Vapaamatkustaja

Hilāl - ramadanin aloituspäivä. Useampi tuhat ihmistä pyllistää sen kunniaksi. Tai kumartaa. Riippuu näkökulmasta. Istun Istiqlal moskeijan toisen kerroksen lattialla ja seuraan seremoniaa. Olen valkoinen imperialistiriistäjä väkiluvultaan maailman suurimman muslimimaan suurimmassa moskeijassa. Tiedä mitä nämä radikaalit keksivät. Vieressäni istuva arkkitehti hymyilee ja keksii tarjota savukkeen.

Ramadan on muslimien pyhä kuukausi. Tämä tarkoittaa itsetutkiskelua, johdatuksen etsimistä ja ennen kaikkea paastoa. Homma toimii seuraavasti: ennen aamunkoittoa vietetää Sahur, eli syödään ja rukoillaan, sitten kärsitään loppu valoisa aika ilman ruokaa, vettä, päihteitä ja lihan haureutta. Sitten rukoillaan ja syödään taas aivan helvetisti.

Indonesia on aidosti suvaitseva maa. Kukaan ei heitä semirasistista maassa maan tavalla -shaibaa ja pakota paastoamaan. Paastoan siitä huolimatta. Ihan uteliaisuuttani. Ketään ei kiinnosta, vaikka kävelisin kalja kädessä ja rööki huulessa kadulla keskellä päivää. En kuitenkaan kävele. Respect one another.

Jotta homma ei mene liian hengelliseksi, suuntaan Jalan Jaksalle - Jakartan viralliseen perseilykohteeseen. Jaksa on keskustan turistikatu ja reppureissaajien välietappi matkalla luoja tietää minne. Yleensä Balille. Sen minäkin tiedän.

Yllätyksekseni kaikki baarit ovat kiinni ja saan ei oota ruokateltoista. Osoittelevat sivummalle. Lopulta löydän kadun varresta pienen pöydän, kaksi puista penkkiä ja täyden jääkaapin. Hintalaput näyttävät vasta vaihdetuilta. En anna tämän häiritä ja tilaan ramadan-hintaisen oluen.

Pari tuntia myöhemmin pöytä on täynnä. Pulloja ja buleja (valkolainen indoiksi). Espanjalaiset pilotit ja saksalaiset omatoimimatkaajat keskustelevat - yllätys, yllätys - jalkapallosta. Ilmassa on isoja eleitä. Toimin ahtisaarimaisena välittäjänä. Päädymme suurinta osaa tyydyttävään lopputulokseen: "You can have the football and we can have the economy". Kehotan saksalaisia valitsemaan potkupallon. Mitä talouteen tulee, olemme kaikki samassa veneessä. Toiset uppoavassa päässä, toiset vielä pinnalla. Indonesialainen vieressäni katsoo kelloaan, tilaa oluen ja toteaa huonolla englannilla:"Fuck the ramadan."

Ramadan on muslimien joulu, joten suuntaan aamulla Mangga Duaan. Ostoskeskus on vittu valtava, vaikka on ramadan enkä saisi kiroilla. Kiroilen silti, sillä olen todella, todella huonolla tuulella. Darra hiipii takaraivossa, kaipaan savuketta ja vielä kipeämmin nestettä. Harhailen eksyneenä keskellä tönivää ihmiskaaosta. Ympärilläni kaikuu jatkuva "hello mister" -huutojen hymni.

Kestää tunnin päästä pihalle. Kaivan röökin ja muistan paaston. Indonesialaiset rakastaa kretek-savukkeitaan. Täällä saa polttaa missä vain. Junassa, bussissa, taksissa, ravintolassa, you name it. Jos seinällä on kieltävä kyltti ja pöydältä puuttu stökis, no worries, anna palaa ja karista maahan. Kuppi jaavalaista kahvia kyytipojaksi ja elämä hymyilee. Siis, jos et paastoa.

Tiedustelen ystävältäni näkyykö paasto ihmisten arjessa esimerkiksi kontrolloimattomana väkivaltana. Selitän, että koen parhaillaan suunnatonta tarvetta tuhota jotain kaunista. Ystäväni vastaa diplomaattiseen sävyyn, että ei näy. Päättelen äänensävystä, että hermot ovat hieman kireällä. Pihalla kukaan ei hymyile. Kello on neljä. Yleensä sosiaaliset indonesialaiset istuvat hiljaa ja nojailevat käsiinsä. Kollektiivinen kärsimys on kaunista.

Kello lyö kuusi. Heitämme väkivaltaisen uukkarin ja kaarramme ruokakojun eteen. Alle puolessa minuutissa edessämme on kahvia, vettä, savukkeita ja ruokaa. Kahden minuutin päästä nauramme myyjän kanssa. Tämä on otettu paastoamisestani ja heittää yläfemman.

Ajamme Istiqlaliin. Olemme auttamatta myöhässä, mutta mitä pienistä. Indonesialaiset ovat rentoa sakkia. Suomalainen joulukirkko on ruokoushetkeen verrattuna radikaalien tiukkapipojen tapahtuma. Täällä religious tarkoittaa hyvää, oikeudenmukaista ihmistä, ei jeesustelijoita ja päiviräsäsiä, jotka tekevät muiden elämästä helvettiä.

Eksyn ystävästäni ja tapaan paikallisen matkaoppaan, joka - kuten suurin osa matkaoppaista - jauhaa silkkaa paskaa. Tarjoaa lentoa, kerron halvemmasta. Tarjoaa kierrosta, kerron nähneeni tarjonnan. Tämä ei kuitenkaan luovuta. Kysyy, onko naista. Kerron, ettei ole. Kysyy, olenko homo. Kerron, etten ole. Tämä ei usko. Kertoo, että moni toimittaja on. Kerron, etten ole pannut merkille. Tämä kysyy, miten iso penikseni on. Repeän nauramaan. Massiivinen, kerron ja jatkan matkaa. Extremely radical. Muslimihomo tulee iskemään moskeijan pihassa ramadanina. Melkoista terroria.

Syömme kebabia, syömme padangia, juomme kahvia, nautimme jälkiruokia. Ajelemme ympäri Jakartaa. Pelaamme futista katulasten kanssa keskellä valtaväylää ja poltamme ketjussa savukkeita.

Saavun kotiin hieman ennen kolmea. Olen nukahtamassa, kun saan viestin: "wanna go to Ramusin for Sahur?" Hell yeah. Puolen tunnin päästä kävelemme slummin pimeydessä ratakiskoja pitkin. Olemme terrorismin syntysijoilla. Köyhä, kouluttamaton ja syvästi uskonnollinen yhteisö. Räjähdysherkkää materiaalia. Takaani pimeydestä kuuluu iloinen tervehdys: "Mister Daniel". Heilautan kättäni yöhön.

Puikkelehdin pitkin kapeita kujia, joita reunustaa loputon vanerihökkeleiden ja aaltopeltiseinien jono. Kello on puoli neljä aamulla. Ihmiset heräilevät. Kaikkialla pyörii vaarallisia terroristeja hammasharja suussa, pyjama päällä. Osa nauraa nähdessään minut. Osa hieroo silmiään. Osa ei edes tajua, että bule on kylässä.

Pysähdymme yhteisön johtajan, Mr Ramusinin ravintolaan viettämään Sahurin. Ramusinin vaimo kantaa pöytään kahvia, teetä ja ruokaa, isäntä on otettu vierailustamme. Leikin perheen ainoan tyttären Karisman ja tämän kissan kanssa bambulattialla. Ramusin kertoo hyviä uutisia. Osa slummista on määrätty purettavaksi, mutta hallitus on myöntänyt seitsemän kuukautta lykkäystä. Ihmiset eivät menetä kotejaan ainakaan ramadanin aikana.

Sytytän savukkeen. Samalla rukouskutsu aloittaa paaston. Olen tumppaamassa, mutta Ramusin keskeyttää nauraen. Polta loppuun, bule. Se nyt niin justiinsa ole. Kahviakin on vielä jäljellä.

Kävelemme moskeijalle, joka sijaitsee luokkahunettamme vastapäätä. Pieni tila on täynnä ihmisiä. Osa oppilaistamme on lähdössä kerjäämään muutaman kilometrin päähän linja-autoasemalle. He haluavat kävellä kanssamme. Mitä jos menisimme keskustaan kansallismonumentti Monasille, ehdotamme. Lapset innostuvat, mutta muistuttavat, että matka on liian pitkä. Heillä ei ole rahaa bussiin. Kävelemme muina miehinä auton ohi, käännymme ja avamme ovet. Riemulla ei ole rajaa.

Kaksi tuntia myöhemmin istun Monasin juurella. Katselen auringon nousua ja vahdin ympärilläni juoksentelevia lapsia. Olen kuoleman väsynyt, nälkäinen ja kaipaan kipeästi savuketta. Hymyilen silti. Kun lapset, joilla ei ole käytännössä mitään nauravat, first world problemsit katoavat nopeasti.

Muut ovat pukeutuneet ykkösiinsä. Meidän lapsemme ovat paskaisia ja pukeutuneet samoihin vaatteisiin, joihin he pukeutuvat joka ikinen päivä. Täällä ei ole väliä oletko kristitty, muslimi, hindu tai buddhisti. Täällä puhuu raha. On vain köyhiä ja rikkaita. Meitä tuijotetaan, mutta vähät välitän. Olen iloinen, että lapset eivät huomaa arvostelevia katseita. Ovat liian iloisia huomatakseen.

Suomessa köyhyys ei tunnu olevan ongelma, ei työttömyys, eikä kasvavat tuloerot. Julkisen keskustelun perusteella Suomen suurin ongelma ovat muslimit. Ei ihmekään. Onhan heitä väestöstä kokonainen prosentti. Selitän ystävälleni suomalaisen rasismin syitä ja luonnetta. Tätä huvittaa. "What the fuck is wrong with you Finns", hän nauraa väsyneenä.

Ramadan kiristää turvatoimia ympäri maailmaa. Jihad, kristus vieköön. Indonesialaiset eivät pelkää kristittyjä vaan köyhyyttä, työttömyyttä ja kasvavia tuloeroja - asioita, joihin meidän radikaali aines on haluton puuttumaan. Kaikki monimutkainen on vierasta ja pelottavaa. On helpompi luoda mielikuvitusvihollisia ja osoitella muita sormella kuin etsiä vikaa itsestään.

Selitä sitten ihmisille, jotka ihailevat eurooppalaista liberalismia ja vastustavat poliittista islamia, että FDL:n (Finnish Defence League) ja SVL:n (Suomen Vastarintaliike) jäsenten kaltaiset punaniskajuntit pelkäävät heidän tekevän Suomesta kehitysmaan, joka soveltaa sharia-lakia. Ei sitä voi saatana pokkana selittää. Luulevat vielä vitsiksi, vaikka asetelmassa ei ole mitään edes etäisesti hauskaa.

Ostan lapsille Angry Birds -ilmapallot. Kerron että ovat Suomesta. Kysyvät, olenko muslimi? Valehtelen ja kerron olevani kristitty. Kaikki nyökkäilevät hyväksyvästi, vaikka ovat muslimeja. Heidän ennakkoluulonsa ovat pelkästään positiivisia. Suomen täytyy olla hieno maa, kysyvät. Onhan se, vastaan. Ainakin suurimman osan ajasta.

Tätini kysyi kerran, mitä järkeä on matkustaa jonnekin helvetin kaukoitään tapattamaan itsensä? Ei ole järkeä, vastasin. Itsensä tapattaminen on järjetöntä hommaa. Mitä matkustamiseen tulee, en osaa sanoa.

Kirjoitan tätä tekstiä Jakartassa noin yhdeksän neliön kopissa, jota kutsun kodikseni. Olen juuri saapunut slummista, väsynyt ja vittuuntunut. Moskiittoparvi, joka ei kuole lyömällä, myrkyttämällä eikä ampumalla, kimpoilee ympärilläni. En tiedä mistä ne tulevat. Olen tukkinut kaiken mahdollisen, mutta kirottuja paskiaisia ilmestyy jatkuvasti lisää. Lämpötila lähenee neljääkymmentä ja tuuletin pätkii. Tällaisina hetkinä tässä ei ole mitään järkeä.

Olen reissussa vaihteeksi ihan syystä. Opetan Jakartan päärautatieaseman viereisessä slummissa lapsille englantia, matematiikkaa ja arkisia elämän arvoja. Onhan se hauskaa, myönnetään. Minä, arvoja, with this reputation. Pedagogiikan ohella harrastan gradua, olen edullinen media-apina ja kallis rantapummi. Gradu-kansion avasin viimeeksi kuukausi sitten, kukaan ei osta kirjoituksiani ja olen liki rahaton. Jakartan ranta ei muuten ole kovin viehättävä.

Olen viettänyt kaupungissa kuukauden. Jakarta on jotain muuta, mutta jatkuva, loputon, mieltä turruttava ruuhka, kurkkua raastava smog, ihmismassa ja yleinen kaaos vievät voimat. Kaipaan harmoniaa ja kukkasia, joten suuntaan viidakkoon. Vietän viikonlopun kuin Badui.

Baduit ovat hassuja vekkuleita. Keskellä kuuden prosentin talouskasvua - aivan Jakartan miljoonakaupungin kupeessa - tämä pieni heimo taistelee babylonia ja turmellusta vastaan. Baduit ovat jakautuneet kahteen jengiin. On Badui Dalam ja Badui Luar. Sisä-Baduit(dalam) eivät saa koskea rahaan, valehdella, viljellä myyntimielessä, omistaa kauppakirjoja, pettää, eivätkä vetää kännejä tai tupakoida. Baduilta on toisin sanoen kielletty kaikki, mikä on länsimaisen kulttuurin keskiössä.

Lähdetäänpä reissuun. Olen sen verran myöhässä, että hyppään liikkuvaan junaan. Baduit eivät löydy Lonely Planetista, mutta voin paljastaa sijainnin. Ensin istut pari kolme tuntia täyteen ahdetussa, helvetin kuumassa junassa; sitten etsit bussin, joka vie linja-autoasemalle; sitten pikkubussin, joka ajaa aivan käsitämätöntä tietä noin kahden tunnin päässä sijaitsevaan pieneen kylään; sitten kipaiset reilun tunnin kahden lenkin sademetsässä ja voilá. Baduit ovat jokaisen matkustajan ulottuvilla.

Paitsi minun. Olen valkoinen, joten minulla ei ole mitään asiaa Dalamien luokse. Joudun tyytymään Luareihin. Vuoristokylään saavuttuani ilmassa leijuu tuttu tuoksu. Raha haisee. Osta Badui kuppi, osta Badui rannekoru, osta Badui sitä, osta Badui tätä. Hörpin kahvia ravintolassa ja seuraan kuinka jakartalainen paluumuuttaja kaivertelee Badui-krääsää vieressäni. Sattuuhan näitä. Todellinen Badui löytyy pöpeliköstä.

En ehdi edes viidakkoon, kun tapaan ensimmäisen Baduin. Tämä on ostoksilla. En anna tämän latistaa mielialaani. Jokaisessa yhteisössä on mustat lampaansa. Todellinen Badui ei osta savukkeita kiskalta.

Vajaan kahden tunnin viidakkoseikkailu piristää mieltäni. Katselen piktoreskia joenvarsimaisemaa ja olen valmis oksentamaan nestehukasta. Bambumajat nousevat keskellä palmujen varjostamaa rantavallia. Nyt on aito Badui-meno. Oppaani selittää, jotain ympärilläni olevista majoista. Ymmärrän sen verran, että kyseessä ovat riisiaitat. Badui pistää riisin talteen ja myy sen, kun Indonesiaa koettelee riisipula. Kovaan Badui-hintaan, luonnollisestikin. Koska Badui ei tarvitse autoa eikä juuri mitään muutakaan turhaketta, Badui sijoittaa kultaan, jonka arvo - kiitos aina toimivien markkinoiden - nousee jatkuvasti. Alan hieman epäillä tätä Badui-juttua.

Kylässä on hiljaista. Porukka on pelloilla. Polttelen savukkeen joen rannassa ja puran vähän omaisuuteni yhteen bambumajoista. Homman nimi on home stay. Hämärän laskeutuessa Baduit palaavat kotiin. Kantavat mukanaan polttopuita, sillä sähköjä ei ole. Olen jo ehtinyt bongaamaan yhden Badui-aurinkokennon, joten ei mennä tähän sen tarkemmin. Oleellista on, että asun majassa, jossa on aivan helvetin pimeää.

Isäntäperhe tarjoaa illallisen. Pummin oppaalta tupakkaa ja tämä kertoo, että kylässä on kaksi kioskia, jotka myyvät savukkeita. En ole kovinkaan yllättynyt. Käyn ostamassa Badui-pussikahvia ja Badui-röökiä Badui-hintaan.

Herään yöllä joen toiselta puolelta kantautuvaan monotoniseen rummutukseen ja lauluun. Nyt on autenttista. Herään seuraavan kerran viideltä kukkojen karjuntaan. En löydä pimeässä wc:tä, joten kusen jokeen. Otan puoli tuntia kuvia linssisuojus kiinni objektiivissa ja päätän käydä ostamassa Badui-hengen vastaisesti ihan saatanan kallista Badui-kahvia herätäkseni. Pyörin kylässä ja peseydyn joessa, johon aikaisemmin kusin. Viimeinen juna Jakartaan lähtee iltapäivästä, joten on aika patikoida takaisin.

Ennen lähtöäni ostan Badui-housut kuudella eurolla ja maksan Badui-home staystä kahdeksan euroa. Ihan markkinahinta bambulattiasta ilman sähköä ja saniteettitiloja. Alan ymmärtää pikku hiljaa Baduita, tuota luonnon nokkelaa selviytyjää.

Baduit ovat edustavinaan ultimaalista konservatismia. Valitettavasti nyky-yhteiskunnan ulkopuolella on mahdoton elää. Jos joku väittää vakavissaan, että Baduit ovat suljettu heimo, joka pidättäytyy kulutusyhteiskunnan arvoista, uskallan väittää, että suomalainen työtön onnistuu tässä paremmin. Helsingin lähiöiden Pera ja Veksi tienaavat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna huomattavasti vähemmän kuin keskiverto Badui.

Kiipeän pikkubussin katolle, sillä sisätilat alkavat täyttyä ja päättelen ihmisten ilmeistä, että tupakointini ei ole toivottua. Pidän kiinni mistä pystyn, väistelen kattoa hipovaa lehvystöä ja pohdin perustavia kysymyksiä. Baduille (yleistän, sillä valtaosa Baduista on Luareja) myytti Dalam-vähemmistöstä on helvetin hyvä bisnes. Maassa, jonka suurimpia ongelmia on agraari köyhyys, Baduit ovat onnistuneet luomaan kukoistavan bisneksen sinne missä köyhyys on syvintä ja samalla turvaamaan sen, mikä oli alunperin tärkeää. Nämä kaksi asiaa eivät ole millään tavalla linjassa, mutta kuka minä olen Baduita arvostelemaan.

Economy-luokan junassa on tunnelmaa. Täti laulaa paikallista iskelmää styrkkarin kautta korvaan ja setä koetta kaupata pähkinöitä. Koko juna hikoilee iltapäiväauringossa. Baduit ovat ymmärtäneet jotain perustavanlaatuista oikein. Maailma muuttuu ja elämä on entropiaa. Muutos ei aina miellytä, mutta harvoin siihen pystyy vaikuttamaan. Baduit ovat tajunneet poimia parhaat päältä. Kuten vanha viidakon sananalasku tietää: pimp the system.

Euro rommaa, työmarkkinat rommaa, ruoka on kallista, kalja on kallista, on kylmää ja saatana kun sataa. Miksi valittaa Suomessa, kun voi valittaa aurinkorannalla? Tai Slummissa. Ei se ole vaikeaa. Kuten edes mennyt tohtorismies aikanaan totesi: "Buy the ticket, take the ride." Ole oman elämäsi Badui. Onko tässä sitten mitään järkeä? En edelleenkään tiedä, mutta toissaalta, mitä väliä? Suurimman osan ajasta matkustaminen on helvetin hauskaa.