitta. Vertailun vuoksi: Konemetsässä ei järjestyshäiriöitä ollut käytännössä lainkaan.

Tampereen yliopiston teettämästä nuorten terveystutkimuksesta käy ilmi, että alaikäisten humalahakuinen juominen on vähentynyt. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että huumealtistusten, eli huumeita tarjoavien kontaktien määrän kaventuneen alaikäisten keskuudessa. Molemmat tilastoja, jotka puhuvat eri kieltä kuin festivaaliuutisointi. Festivaaliuutisointi perustuu edelleen kahteen perustavanlaatuiseen kysymykseen: oliko ongelmia ja tuliko takkiin? Kun pitäisi kysyä, oliko hauskaa, kysytäänkin, minkälainen lasku lankesi?

Ei se toki huono kysymys ole. Konemetsän kaltaiset tapahtumat, jotka eivät nauti isojen organisaatioiden taloudellisesta turvasta ovat erittäin suhdanneherkkiä. Monet Suomen kesäfestivaaleista rakennetaan talkoovoimin ja omin varoin, toisin kuin keskiluokan megatapahtumat, jotka kiinnostavat myös paikallista elinkeinoelämää.

Vuonna 2010 Konemetsää ei enää järjestetty. Tapahtuman ongelma oli, ettei se tuonut rahaa kaupungille vaan ainoastaan vahvisti homeisia stereotypioita konemusiikin kuuntelijoista. Kukaan ei muistanut kertoa, että festivaalilla ei tapahtunut pahoinpitelyjä tai raiskauksia. Kukaan ei myöskään muistanut kehua erinomaista tunnelmaa. Sen sijaan kaikki olivat huolissaan muutamasta pilveä polttavasta hipistä eivätkä esimerkiksi erinomaisesta Suomi-brändistä, jota pitäisi tukea rankaisemisen sijaan. Jos kiitos tapahtumasta on henkilökohtainen konkurssi ja narkkariksi leimaaminen, tapahtumajärjestäjiä ei riitä ruuhkaksi saakka.

Suomalaiset viranomaiset kaipaavat joustavuutta etenkin pienten festivaalien suhteen. Uudet provinssit ja Ilosaaret jäävät syntymättä, jos muutama vessa tai keltaliivi liian vähän johtaa festivaalin rankaisemiseen sakoin ja median loanheittoon. Festivaalien ainoa elinehto ei voi olla elinkeinoelämän kanssa liittoutuminen. Isolle osalle festivaaleista se on märkä unelma, sillä elinkeinoelämää ei kulttuuri kiinnosta. Hyvin myyvä hotelliyö aamupalalla ja kahdeksan euron kalja kiinnostavat enemmän.

Kuopiossa yö pimenee. Katselen Kallavettä. Vieressä aikuinen nainen pyörii nurmikolla aikuisen miehen kanssa. Ilmassa on rakkautta. Ystäväni tuo Haddawayn nimikirjoituksen. Kysyn, olivatko hyvät festivaalit? Tämä kohauttaa olkapäitään ja toteaa Haddawayn rokanneen. Viiniin ei ollut varaa.

Suomalaiset festivaalit ovat läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä. Festivaaleilla ongelmat hyppäävät silmille, vaikka ovat aivan arkisia. Tangomarkkinat on vaarallinen, sillä suuret suomalaiset ikäluokat juovat liikaa ja tappelevat päälle. Ei se ole hiukkastiedettä. Festivaaleilla ei ei ryypätä tai käytetä sen enempää huumeita kuin muutenkaan. On typerää huolestua festivaalikäyttäytymisestä kerran kesässä ja sulkea silmät ongelmilta loppuvuodeksi.

Tänäkin kesänä muutama innovatiivinen suomalainen saa päähänsä järjestää ensi kesänä festivaalit. Tehkää se. Tehkää se, vaikka varat eivät riittäisikään. Älkää antako sakkojen, kukkahattutätien ja byrokratian lannistaa. Elävä ja monimuotoinen kulttuuritarjonta ei voi jäädä pelkästään elinkeinoelämän vastuulle. Riski on, että Suomessa soi jatkossa pelkkä pippelihevi, tango ja Olli Lindholm. Riski myös on, että festivaalien keskittyessä lippujen hinnat nousevat tasolle, johon ainoastaan viinieliitillä ja tangokansalla on varaa. Sen sijaan, että holhoamme nuoria, meidän pitäisi olla huolissamme festivaalien tulevaisuudesta ja lippujen hinnoista. Jeesustelu ei pelasta lapsia eikä festareita.

Ps. Te vanhemmat, jotka miettitte edelleen, uskaltaako lapsen päästää ensi kertaa festivaaleille: päästäkää. Kertoi Aamulehden lööppi mitä hyvänsä, ainakin tilastojen valossa äidin pikku kullannuppu käyttäytyy fiksummin kuin vanhempansa.

”Jumala haluaa varjella meitä asioilta, joilla voimme satuttaa itseämme.” – Amadeus Oilinki, entinen homoalkoholisti ja nykyinen uskisfaija

Kerroin sukulaiselleni harkitsevani Prideja. ”Eikös se olisi parempi, jos jättäisivät marssimatta? Aiheutuuko tuosta nyt mitään muuta kuin ongelmia?,” tämä kummasteli. Tämä on kysymys, johon tietyn ikäluokan keskuudessa törmää uudestaan ja uudestaan. Suomalaisten asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat parantuneet vuosien saatossa, mutta kysymys kertoo, että Priden kaltaisille eheytyskampanjoille on edelleen tarvetta.

Joillekin tarve on toisia polttavampi. Pride-viikonloppua muisti niin vale- Päivi Räsänen, jonka homovastainen trolli oli niin hyvä, ettei sitä tunnistanut aidosta edes kansanedustajakollega, kuin James Hirvisaari, joka innostui FB-statuksessaan itänaapurin uudesta sensuurilaista, joka suojelee likaisten homojen sijaan lapsia. James ei vihaa homoja vaan rakastaa lapsia. Jopa enemmän kuin ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia.

Samaan aikaan, kun Suomessa valmistauduttiin marssimaan tasa-arvoisten perusoikeuksien puolesta, muuallakin kuin perussuomalaisten puoluekokouksessa kuohui. Vilnan kaupunki päätti yksipuolisesti peruuttaa Baltic Priden vastoin Liettuan korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä. Samaan aikaan Venäjällä allekirjoitettiin Hirvisaaren hehkuttama laki, joka ei ole hyökkäys pelkästään seksuaalivähemmistöjä vaan koko oppositiota ja kaikkia kansalaisjärjestöjä vastaan. Laki kriminalisoi "ei-perinteisten seksuaalisuhteiden propagandan levittämisen" lasten keskuudessa.” Kaikki, mikä ei ole nykyään heteroa, on Venäjällä laitonta.

Itse isä aurinkoinen, Vladimir Putin, vieraili samaan aikaan Suomessa presidentti Niinistön selkään taputeltavana. Amnesty muisti vierailua julkaisemalla Helsingin Sanomissa sivun kokoisella Putin: mitä pelkäät? -mainoksella. Helsingin Sanomille ihmisoikeudet ovat suurvaltapolitiikkaa, jota määrittää etenkin Venäjä-vastaisuus. Esimerkiksi NSA-vuotaja Snowdeniin lehti onkin suhtautunut jo humoristisen päinvastaisella tavalla. Niin pitkään kuin ihmisoikeudet mukailevat poliittisia linjoja, Suomen pää-äänitorvi puolustaa pientä ja syrjittyä. Seksuaalivähemmistöille tämä on pop, sillä Natossa on julkihomoja Venäjän armeijaa enemmän.

Näkökulmia on monia eivätkä kaikki ole yhtä ymmärtäviä. Pride-viikonlopun kunniaksi Savon Sanomat julkaisi ihmisläheisen artikkelin homoseksuaalista alkoholistista, joka rukoilemalla muuttui uskovaiseksi perheenisäksi. Ainoastaan artikkelin kehno ajoitus kilpailee ja sen itsekritiikin puutteen kanssa. Persujen ja Mullikan höpinöille olisi hauska nauraa, mutta se ei ole viisasta. Molemmat kertovat siitä, miten edelleen iso osa suomalaisista luulee, että Priden tarkoitus on lasten katsoessa heiluttaa auton lavalla genitaaleja.

Ei se ole. Eurooppalaisen vähemmistöjärjestön ILGA:n vertailusta käy ilmi, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustilanne on huonompi Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa. Sijoituksemme on laskenut vuoden aikana kaksi sijaa Kroatian ja Ranskan kiilattua ohitsemme. Raportin mukaan Suomen laskeva trendi johtuu syrjintä- ja vähemmistölainsäädännön puutteista sekä tasa-arvoisen avioliitto- ja adoptio-oikeuden puuttumisesta. Haluamme nähdä Suomen tasa-arvon mallimaana, vaikka sijoitumme ILGA:n vertailussa vasta sijalle 14:sta, ja sisäministerimme kilpailee ihmisoikeuskysymyksissä Sarah Palinin sarjassa.

Tahdon 2013-kampanja tuskin etenee eduskuntaa pidemmälle. Vaikka kasvava osa kansasta tahtoisikin, eduskunnan tahtotila edustaa kansanedustajien keski-ikää. Kampanja on kaikesta huolimatta menestys. Yhteiskunnallisia konflikteja – liittyivät ne sitten maahanmuuttoon, päihteisiin tai seksuaalivähemmistöihin – ei ratkota konservatiivisella kieltolakipolitiikalla tai silmiä sulkemalla. Aiheet voi toki vaieta kuoliaaksi, mutta lopulta ne käsitellään ja ratkaistaan vain ja ainoastaan julkisen keskustelun kautta. Keskustelu ei välttämättä ole kivaa tai kannustavaa, mutta konfliktien ratkaiseminen on monesti kivuliasta.

Venäjällä Pride päättyi kahakointiin. Suomessa Pride sujui tänä vuonna ilman pikkunatsien kaasuleikkejä, vaikka vaaralliset homot lähtivätkin kerjäämään verta nenästä. Kysymys, miksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta marssitaan, on yksinkertaisesti typerä. Vastaan kuitenkin lyhyesti, sillä ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä: marssimme seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. Samalla tavalla kuin olemme marssineet naisten, työläisten ja lasten oikeuksien puolesta läpi historian menestyksekkäin tuloksin. Kyse ei siis ole ainoastaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista vaan tasa-arvoisesta ja oikeudenmukaisesta Suomesta.

Suomi ei ole Venäjä. Sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa asiat ratkaistaan keskustelemalla, ei kieltämällä eikä todellakaan väkivallalla. Tasa-arvo tarkoittaa samoja oikeuksia kaikille riippumatta siitä mitä siellä makuuhuoneessa tapahtuu. Se ei yhteiskunnalle kuulu.