“No matter how hard you fight you are never going to win.” - Viranomaisarvio vasten asianomistajan kasvoja.
Turun Sanomat kertoi torstaina neljän marjayrityksen jääneen ilman lupia tuoda thaimaalaisia marjanpoimijoita Suomeen kesällä 2014. Mikä nettiuutisesta jäi kertomatta oli, se että viime kesän marjafarssin pääarkkitehdit Ber-Ex Oy ja Arctic International Oy saivat luvat. Ber-Ex Oy:n toimitusjohtaja Kari Jansa kertoi Kainuun Sanomissa laajentavansa toimintaa viime kesästä.
Palataanpa hetkeksi kesään 2013. Ber-Ex Oy:n ja thaimaalaisten työntekijöiden välinen konflikti eskaloitui syyskuun alussa täysimittaiseksi työtaisteluksi. Työntekijät syyttivät yritystä ihmiskaupasta, katteettomista lupauksista ja epäinhimillisestä kohtelusta. Yrittäjä puolestaan syytti poimijoita laiskoiksi sopimusrikkureiksi ja protestia ulkopuolelta masinoiduksi.
Kahden kuukauden kamppailun jälkeen poimijat palasivat kotiin tuomisinaan ainoastaan jättimäiset velat ja tyhjät lupaukset tuhansista euroista. Kihlakunnansyyttäjä jätti syyttämättäjättämispäätöksen ihmiskaupan osalta nostamatta näytön puuttuessa ja kuulematta asianomistajia. Ongelmista huolimatta Suomen vientiteollisuudelle marjavuosi oli ennätyksellinen. Silti osa poimijoista palasi kotiin ilman korvausta tekemästään työstä.
Reilut puoli vuotta myöhemmin Thaimaassa on meneillään laajamittainen tutkinta rekrytointiyrityksistä ja ulkomaalaisista marjayrityksistä, jotka pyörittävät Skandinavian marjarallia. Syytteistä vakavin koskee ihmiskauppaa. Suomessa työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) asetti kesän tapahtumien jälkeen selvitysmiehen selvittämään suomalaisen metsämarjabisneksen tilan. Raportin on tarkoitus pohjustaa uusia pelisääntöjä kesälle 2015.
TEMin ylitarkastaja Markku Wallin julkaisi raportin helmikuun lopulla. Selvitys oli suorapuheinen ja kattava katsaus marjateollisuuden rattaita pyörittävien köyhien thaimaalaisten maanviljelijöiden olosuhteisiin Suomessa ja Thaimaassa. Vielä suorasanaisempi oli kuitenkin ylitarkastaja itse tiedotustilaisuudessa. Wallin kertoi, että hänen selvityksensä perusteella suomalaisilla viranomaisilla on puutteita ihmiskaupan tunnusmerkistön tunnistamisessa, ihmiskauppasyyte olisi pitänyt nostaa tuomioistuimen arvioitavaksi ja moni ihmiskaupan tunnusmerkki täyttyi tapauksen osalta.
Raportti suositteli, että Suomeen otettaisiin käyttöön ns. Ruotsin malli, eli marjanpoimijat solmisivat työsuhteen kutsujayrityksen kanssa, sillä poimijat työskentelevät vain ja ainoastaan tämän lukuun, vaikka saapuvatkin nykysäädöksin maahan turisteina ja “yksityisyrittäjinä”. Ruotsin malli ei ole kuitenkaan poistanut ongelmia. Jos viime kesä oli synkkä Suomessa, se oli vielä synkempi Ruotsissa.
Buala Laophrom, 38-vuotias maanviljelijä, muistetaan hiljaisena ja ahkerana työntekijänä Nong Buayen kylästä. Hän oli ottanut yli 2 100 euroa lainaa 5 prosentin korolla päästäkseen Ruotsiin keräämään marjoja. Yhdeksäs päivä syyskuuta 2013 M Phoenix Enterprise Ltd, thaimaalainen yhtiö joka vastasi sekä työntekijöiden rekrytoinnista että marjojen ostosta, ilmoitti peruuttavansa poimijoiden työsopimukset, pidättävänsä palkat ja jättävänsä kaikki kustannukset työntekijöiden korvattaviksi.
Ilmoitus oli rehelliselle ja vakavasti velkaantuneelle maanviljelijälle liikaa. Ystävät kertovat, että Buala ei pystynyt enää nukkumaan ja protestien alkaessa piiloutui autoon peläten väkivaltaisia yhteenottoja.
Syyskuun 12. päivä kello 15.30 Buala löytyi hirttäytyneenä poimijoiden majoitustiloista. Ystävät laskivat Bualan alas ja kuljettivat sairaalaan, missä tämä menehtyi viisi päivää myöhemmin saamiinsa vammoihin. Bualaa kaipaamaan jääneet vaimo ja tytär eivät saaneet koskaan mahdollisuutta hyvästellä rakastaan.
M Phoenix Enterprise Ltd on eräänläinen velkaorjien välitystoiminnan esimerkkitapaus. Yrityksen taustat ja omistussuhteet ovat enemmän kuin hämärät eikä se ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta sovitella tapausta. Sitä on tutkittu aikaisemminkin, mutta tutkinta katosi yhtä vähin äänin kuin alkoikin. Kuuden kuukauden oikeustaistelun jälkeen korruption syömässä thaimaalaisessa oikeusistuimessa suurin osa M Phoenixin poimijoista on hylännyt kanteet. Kyse ei ole sovittelusta vaan hiljaiseksi ostamisesta. M Phoenixin maksamat summat ovat vaihdelleet 25:stä 1 200 euroon, mikä riittää tapauksesta riippuen lähinnä korkojen maksamiseen. Se kuitenkin nimen omaan riittää korkojen maksuun maatilkun ja elintason säilyttämiseksi.
Miten on mahdollista, että Thaimaahan 2012 rekisteröity yritys, jolla on 25 000 euroa pääomaa saa tuoda Ruotsiin 500 poimijaa, kun jo pelkästään poimijoiden kuljetukset maksavat miljoona euroa? Saamieni tietojen mukaan M Phoenix Enterprise Ltd olisi saanut jälleen luvat tuoda poimijoita tulevana kesänä. Kommunal käsittelee tapausta, mutta se ei ole edennyt vielä oikeuteen. M Phoenix osoittaakin, että koko yritystoiminta voidaan ulkoistetaan jatkossa Thaimaahan, missä toiminta on täysin laillista oikein suhtein ja pankkitilin saldon ollessa kunnossa.
----------
Muistan, kun saimme viestin Ruotsin tapahtumista. Istuimme lattialla Vartiokylän työväentalolla Puotilassa. Kaikki olivat väsyneitä. Keskutelimme pitkään poimijoiden henkisestä hyvinvoinnista. Moni oli vakavasti masentunut ja stressaantunut, mutta karu realiteetti oli, että pystyimme hädin tuskin täyttämään fyysiset edellytykset. Yksikään viranomainen ei auttanut.
Puhutaanpa hetki viranomaisvastuusta. Sitä ei voi ulkoistaa yksityisille toimijoille eikä sitä kuitata yhdellä raportilla, oli se raportti kuinka hyvä tahansa. Kysyin Wallinilta tiedotustilaisuudessa, miten ministeriö aikoo turvata kirjoitustaidottomien, köyhien thaimaalaisten marjanpoimijoiden, jotka eivät tunne suomalaista viranomaiskulttuuria, edunvalvonnan ja uudistaako TEM ylipäätään valvontaa? Kysyin tätä, koska vakuutteluista huolimatta, viranomaisvalvontaa ei käytännössä ole olemassakaan kuin paperilla. Kaikki valvonta on teollisuuden oman valvonnan alaista eikä ole lainkaan selvää, vastaako dokumenttitodellisuus reaalitodellisuutta esim. mediaanitulojen kohdalla. Niin pitkään kuin viranomaiset luottavat sokeasti peeärrään ja ulkoistavat vastuun pukille, kaalimaa jää vartioimatta. Wallinin mukaan TEM ei uudista valvontaa.
Viime kesänä ainakin 50 ihmistä (todellisuudessa luku on useissa sadoissa, kenties mediaani tuhannessa) menetti kaiken eikä virkavalta suostu tai joudu kantamaan minkäänlaista vastuuta tapahtuneesta, vaikka se itse säätelee ja myöntää luvat. Mikäli lähetystön, ulkoministeriön tai TEMin on vaikea tätä uskoa, suosittelen ottamaan yhteyttä. Lupaan järjestää vierailun poimijoiden luokse. Sama pätee myös median edustajiin.
Kuten M Phoenixin poimijoita myös Ber-Ex Oy:n työntekijöitä on painostettu Thaimaassa unohtamaan tutkinta ja vetämään syytteet. Kuten M Phoenixin marjat myös Ber-Exin marjat ostaa isot vientiyritykset kuten suomalaisjohtoinen Polarica Oy, joka saa edullista marjaa ilman ikäviä vastuukysymyksiä, jotka on ulkoistettu alihankkijoille, jotka ovat ulkoistaneet ne ulkomaalaisille alihankkijoille, bulvaaneille tai tytäryhtiöille, jotka ulkoistavat ne lopulta poimijoille. Samat toimijat, jotka yritykset ovat valtuuttaneet rekrytoimaan työntekijöitä Thaimaassa, pesevät nyt likapyykkiä bahtin seteleillä ja gangstereilla. Kyse ei ole enää pelkästään toimeentulosta vaan työntekijöiden turvallisuudesta.
Kun poimijat kuulivat tämän vuoden kiintiöistä, he olivat raivoissaan. Ber-Ex Oy:n protestipoimijoiden puhemiehenä toimiva Praisanti Jumang-wa kirjoitti, että vaikka päätös oli suuri pettymys, se saa heidät vain taistelemaan kovemmin. Nämä 50 rohkeaa maanviljelijää ovat valmiita uhraamaan kaiken omistamansa vain puuttuakseen epäkohtaan, johon suomalaiset viranomaiset ovat haluttomia puuttumaan. He eivät saa tästä kiitosta eivätkä korvausta, vaikka he kantavat edelleen kaikki riskit. Oli kyse sitten marjanpoiminnasta tai raksahommista palkkakilpailu ulkomaalaisten ja suomalaisten välillä hyödyttää vain aniharvoja.
Lähestystön päätös ja Ruotsin tapahtumat osoittavat, että kyse ei ole yksittäisistä vaan laajamittaisista ongelmista suhteellisen keskittyneellä teollisuudenalalla. Suomalainen marjabisnes säästää miljoonia palkkamenoissa ulkoistamalla riskit poimijoille. Kesä 2014 ei eroa kesästä 2013 millään tavalla. Toivon vilpittömästi, että kaikki menisi hyvin, mutta samaan aikaan pelkään, että ainoastaan uusi Buala herättää viranomaiset.
Marjanpoimijoiden tukiryhmän selvityksien mukaan keskiverto poimijalta kestää keskimäärin kaksi kuukautta kuntoutua fyysisesti ja vuosia rahallisesti Suomen “lomasta”. Henkiset haavat ja häpeä paranevat paljon hitaammin, jos koskaan.
E: Tiedustelin alla olevia yrityskohtaisia poimijakiintiöitä useaan otteeseen Suomen Bangkokin suurlähetystöstä ennen kuin sain ne käsiini julkisuuslakiin vedoten. Ilmeisestikin, a) tiedottaminen on yritysten vastuulla eikä yrityksiä kiinnosta listaa julkistaa tai sitten b) lähetystö ei halua listaa julkisuuteen, koska se tietää, että osa listan toimijoista ja/tai heidän thaimaalaiset yhteistyökumppaninsa tutkinnassa Thaimaassa. Veikkaisin molempia. Alla yritykset, jotka tuovat thaimaalaisia poimimaan Suomeen kesällä 2014.
Reilut kaksi viikkoa sitten sain hyvän idean ja päätin lähteä Suolahteen tapaamaan 50 työtaistelun aloittanutta thaimaalaista marjanpoimijaa.
Tarkoituksenani oli tehdä objektiivista journalismia. Tai jotain sen suuntaista. Reilut kaksi viikkoa myöhemmin olen poimijoiden virallinen yhteyshenkilö. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta eipä mennyt tämä metsämarjakesä muutenkaan.
Voisin kirjoittaa institutionaalisesta rasismista, Sanomatalon vihan hedelmistä tai virkamieskoneiston vastuunpakoilusta. Voisin kirjoittaa omia ajatuksiani kuluneesta kahdesta viikosta, mutta se ei antaisi oikeutta 50 marjanpoimijalle, jotka aloittivat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Sen sijaan teen jotain poikkeuksellista ja julkaisen tekstin, joka ei ole omani.
Viimeisen kahden viikon aikana moni on kertonut mielipiteensä suomalaisesta metsämarjabisneksestä. Yhden osapuolen ääni on kuitenkin hukkunut muiden alle: poimijoiden.
Seuraavan tekstin on kirjoittanut Praisanti Jum-angwa. Hänen tarinansa ei juuri eroa muista. Praisantin ei pitäisi kerätä marjoja velaksi vaan kirjoittaa kirjoja. Köyhällä ei ole kuitenkaan varaa valita.
Marjanpoimijan mietteitä
teksti: Praisanti Jum-angwa, käännös: Heli Kontio, teksti on aikaisemmin julkaistu osoitteessa 50marjanpoimijaa.blogspot.fi/
Olen syntynyt vuonna 1962 Thaimaassa köyhään maanviljelijäperheeseen. Perheessäni on viisi lasta, joista minä olen vanhin. Vanhempani olivat niin köyhiä, että sikäläisen talven aikana, jolloin kotiseudullani yöt voivat olla hyvinkin kylmiä, kokoonnuimme nuotion ympärille lämmittelemään öisin. Nuotio sytytettiin talon yläkerrassa olevien asuintilojen alla olevaan tyhjään tilaan (talomme oli rakennettu pylväiden varaan). Muistan, että meillä ei ollut peittoja. Käytimme peittona äidin vanhaa risaista saronkikangasta tai mitä kulloinkin satuimme löytämään, jotta pysyisimme lämpiminä. Olimmehan itse syntyneet tähän maailmaan.
18-vuotiaana, vuonna 1980, lähdin työn perässä siirtotyöläiseksi Singaporeen. Sain siellä työpaikan rakennusmiehenä. Palasin takaisin kotiseudulleni kahden vuoden kuluttua, ja menin naimisiin 20-vuotiaana. Minulla on kaksi lasta: 22-vuotias tytär ja 15-vuotias poika.
Olen koko elämäni tehnyt töitä. Köyhän ihmisen elämä on jatkuvaa taistelua. Koskaan ei voi pysähtyä. Töitä on otettava vastaan sieltä, mistä niitä vain saa.
Usein töitä löytyy meille kouluttamattomille ja ammattitaidottomille köyhille vain ulkomailta; maista, joissa tarvitaan rakennustyövoimaa ja tehdastyöntekijöitä. Niinpä myös minulle on siirtotyöläisen elämä tullut hyvin tutuksi elämäni aikana. Olen ollut siirtotyöläisenä Singaporessa, Bruneissa, Taiwanissa ja Etelä-Koreassa. Työn perässä matkustin Suomeenkin, koska täällä tarvittiin marjanpoimijoita.
On pakko lähteä siirtotyöläiseksi, että pystyy hankkimaan perheelleen rahaa. Samalla saa myös runsain mitoin oppia osakseen elämän yliopistossa.
Omassa elämässäni vuodet vierivät näin pikkuhiljaa aina vuoteen 2010 saakka. Olin vuorotellen kaksi vuotta ulkomailla töissä, ja sitten taas kaksi vuotta kotona Thaimaassa. Palattuani kotiin Etelä-Koreasta töistä vuonna 2010 ajattelin, että keski-ikäiselle miehelle saa siirtotyöläisen elämä riittää, ja tein päätöksen ryhtyä päätoimiseksi maanviljelijäksi vaimoni ja lasteni kanssa.
Aina tähän vuoteen asti en ole ollut velkaa kenellekään, en senttiäkään.
- Anteeksi, unohdin mainita varsinaisen ammattini: olen maanviljelijä. Meillä on 10 rain (1.6 ha) maatila. Viljelemme tilalla sokeriruokoa.
Tämän vuoden alussa, elämäni muuttui täysin, koska omistamisen halu valtasi minut. Löysin maapaikan, joka oli ollut ennen kumipuuplantaasina. Kumin tuotanto oli loppunut, koska puut olivat liian vanhoja. Omistaja kertoi, että viljelmää ympäröivät maat olivat rikkaiden ihmisten omistuksessa, joista jokainen omisti maata 200-300 raita.
Minusta tämä kuulosti hyvältä, ja kaupan hinta oli lisäksi edullinen. Niinpä päätin ostaa tämän 23 rain paikan, ja lainasin rahaa 300 000 THB vaimoni nuoremmalta sisarelta. Tein kustannusarvion paikan kunnostuskustannuksista ja hoitosuunnitelman, ja päädyin edellämainittuun summaan kustannusarviossani. Arvioni tein sen pohjalta, että paikka oli hoitamaton; vanhojen puiden raivaaminen veisi useita kuukausia, samoin maan perinpohjainen kunnostaminen vaatisi paljon aikaa, vuosia, ja paljon eri työvaiheita. Suunnittelin, että jätän viljelmällä olevia suuria puita paikoilleen sitomaan maahan kosteutta.
Koska minulla oli jo entuudestaan kymmenen raita maata, istutimme sille alalle kassavaa tämän vuoden toukokuussa. Ajattelin mielessäni, että sen myynnillä voin maksaa osan velasta. Minulla oli selkeä suunnitelma, että ensi vuonna istuttaisimme uudet kumipuut uudelle maapalstalle.
Elämäni romahtaa
Naapurini kertoi minulle, että Suomessa voi kuulemma ansaita hyvin rahaa marjanpoiminnalla. Hän kertoi, että siellä marjasesongin aikana voi ansaita jopa 100 000 THB kotiin tuotavaksi.
Eipä siinä paljon ajateltu, koska mielessä oli tietysti päällimmäisenä vain se ajatus, että täytyy ansaita rahaa velkojen maksamiseen. Ehkä Suomessa voisi marjoja poimimalla ansaita rahat velanmaksuun. Niinpä otin riskin ja otin lisää velkaa 120 000 THB. Lainasin osan summasta Thaimaan Maanviljelijöiden Pankilta, osan rahanlainaajilta.
Ennen lähtöä minulla oli suunnittelin talouttani ja tein kustannusarvion tuloistani, menoistani ja veloistani. Minulla oli tavoite ansaita nettona n. 60 000 -70 000 THB. Lyhentäisin sillä summalla velkaani. 10 rain (1.6 ha:n) maatilani tuleva sokeriruokosato, jonka arvoksi laskin n. 100 000 THB, olisi tavallaan pääomaani tässä vaiheessa. Lisäksi laskeskelin, että myymällä kassavaa (viljelmän pinta-ala n. 10 raita = n.1.6 ha) pystyisin lyhentämään velkaani n.50 000 THB :n suuruisella summalla.
Minulla oli silloin vielä unelmia ja selvät suunnitelmat tulevaisuuden varalle.
30. heinäkuuta koitti se päivä, jolloin laskin ensimmäisen kerran jalkani Suomen maankamaralle. Työnantajastani tiesin vain yhtiön nimen, Ber-Ex. Toivoin, että yhtiö olisi vastuuntuntoinen ja hyvä työnantaja. Kun pääsimme perille yhtiön meille järjestämään majapaikkaan, Ber-Ex –yhtiö kertoi meille, että jos jostain ei löydy marjoja, yhtiö opastaa meitä paremmille marjapaikoille. Ryhmän kaikki jäsenet kuulivat nämä sanat.
Seuraavana päivänä, 1. elokuuta, saavuimme Juvalle. Aloimme innokkaina varsinaisen marjanpoimintaurakan 2. elokuuta, jolloin aloimme kerätä mustikoita. Pian kävi kuitenkin selväksi, että mustikoita ei ollut helppo löytää. Piti ajaa kauas leiristä, että löysi niitä. Mustikoita oli vaikea löytää läheltä leiriämme, koska meitä aiemmin Juvalle oli jo tuotu toinen sadan thaimaalaisen marjanpoimijan ryhmä. He kertoivat tulleensa Juvalle 13. heinäkuuta.
Ymmärrättekö – sata poimijaa oli poiminut mustikoita alueella 19 päivän ajan ennen minua! Mitäpä tuohon voisi enää lisätä. Ei mitään.
Onneksemme kuitenkin puolukka-aika alkoi olla käsillä. Meidät vietäisiin johonkin toiseen leiriin pois Juvalta. Yhtiön mies, joka haeskeli meille marjamaastoja, veisi meidät jonnekin muualle, jossa olisi enemmän puolukoita kuin Juvalla.
Piiskasin tilanteessa itseäni tekemään kaikkeni, että saisin kerättyä marjoja Ber-Ex –yhtiölle myytäväksi. En nukkunut paljoa vuorokauden aikana: menin nukkumaan myöhään yöllä ja heräsin jo aamuyöstä. Pakotin itseni kestämään sitä siksi, että saisin ansaittua rahaa velkoihini.
Meitä oli yhdeksän hengen ryhmä, jotka ajoimme autolla pitkiä matkoja, löytääksemme marjoja. Jouduimme nukkumaan autossa metsässä, koska olimme kaukana leiristä, ja meidän oli pakko säästää polttoainekustannuksissa. Teimme työnjaon: yksi meistä kuljetti poimitut marjat punnittavaksi, kun muut poimivat. Pelkäsimme, että yhtiöltä saamamme ”käyttöraha”, 50 euroa/viikko/henkilö, ei riittäisi edes polttoaineeseen, jos olisimme käyttäneet kahta autoa.
Ruokaan meillä ei riittänyt rahaa. Ruokavaliomme oli seuraavanlainen: söimme itse valmistamaamme ja maustamaamme metsäsienikeittoa sen mukaan, kun löysimme sieniä. Joinakin päivinä söimme keitettyjä kananmunia. Välillä söimme pikanuudeleita höystettynä riisillä.
Pystyimme sietämään tätä sen vuoksi, että vaihtokaupassa keräämistämme marjoista Ber-Ex antaisi meille rahaa. Mustikasta meille maksettiin 1,4 euroa/kilo.
9.elokuuta neuvottelimme keskenämme, että emme enää kyenneet etsimään marjoja kauempaa polttoainekustannusten vuoksi. Sovimme keskenämme, että käyttäisimme kaikki rahamme polttoaineeseen siten, että jokaisesta tiimistä yksi poimija etsisi marjapaikkoja. Näin teimme parin-kolmen päivän ajan.
11. elokuuta klo 20.00 Ber-Ex –yhtiön edustaja neuvotteli kanssamme, mutta hän ei suostunut ehdotukseemme vaihtaa leirimme paikkaa sinne, mistä oli löytynyt marjoja. Heidän perustelunsa oli se, että löydettyjen marjapaikkojen läheisyydessä ei ole majoituspaikkaa. He sanoivat meille: ”Jos ei kiinnosta poimia marjoja, menkää takaisin Thaimaahan”.
Nuo sanat tuntuivat hyvin tylyiltä. Sanat tekivät myös lopun toiveistamme siitä, että yritys veisi meidät alueille, joilta oli löytynyt marjoja. Meillä ei ollut kotiin palaamista, koska velat painoivat niskassamme. Meidän piti siis yrittää kestää tilannetta ja toivoa, että puolukkakauden alkaminen parantaisi tilannettamme.
18. elokuuta saimme lopulta poimia puolukoita. Sinä päivänä keräsimme kukin noin sata kiloa marjoja. Toivo siitä, että pääsemme omillemme, ja että voimme velkamme pois, alkoi elää uudestaan..
Työn hankaluuksia ja vastoinkäymisiä
Eräänä päivänä olimme keräämässä marjoja paikallisen talon läheisyydessä. Ajattelimme, että emme ole häiriöksi talon omistajille millään tavoin, koska emme olleet yksityisellä maa-alueella. Olimme poimineet marjoja alueella noin parin tunnin ajan, kun talon omistaja tuli luoksemme ja alkoi huutaa meille ja uhkailla meitä. Kaikki juoksivat pelästyneinä, hyppäsivät autoihinsa ja lähtivät pois koko alueelta. Minä jäin paikalle, koska talon omistaja seisoi auton ja peräkärryn vieressä. Koska sen siirtäminen ei ollut helppoa yksin, pyysin naiselta anteeksi häiriötä. Sanoin, että joen rannalla oleva talo oli näyttänyt autiolta, kun tulimme paikalle, emmekä nähneet häntä. Pyysin vielä kerran häneltä anteeksi aiheuttamaamme häiriötä ja sanoin, että olimme todella pahoillamme. Hän sanoi, että olkoon , ja lisäsi, että tämä on hänen marjapaikkansa. Sanoin hänelle ymmärtäväni asian. Myönsin myös, että olimme toimineet väärin.
Päivä, jolloin unelmat romahtivat
Syyskuun 4. Päivä vaimoni soitti minulle kotoa Thaimaasta. Hädissään hän selitti minulle: ”Isä, sinne meidän uudelle maapalstallemme meni tänään kaksi autolastillista ihmisiä, yhteensä parikymmentä tyyppiä. Ne ottivat valokuvia puiden kannoista, joita olit kaatanut ja tontille rakentamastasi rakennuksesta. Kuulin, että he olivat tehneet ilmoituksen sinusta pitäjän viranomaisille. Minulle kerrottiin, että sinua syytetään luvattomasta tunkeutumisesta yksityisalueelle”.
Niin, onhan siellä tontilla rakennus tietysti. Rakastan sitä paikkaa suunnattomasti ja rakensin asumuksen tontilla olevista puista, että meidän ei tarvitsisi ajaa kotiin illalla, vaan voisimme tehdä pitempiä työpäiviä. Asuimme vaimoni ja lasteni kanssa rakennuksessa töitä tehdessämme. Tontti on sen verran kaukana kotoa.
Vaimolla oli muutakin, vielä ikävämpää asiaa kerrottavana. Poliisit olivat käyneet hakemassa tuttavanaisen kotoaan. Nainen ei pysty maksamaan koronkiskureille tarpeeksi. Kaikki hänen omaisuutensa on mennyt niin, että nyt hänellä ei ole edes riisiä laittaa pataan. Mies on juoppo, eikä häntä näy mailla halmeilla. Nainen on raatanut yli kymmenen vuoden ajan päästäkseen omilleen. Naisella oli ollut aikanaan hyvällä alulla ollut kumipuuviljelmä. Nyt tällä 50-vuotiaalla rouvalla ei ole mitään, ja hänet on viety vankilaan.
Vaimoni puhelinsoiton jälkeen uni ei tullut silmään koko yönä. Tunsin sääliä itseäni kohtaan. Tunsin sääliä tuttavaani kohtaan, joka oli viety vankilaan.
Minä kysyn, miksi? Kysyn, minkä vuoksi köyhiä ihmisiä pitää kiusata noin? Minkä vuoksi heidät pitää repiä kappaleiksi, kun heillä ei ole keinoja edes puolustaa itseään?
Tuttavanikin näki nälkää; viljeli kassavaa ja vaihtoi sitä riisiin, keräsi metsäsieniä, keräsi kukkia ja bambua myyntiin saadakseen rahaa. Rahaa siksi, että saisi pataan riisiä. Rahaa siksi, että pysyisi mukana päivästä päivään. Taisteli siksi, että pysyisi mukana tämän maailman menossa. Maailman, joka on rikkaiden maailma. Jossa valta on rikkailla.
Sanoin vaimolleni puhelimessa: ” Mutta se kumipuuviljelmähän lähti lupaavasti käyntiin, eikö?”
Vaimo:”Sanoivat, että ne hänen puunsa ovat huonoja jo laadultaan”. Onko se tosiaan niin, että meitä köyhiä saa polkea jalkoihinsa ja kulkea ylitsemme? Kuinka paljon kärsimystä on tarpeeksi? Eikö meitä mikään laki suojele tässä maailmassa?
Vaimoni kertoi vielä tuttavanaisesta, että kukaan ei ole tarjoutunut maksamaan hänen takuitaan, että hän pääsisi pois vankilasta. Aviomies on kuulemma täysi juoppohullu.
Myönnän, että itkin, kun mietin yöllä naisen kohtaloa. Olimmehan olleet samassa metsässä töissä, viljelleet kassavaa yhdessä. Olimme syöneet ruokaa yhdessä. Tunsimme toisemme hyvin. Meitä yhdisti se side, joka köyhien välille muodostuu kuin itsestään, kun tehdään töitä yhdessä. Se on kuin perheenjäsenten välinen side tai veljien ja sisarten välinen rakkaus. Siinä tärkeintä on toisen auttaminen ja yhteistyö.
Oli syyskuun viides päivä, kun palasin marjametsästä illalla leiriin. Aiemmin leiriin palannut ystävä sanoi minulle, että meidät siirettäisiin toiseen leiriin seuraavan a päivänä. Kysyin, miksi. Kukaan ei osannut kertoa minulle, miksi. Kysyin thaimaalaiselta tulkilta, jonka nimi oli ”Pum”. Hän vastasi yksikantaan: ”Ber-Exin määräys”. Kysyin, emmekö voisi jäädä tänne, koska maastossa on paljon puolukoita. ”Pum” vastasi: ”Ei käy. Teidän täytyy lähteä, koska se on Ber-Exin määräys”. Tivasin vielä häneltä:” Onko siellä uuden leirin ympäristössä marjoja?””Pum” kivahti minulle vastaan: ” No ei kai teitä sinne siirrettäisi, ellei siellä olisi marjoja!”
Joukossamme ei ollut oikeastaan ketään, joka olisi halunnut lähteä. Maastossa oli niin paljon puolukoita, että niitä olisi ehkä riittänyt pitkäksi aikaa meille. Poimimme joka päivä 70-80 kiloa puolukoita poimijaa kohti.
Siirto Saarijärvelle 6. Syyskuuta
Siirtoa seuraavana päivänä pakkauduimme seitsemään autoon ja hyvin aikaisin ja lähdimme keräämään marjoja. Menimme kukin omiin suuntiimme. Minä ajoin sinä päivänä yli sata kilometriä etsiessämme marjoja. Meidän autolastimme sai marjoja 30 kiloa/henkilö sinä päivänä. Muut ryhmät eivät onnistuneet keräämään niin paljoa.
Saarijärven leirin toisena päivänä lähdimme taas keräämään marjoja, mutta emme löytäneet paljoa. Silloin soitimme Ber-Ex –yhtiön työntekijälle ja pyysimme, eivätkö he voisi millään siirtää meitä takaisin Juvalle, koska siellä todella oli puolukoita. Ber-Exin yhtiön työntekijä käski meidän palata takaisin metsään. No, olimme jo kolunneet lähialueita. Ei siellä ollut marjoja.
Sitten me koko ryhmä pyysimme yhdessä siirtoa takaisin Juvalle. Ber-Ex –yhtiö ei siihen suostunut, vaan antoi meille kovan ukaasin:
”Joka haluaa siirtoa, saa lähteä takaisin Thaimaahan!”
”Joka haluaa jäädä tänne, menköön metsään keräämään marjoja!”
Nämä Ber-Ex –yhtiön uhkaukset loukkasivat meitä syvästi. Meilläkin on ihmisarvo.
Jos meidät siirrettiin jonnekin, jossa oli marjoja, ei meillä ollut keskenämme ongelmia.
Jos meidät siirrettiin jonnekin, missä ei ollut marjoja, se aiheutti ongelmia. Piti ajaa pitkiä matkoja. Kaikki rahat kuluivat polttoaineen ostoon, auton vuokraan ja majoitukseen. Täytyyhän ihmisen saada syödäkin! Rahat eivät riittäneet ruokaan. Lopulta sanoimme toisillemme: ”Lähettäkööt sitten meidät takaisin!”
Niin. Jäljellä on enää särkyneet toiveet. Tähän se sitten päättyi. Ei köyhällä ole oikeutta toivoa parempaa eikä unelmoida. Vai eikö? Sanallakaan ei Ber-Ex -yhtiö ei ole pyytänyt meiltä anteeksi.
Työnantajamme piti meitä velassa. Heräsimme joka päivä aamuyöstä kolmelta keräämään marjoja. Palasimme leiriin illalla kahdeksan-yhdeksän maissa. Söimme antibiootteja ja muita lääkkeitä kuin toiset makeisia, jos olimme sairaita ja meillä oli kuumetta, että pysyimme pystyssä. Ja kaiken tämän me kävimme läpi vain siksi, että voisimme tuoda Ber-Exille marjoja metsästä.Ei meidän työnantajamme nähnyt meissä mitään arvokasta.
Miksi työnantajallamme on näin paatunut sydän? Meillä käytetään sanontaa ”musta sydän”.
Kun ajattelin itsekseni sitä, miten musta sydän Ber-Ex –työnantajallamme on, sanoin itselleni, että en halua tulla Suomeen enää koskaan.
Mutta nyt minulla on toisenlainen suhtautuminen asiaan. Minulla on nyt hyvä olla. Olen saanut tutustua sisar Junya Lek Yimprasertiin, Khun Lihin ja Riku –nimiseen mieheen.He ovat valaneet meihin uskoa taistelussa asiamme puolesta ja tukeneet meitä. He ovat saaneet meidät uskomaan tulevaisuuteen.
Taistelu pyhän ihmisarvon puolesta
Siskoni Lek, veljeni Riku ja Khun Li auttoivat tuomaan meidät Saarijärveltä työttömien keskukseen. Tapasimme siellä paljon hyviä ihmisiä, jotka antoivat meille lämpöä ja rakkautta. He ovat Suomessa köyhiä ihmisiä, mutta heillä on rikkautta sydämissään.
Meille jää ikuisesti mieleen suomalaisten lämpö. Sitä saimme niin paljon kaikilta meitä auttaneilta ihmisiltä täällä. Kaikki suhtautuivat meihin niin ystävällisesti. Kohtaamamme ystävällisyys on täydellinen vastakohta sille, miten työnantajamme Ber-Ex kohteli meitä. He halveksivat meitä ja kohtelivat meitä kuin orjia.
Vielä kerran kiitos kaikille suomalaisille, jotka olette auttaneet meitä. Annoitte meille rakkautta, lämpöä ja hyvyyttä. Kokemamme hyvät asiat ovat saaneet minut syömään sanani ”En koskaan palaa tänne takaisin!”. Nyt ajattelen, että haluan palata tänne takaisin, että saan tavata suomalaset ystäväni uudestaan.
Vaikka minä palaan takaisin Thaimaahan, sydämeni jää suomalaisten veljien ja sisarten luo tänne Suomeen. Kannan teidän kuvaanne ja hyvyyttänne sydämessäni ikuisesti.
Vaikka Praisanti ja 49 muuta thaimaalaista poimijaa näyttäytyvät harvinaisena poikkeustapauksena, puhumme asioista, jotka koskettavat kaikkia. Myös meitä suomalaisia. Thaimaan päässä asioita on vaikea muuttaa, mutta Suomessa kaikki on mahdollista. On pelkästään itsestämme kiinni tuleeko Suomeen ensi kesänä yli 3 000 uutta Praisantia.
Poimijoiden tilanne on kestämätön. Viikko Vartiokylän työväentalolla on ohi ja osoite vaihtuu jälleen. Toisin kuin media antaa ymmärtää, kyse ei ole pelkästään lentolippujen maksumiehestä vaan siitä, että osa poimijoista ei yksinkertaisesti voi palata kotiin ilman rahaa. Kotona odottavat velat korkoineen ja niiden perijät.
Mahdollinen oikeusprosessi ja Thaimaan valtion kustantamat lentoliput eivät riitä. Marjayritykset eivät tunnusta vastuutaan eivätkä tunnusta virkamiehetkään. Poimijoista 20 ei ole edelleenkään saanut Ber-Ex Oy:ltä minkäänlaista korvausta tekemästään työstä ja koko ryhmä on 113 000 euroa miinuksella. Se on kova hinta kovasta työstä.
Poimijat tarvitsevat välitöntä apua. Nyt. Halukkaat voivat auttaa lahjoituksin. Raha ohjataan poimijoiden juokseviin kuluihin Suomessa.
Tilinumero: Aktia FI03 4055 0010 7993 16
Viitenumero: 33077
Oikeudet ilman rajoja ry:n rahankeräyslupa
Luvan on myöntänyt poliisihallitus 23.11.2011 Luvan numero: 2020/2011/3599
E: Keräys on päättynyt ja poimijat palanneet Thaimaahan.
“Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt.”
Viikko sitten Saarijärven poliisilla oli huono tiistai. Asemalle marssi 50 kielitaidotonta thaimaalaista marjanpoimijaa, jotka ilmoittivat tulkin avulla olevansa ihmiskaupan uhreja. Poimijat syyttivät marjayritys Ber-Ex Oy:tä ihmiskaupasta ja harhaanjohtamisesta. Yrityksen kanta oli yksiselitteinen: poimijat voivat syyttää vain itseään.
Tarkastellaanpa hetki ilmiötä nimeltä suomalainen metsämarjabisnes. Olette saattaneet aiheesta kuulla, sillä joka helvetin vuosi aiheen ympärillä kuohuu. Jos ei kyse ole heitteillejätöstä tai kotirauhan rikkomisesta, syytetään sopimusrikkomuksista. Ja nyt ihmiskaupasta. Mitä ihmettä suomalaisessa marjametsässä oikein tapahtuu?
Saavun Suolahteen lauantain vastaisena yönä. Marjafirman potkittua poimijat poliisin vauhdittamina Saarijärven leiriltä, Suolahden työttömät turvasivat tyhjän päälle pudonneiden rahattomien thaimaalaisten selustan. Keskustelu käy kuumana kansantalon keittiössä.
Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, thaimaalainen ihmisoikeusaktivisti Junya Lek Yimpraserti ja vapaaehtoiset kertaavat tilanteen. Marjayritys on poimijoille velkaa jo myydyistä marjoista ja on nyt aikaistanut lokakuun lopulle varattuja lentoja lauantaille. Poliisin on määrä päättää tutkinnan aloittamisesta tulevalla viikolla, mutta poimijoita ei ole kuultu. Riski on, että thaimaalaisia ei koskaan kuullakaan, jos he lentävät nyt kotiin. Thaimaalainen oikeusjärjestelmä ei valitettavasti ole se oikeudenmukaisin.
Ber-Ex Oy:n toimitusjohtaja Kari Jansan mukaan yrityksen 300 ahkeralla thaipoimijalla ei ole valitettavaa. Yimprasert on tehnyt laskelmia poimijoiden tienesteistä eikä usko väitteen olevan edes fyysisesti mahdollista. Pohjois-Suomen marjasato oli huono ja jopa “ahkerammilla” poimijoilla tekee tiukkaa. Se on riski, joka kuuluu bisnekseen.
Katsokaas, kun thaimaalainen poimija saapuu Suomeen, hän saapuu tänne yrittäjäksi. Vaikka työntekijän viisumissa lukee työnantajan kohdalla Ber-Ex Oy ja yritys laskuttaa poimijoilta kaiken majoituksista kuljetuksiin sekä luonnollisestikin ostaa kaikki kerätyt marjat, minkäänlaista virallista työsuhdetta ei ole. Kaikki on ennalta määrättyä ja laskettua, sillä yrityksen tulos riippuu täysin poimijoiden tuloksesta.
Voisimme puhua modernista orjakaupasta, mutta se jääköön viranomaisten ratkaistavaksi. Karu totuus kuitenkin on, ettei Ber-Ex Oy ole metsän ainoa puu, eikä mitä luultavimmin edes taho, jota pitäisi ihmiskaupasta syyttää. Jostain syystä poliisi on henkilöitynyt tutkinnan toimitusjohtaja Jansaan, vaikka korissa on läpimätiä marjoja.
Palataanpa Suolahteen. Kansantalon alakerrassa käydään avointa yleisötilaisuutta, jossa paikallislehden, STT:n ja vapaalla olevan Ylen toimittajan lisäksi media loistaa poissaolollaan. Yläkerran pressihuoneessa soitellaan virkavallalle. Tilanne alkaa muuttua kafkamaiseksi. Toimitusjohtaja on ilmoittanut maksavansa saatavat ennen lennon lähtöä, muttei vastaa puhelimeen ja kertoo sen sijaan Ylelle, ettei tiedä poimijoiden sijaintia. Avoimesta tilaisuudesta on ilmoitettu jokaisessa paikallismediassa ja Jansalle on erikseen lähetetty yhteystiedot.
Alakerrassa marjanpoimijat julkistavat päätöksensä jäädä Suomeen. He eivät nouse Ber-Ex Oy:n mielivaltaisesti siirtämälle lennolle ennen kuin poliisi on kuullut heitä ja he ovat saatavansa firmalta saaneet. He ovat itse kustantaneet lentonsa ja katsovat noudattavansa sovittua aikataulua. En ole lainkaan varma, onko ratkaisu hyvä.
Kaiken kaaoksen ja perättömien huhujen äärellä on aika kysyä, mitä thaimaalainen poimija ajattelee tilanteesta? Kysytäänpä.
Heillä kaikilla on velkaa, he kaikki tuntevat olonsa petetyiksi ja he kaikki vaativat ihmisarvoista kohtelua. Kuuden hengen perhe kertoo, että he ovat kiinnittäneet kaikki maansa ja talonsa pankkilainaan, jonka turvin he saapuivat Suomeen. Heillä on 15 000 euron velat palatessaan Thaimaahan. Seitsemän hengen perhe kertoo yli 10 000 euron lainasta. Muutamalla on pieniä lapsia odottamassa. Kodissa, jota ei kohta ole.
Nämä ihmiset ovat jo hävinneet kaiken mitä omistavat. Kyse ei ole turvapaikasta Suomessa eikä suomalaisten veronmaksajien huijaamisesta. Kaikki heistä haluavat kotiin. Kyse on oikeudenmukaisuudesta ja ihmisarvosta. He eivät pyydä muuta kuin rahoja marjoista, jotka ovat kovalla työllä keränneet ja rehellisen tutkinnan kohtelustaan.
Tänä vuonna Suomeen saapui ennätykselliset 3 500 thaimaalaista keräämään marjoja seitsemälle suomalaiselle yritykselle. Poimijoiden alihankintaketju saa alkunsa Pohjois-Thaimaan köyhiltä riisipelloilta. Thaimaalaisilla vuokratyöfirmoilla on verkostonsa, joka toimii ruohonjuuritasolla etsien poimijoita. Joskus rekrytoija on sukulainen, joskus naapuri ja joskus tuttava. Joskus asiakas kävelee suoraan toimistoon.
Rekrytointifirmat eivät harjoita hyväntekeväisyyttä. Poimijat maksavat sekä lipuista että viisumeista agentille ja ruuasta, kuljetuksista sekä majoituksesta suomalaiselle yritykselle. Kun poimija pääsee lopulta Suomeen, hän elättää alihankintaketjua, johon kuuluu Suolahden tapauksessa vähintään 12 eri välistävetäjää. Eikä tähän lukuun mahdu edes vaimo ja lapset.
Periaatteessa marjayrityksiä ohjeistamaan sellaisiin kustannuksiin, että poimijan päiväansioiksi jäisi vähintään 30 euroa menojen jälkeen. Valitettavasti todellinen päivä ansio jää monella poimijalla kauas tavoitteesta. Saarijärven tapauksessa pelkästään yhden poimijan majoituksesta veloitettiin 16 euroa yöltä suoraan “palkasta”.
Miksi kukaan sitten lähteen Suomeen, jos puolukka kattaa hädin tuskin kulut? Hyvänä vuonna poimijat ansaitsevat, mutta thaimaalaisilla ei ole aavistustakaan tulevasta marjasadosta. Eikä ole suomalaisella yrittäjällakään siinä vaiheessa, kun tämä tilaa lentoliput ja lähettää viisumihakemukset. Riskit on kuitenkin ulkoistettu ainoastaan poimijoille, joille Suomeen saapuminen on arpapeliä kovilla panoksilla.
Suolahdessa kansanedustaja Anna Kontula saapuu paikalle. Kello on yhdeksän lauantai-iltana. Hereillä pysyminen alkaa tuntua ylivoimaiselta. Ihmiset ovat äärimmäisen turhautuneita, sillä poliisi ei tunnu ottavan asiaa vakavissaan. Suuntaan Tampereelle oikeusjärjestelmään pettyneenä.
Suomen lain mukaan ihmiskaupaksi katsotaan tilanne, jossa taloudellisesti tilanteesta hyötyvä taho saattaa uhrin erehdyttämällä tai hänen riippuvaista asemaa tai turvattomuutta hyväksi käyttäen pakkotyöhön tai muunlainsiin ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. Uhri on yleensä riippuvainen rikoksen tekijästä jollain tavalla. Tätä riippuvuutta ylläpidetään laittomin keinoin esimerkiksi uhkailemalla, väkivallalla tai vapautta rajoittamalla.
Jokainen voi itse miettiä, miten ehdot toteutuvat 50 poimijan kohdalla. Välittäjä on luvannut köyhälle viljelijälle roppakaupalla rahaa, mutta tämä joutuu lopulta painamaan 15 tuntisia päiviä seitsemän päivää viikossa vain kattaakseen kulunsa. Viljelijä ei saa itse valita marjamaita ja jos näin erehtyy tekemään, marjayrityksen toimitusjohtaja, joka hallinnoi lippuja, uhkaa palauttaa kotimaahan kesken kauden. On täysin mahdollista, että yrityksen nimeä on käytetty väärin. Niin tai näin, ainakin minusta tapauksessa täyttyy kaikki syyt tutkinnan aloittamiseksi.
Suomalaisten suhtautuminen ihmiskauppaan on hieman samanlaista kuin suhtautuminen korruptioon - metsää ei nähdä puilta. Meillä ei ole korruptiota, meillä on maan tapa. Meillä on vain laiskoja poimijoita ja huonoja vuosia. On tekopyhää syyttää yhtä yritystä ja toimitusjohtajaa hyväksikäytöstä, jos sen takana on monimutkainen kansainvälinen koneisto. Olisi myös syytä kysyä, mikä ulkoministeriön vastuu viisumeja myöntävänä tahona? Ulkoministeri Erkki Tuomioja ei ole ottanut tapaukseen millään tavalla kantaa. Ehkä pitäisi. Muutaman kysymyksen voisi ohjata myös Suomen Thaimaan suurlähetystöön.
Lopulta joudumme kysymään, voiko suomalainen metsämarjabisnes edes olla kannattavaa, jos poimijoille järjestettäisiin työsuhteet tai minimipalkka? Lukuihin tutustuttuani en ole itse enää ollenkaan varma. Jos näin, toimiiko suomalainen metsämarjabisnes tällä hetkellä lakia noudattaen? Tutustuttuani case Saarijärveen en ole tästäkään aivan varma. Varmaa kuitenkin on, että jossain vaiheessa alihankintaketjua, joku käyttää laittomia keinoja. Marjan kuluttajahinta on halpa, mutta inhimillinen hinta valtava.
Saavun Suolahteen uudelleen maanantaina. Kaikki on edelleen auki, mutta ihmiset hymyilevät. Edes marjayrityksen absurdit syytökset Anderssonia, lakimies Ville Hoikkalaa ja Yimprasertia vastaan eivät latista tunnelmaa. Andersson pidättelee naurua selittäessään Kalevan toimittajalle puhelimitse, että toisin kuin toimitusjohtaja Jansa väittää, hän ei pidä 50 panttivankia.
SAK on asettunut tukemaan poimijoita, mutta pelkät puheet minimipalkasta eivät riitä. Tilanne vaatii konkretiaa. Tänäkin vuonna kymmenet köyhät jättävät Suomen entistä köyhempinä vain muutaman marjan tähden. He ovat ihmisiä, jotka työskentelevät ilman minkäänlaista työsuhdetta. Hallitus ja ammattiliikkeet taistelevat harmaata taloutta vastaan kovaan ääneen, mutta samaan aikaan omalle etupihalle kuseskellaan. Minua ainakin kiinnostaa, minkälaista sopimustekniikkaa liittyy tilanteeseen, jossa palkkoja maksetaan agentin kautta Thaimaahan.
Kävelen pihalle, jonne ei kuseskella. Laiskoiksi leimatut poimijat ovat käynnistäneet mehutehtaan. Loput siivoavat pihaa. Kaikki ovat yhtä hymyä, vaikka kukaan ei kostu odottelusta senttiäkään. Poimijat eivät ole saaneet vieläkään edes palkkalaskelmaa, mutta sen sijaan sitäkin enemmän suomalaista solidaarisuutta. Kiitos Suolahden työttömien ja vapaaehtoisten, 50 marjanpoimijaa palaa aikanaan kotiinsa, mukanaan muutakin kuin negatiivisia kokemuksia. Niitä tarvitaan, sillä Thaimaassa heidän asiansa ovat vielä huonommin.
E: Lähdin Suolahteen siinä uskossa, että oikeusvaltiossa oikeus toteutuisi edes välttävästi. Toisin kävi. Poimijat, jotka uskalsivat vaatia oikeuksiaan, jätettiin tyystin oman onnensa nojaan. He tahtoivat vain tehdä töitä. Jos tällä asenteella ei bisneksessä pärjää, vika on bisneksessä.
Kirjoittaessani tätä Turussa saan Suolahdesta seuraavan viestin:
“...on katsottava, että vaikka asiassa suoritettaisiin esitutkinta loppuun niin asiassa ei tultaisi saamaan näyttöä siitä, että joku olisi syyllistynyt rikoslain 23 luvun mukaiseen ihmiskaupparikokseen tai johonkin muuhun rangaistavaan tekoon.
Asiassa on pidettävä varsin todennäköisenä, että asiassa jätettäisiin syyte nostamatta näyttämättömänä.”
Olen rehellisesti hieman huolissani poliisin osaamisesta, mitä ihmiskauppaan tulee. Ainakin rikostutkinta on Kainuussa hiukan erilaista kuin muualla Suomessa. Se, että suomalainen yritys on syytön, ei tee poimijoiden tilanteesta yhtään kestävämpää tai poista lainkaan ihmiskauppaepäilyjä. Nyt poliisi sivuutti tutkinnassa thaimaalaiset agentit ja keskittyi ainoastaan tilaajaan eli Ber-Ex Oy:n toimitusjohtajaan. Poliisi tiesi, että lisänäyttöä kerätään parasta aikaa, mutta tutkinta päätettiin silti lopettaa.
Poimijoita ei kuultu. Eikä kuultu agenttejakaan. Ilmeisesti toisten sana painaa Suomessa enemmän kuin toisten. Ja sitten on niitä, joilta ei kysytä lainkaan. Se on maan tapa.
