Vapaamatkustaja

Kellun sisärenkaassa auringon paisteessa. Elämä on unelmaa ja loppu jumalaa. Living the dream. Naukkaan Beer Lao ja tajuan, etten omista voimassaolevaa matkavakuutusta. Paska homma. Vang Vieng on mitä luultavimmin yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista kokoonsa suhteutettuna.

Virallisten tietojen mukaan vuonna 2011 pienessä kyläpahasessa muutaman tunnin matkan päässä Laosin pääkaupungista Vientianesta rekisteröitiin 27 turistikuolemaa. "Double the number and the figure might be close to truth", paikallinen YK:n työntekijä kertoo. Tarkkoja lukuja on vaikea arvioida, sillä loukkaantuneet siirretään Vientianeen tehohoitoon eikä hallitus ole kovin halukas julkaisemaan tilastoja. Kun yli 27-jotain ulkomaalaista kuolee vuodessa kylässä, jonka väkiluku on 50 000, kysymykset alkavat kasautua.

Tubing = jokea pitkin sisärenkaalla kelluminen. Te, jotka matkustatte, olette nähneet keharit t-paidat. Madventures esitteli konseptin ensimmäisessä tuotantokaudellaan teille, jotka ette. Vieraillessani kaupungissa viisi vuotta sitten tunnelma oli - totanoin - hurja. Ravintola ravintolan perään, happy pizzaa, magic shakea, oopiumia ja puoli-ilmaista kotipolttoa, jota tarjoillaan ämpäreissä. Joki täynnä urpoja pää täynnä vaarallisia aineita.

Katselen uskomattomia maisemia ja tyhjiä baareja. Alkuvuoden aikana kuoli kuusi. Se oli liikaa. Hallitus päätti sulkea joen varteen rakennetut baarit elokuun alussa. Huhujen mukaan Vang Viengin tulevaisuudesta päätetään lähiaikoina. Kellun kahden ruotsalaisen kanssa. Törmäämme etelä-afrikkalaisiin ja japanilaiseen. Muutama muu kelluu ohi. Siinä kaikki. Joki on tyhjillään. Viisi vuotta sitten meitä oli tuhat.

Kaikki sai alkunsa vuonna 1998. Matkailuyrittäjä Thanongsi Sorangkoun osti sisärenkaita vapaaehtoisille työntekijöilleen. Hän ajatteli tämän olevan ekologinen tapa ihailla kauniita maisemia ja monimuotoista ekosysteemia. Vahinko loi hirviön. Pian muut valjastivat konseptin kaupallisiin tarkoituksiin ja voilá: Tubing in Vang Vieng sai syntynsä.

Nykyään Vang Vieng on aavekaupunki. Low season, mutta tunnelma on eri. Kaikki on ennallaan, jopa suurempaa, mutta tunnelma on silti eri. Istun pienessä baarissa ja pelaan biljardia. Huomaan nurkassa tutun. Menen moikkaamaan Mama Laoa. Laoksi valtava nainen, mutta iso maine. Puhuu paljon, varoittelee nykyisestä asuinpaikastani ja lupaa hoitaa ongelmat.

Kysyn tubingista. Mama kertoo, että homma meni hulluksi. Liikaa ruumiita, paljon yksityiskohtia ja liikaa loukkaantumisia. Liikaa rahaa ja liikaa paskaa paikallisten kestettäväksi. Bisnes meni ja rahaa paloi. Laolaiset ovat ystävällisintä kansaa, johon olen koskaan elämässäni törmännyt: hymyileviä ja vilpittömiä. Kun muualla Kaakkois-Aasiassa joutuu laskemaan, sattuiko vaihtis, täällä lasketaan, josko sattui saamaan liikaa.

Eivät laolaiset toki mitään pyhäkoululaisia ole. Häppää otetaan huolella ja etenkin pohjoisessa opan polttelu on osa paikallista kulttuuria. Muuten homma on varsin konservatiivista buddhalaista yhteiskuntaa hymyllä. Kun tähän yhtälöön heitetään muutama juuri ja juuri täysi-ikäinen länkkäri-idiootti, jotka vetävät helikopteria ja näyttävät persettä ihan noin huvikseen kännissä, konflikti on valmis. Ei ole okei oksennella ilman paitaa tai horjua liikenteen tukkeena bikineissä. Paikallista kulttuuria pitää kunnioittaa. Se ei tapa.

Katselen tyhjää baaria, jonka portailla istuu yksinäinen mies. Nostan käden varovaisesti ilmaan. Tämä vastaa nyökkäämällä. Uin baarin ja tervehdin. Sabaidiit kehiin ja bisseä pöytään. Siirrymme syrjään tarkkailevilta katseilta. Hieman savuisaa. Hinnasta. Poliisi pitää huolen, että hallituksen käskyjä noudatetaan. Paikallinen kommunismi on tarpeen vaatiessa tehokasta.

Olis helppoa sanoa, että kaikki voittavat, kun turistit kantavat rahaa kylään ja paikalliset viinaa pöytään. Se ei valitettavastu ole koskaan näin yksinkertaista. Kun tubing buumasi, investoinnit alkoivat virrata kaupunkiin. Kun kaikki lähtevät mukaan samaan bisnekseen - oli sitten kyse ämpäreiden myynnistä, renkaiden vuokraamisesta tai majatalon pyörittämisestä - kukaan ei voita. Kilpailu tappaa yhteisöllisyyden ja ulkomaalaiset investoinnit jyräävät paikalliset. Sitten tulevat isot hotellit ja ulkomaalainen pääoma. Joskus lentokenttä. Länkkärin on aika paljon helpompi saada pankkilainaa kuin paikallisen. Eikä se ole loppupeleissä kiinni länkkäreistä vaan kilpailusta.

Katselen autiota jokea ja hörpin bisseä. Olemme siirtyneet joen toiseen auki olevaan baariin. Omistaja tarjoaa shotin laolaoa. Ennen tässä oli iso linko, josta humalaiset syöksyivät jokeen. Silloin oli asiakkaita. Nämä hyppyrit, lingot ja vesiliukumäet ovat se, mikä Vang Viengissä tappaa. Joessa kellumisessa ei ole mitään vaarallista, jos ei satu törmäämään kärmekseen tai harvinaisuuteen nimeltä krokotiili.

Kun päihtynyt pää, matala kivikkoinen joki ja usean metrin tiputus kohtaavat, päihtynyt pää kestää kiveä heikommin. Ihmiset luulivat, että tämä on kontrolloitu länsimainen vesipuisto. Ei ole. Jos et osu ruopattuun kuoppaan parhaillaan 30 senttiä syvässä joessa, joka on puolillaan terävää kiveä, olet vakavissa ongelmissa. Äidin pikku mussukoille tämän ymmärtäminen on kuitenkin liikaa. Eihän kukaan tekisi tällaista, jos se olisi vaarallista? Eihän? Niinpä. Paitsi, jos sillä takoo saatanasti rahaa. Turvallisuus on silloin sivuseikka.

Aurinkolasipäinen paikallinen savannihatussa tulee juttelemaan omistajan kanssa. Kehottaa meitä lähtemään. Ei ole pyyntö. Vastarannalta tarkkaillaan. On aika kellua.

Viisi vuotta sitten työskentelin Q-Barissa. Työskennellä tarkoittaa tässä yhteydessä loputtomia ilmaisia bileitä. Kukapa ei luottaisi toiseen falangiin? The Guardianin tietojen mukaan kaupungissa työskentelee high seasonin aikana noin 70 fänkkälityöntekijää. He ovat ilmaistyövoimaa, joka houkuttelee humalaiset baariin ja usuttaa hyppäämään liian korkealta liian matalaan jokeen.

Pimeys laskeutuu Vang Viengin ylle. En voi olla miettimättä, mikä on osuuteni kaupungin tuhoon. Minun kaltaiseni ignorantit idiootit ovat iso syy siihen, miksi paikallisten bisnekset kusevat, liian monta liian nuorta kuoli ja lapset, jotka kasvavat bileympäristössä ovat viturallaan. Ei sitä voi puolustella millään muulla kuin tietämättömyydellä ja väliinpitämättömyydellä. Tämä on yksi Aasian köyhimmistä maista. Anna köyhälle rahaa ja köyhä tottelee.

En aio sanoa, että turistit tuhosivat jälleen yhden kaupungin. Olisi liian helppoa. On kuitenkin syytä muistaa, että kun paska osuu tuulettimeen, todellisen laskun maksavat lokaalit. Köyhistä perheistä tulevat skidit myyvät pilveä ja piriä. Kun poliisi osuu paikalle, he voivat vain toivoa, että työnantaja maksaa laskun. Länkkärille kyse ei ole suhteutettuna kuin pikkuhillosta ja penneistä. Työntekijä menettää yleensä kaiken ja edessä on kivensisä, kun taas turisti menettää pahimmillaan kuun toimeentulotuet. Jokainen voi ihan itse miettiä, kuka tilanteessa käyttää ketäkin hyväkseen? Muuttuuko Vang Vieng turistien vai paikallisten ehdoilla?

The Guardianin toimittaja huomautti osuvasti, että Vang Viengissä on kyse eeppisestä cach22-tilanteesta. Kaupunki on täysin riippuvainen tubingista, mutta tubing on kestämättömällä pohjalla. Se ei voi loppua, muttei voi jatkuakaan.

Seuraavien kuukausien aikana alkaa sesonki. Koko maan turismi on riippuvainen Vang Viengin saastaisesta maineesta. Jos lähetystöt ja länsimainen media eivät olisi puuttuneet asiaan, mitään ei olisi tapahtunut. Nyt hallituksen on pakko toimia. Hallitus ei kuitenaan toimi, koska raha ja vapaa kilpailu.

Käytännössä tubing jatkuu turistikauden alkaessa ja raha ratkaisee. Vang Vieng on aivan liian tärkeä kohde Laosille. Mites ois, jos puretaan Luang Prabarangin temppelit, koska joku voi tippua sieltä... Käytännössä osaa baareista suljetaan ja hyppiminen jokeen loppuu. Käytännössä tubingiin tulee kypäräpakko ja tarkkailijoita lisätään.

Todellisuudessa mikään ei muutu. Viinaa saa edelleenkin ja hukkua voi monella tavalla. Lopulta se on juuri sinun vastuullasi, miten Vang Vieng kehittyy. Se voi olla same same, mutta myös same same but different. Kunnioittakaa paikallisia ja pitäkää järki matkassa. Toivon, että jokainen suomalainen kelluu pinnalla. Hengissä, eiks jeh?

E: Vang Viengin tunnelma on liian raskas. Liian paljon pahaa liian hyville ihmisille. On aika jatkaa matkaa. Pallottelen Vientianen ja etelän ja Luang Prabangin ja pohjoisen välillä.

Rajan ylitys Thaimaasta Laosiin osoittautui yllättävän haastavaksi. Tuuleteltuani puolityhjässä junassa hullujen skottien kanssa löysin itseni automaatilta, joka ilmoitti kohteliaasti: "No available funds." Se on vittumainen tilanne se, kun on lähettänyt vahingossa nettipankin tunnukset Suomeen, minkä takia luottokorttiin ei ole yhteyttä ja istuu thai-immigrationissa. Vihaisia virkamiehiä. Skotit pelastivat. Nyt jokainen suomalainen on heidän silmissään pike eli saatanan gypsy bastard. Kiittäkää minua.

Vientianessa meininki meni kummalliseksi. Kukaan ei kertonut meille, että kaupungissa on ASEAM-kokous eikä ulkonaliikkumiskiellosta, joka astuu voimaan siinä puolilta öin. Hortoillessamme ulos hämärästä homo-klubilta, joka oli kaupungin ainoa auki oleva anniskeluravintola, poliisi piiritti koko seurueen. Kolme motskaria, kolmesta suunnasta, kuusi lego-poliisia. "Where are you going?", kysyivät. "Home", kerroimme. Päästivät menemään. Puoli tuntia myöhemmin rälläsimme jälleen pitkin kaupungin laitakujia poliisia vältellen.

Tuntia myöhemmin istuimme kadun laidalla prostituoitujen kanssa ja pohdimme speksejä. Koko kaupungista ei irronnut edes kupillista riisiä. Kerromme leideille, että on aika jatkaa matkaa, koska eivät onnistuneet taikomaan safkaa. Teen saman seuraavana päivänä.

Vientiane ei juuri nappaa, joten suuntaan mitä luultavimmin pohjoiseen. Sen näkee aamusta. Aina ei voi tietää. Tämä suunnitelma ei voi spontaaniuttaan pettää.

Teoriassa olen Suvarnabhumin lentokentällä tekemässä lähtöselvitystä. Teoria ja käytäntö eivät aina kohtaa. Käytännössä makaan sängyssä guesthousessani Bangkokin keskustassa.

Joku takoo ovea. On takonut jo jonkin aikaa, mutten ole vaivautunut avaamaan. Otan symbolisen otteen niskastani ja vääntäydyn ylös. "Mikä vittu siinä kestää", humalainen suomalainen tervehtii. Teretere, kiva nähdä pitkästä aikaa. Pojat ovat saapuneet Bangkokiin.

Teoriassa pitäisi tehdä hirveästi asioita. Pitäisi panikoida, pakata, tulostaa lentolippuja, maksaa huone ja miettiä tulevaisuutta. Pitäisi kuulemma olla normaali, palata oravanpyörään ja elää ihmisiksi. Ei juurikaan nappaa. Talvi tulee, on kylmää ja kroonisen masentavaa. Onks pakko?

Joskus on pakko juhlia. Niin käy varsin usein suomalaisia kohdatessa. Ensimmäinen päivä reissussa, vanhoja tuttuja ja Bangkok nights. Siinä on jo riittävästi syitä. Sankareista toinen odottaa alakerrassa. Kutsun heitä Tingiksi ja Tongiksi, sillä yhdessä he ovat helvetin ting tong eli hulluja. Kello on jotain yksitoista aamulla ja pöytä täynnä tyhjää pulloa. Tehokasta toimintaa.

Koetan tilata kahvia. Saan olutta. Tong tilaa nopeammin kuin juo. Erittäin tehokasta toimintaa. Ting summaa matkaa Moskovan kautta Bangkokiin Tongin sammuessa ensimmäisen kerran terassille. Kuola valuu tehokkaasti.

Teoriassa istun porttini ulkopuolella Suvarnabhumin lentokentällä ja odotan boardingia. Käytännössä rällään tuk tukilla poikkeuksellisen päihtyneiden suomalaisten kanssa pitkin Bangkokin liikennekaaosta. Parkkeeraamme erittäin epämääräiseen guesthouseen Khao Sanin bilehelvetin takakujille. Shady shit, mutta nyt puhutaan vakavahenkisestä retostelusta. Viinaa voi juoda pitämättä hauskaa.

Teoriassa lentoni lähtee juuri. Käytännössä olemme siirtyneet paikalliseen viskiin. Pöydällä on useampi tyhjä pullo, vielä useampi täysi ja ympärillä väkeä kuin pipoa. Paljon paikallisia, poikkeuksellinen määrä japanilaisia, rähjäinen ranskalainen, aussi jos ei toinenkin ja - yllätys yllätys - jälleen yksi suomalainen liittyy seuraan. Hommassa alkaa olla tekemisen makua.

Tong on niin päissään, että puhuu puoliksi suomea, puoliksi englantia ja hetkittäin thaita. Guesthousen työntekijä on menettämässä järkensä tämän kanssa. Hermo pitää, mutta silmistä paistaa epätoivo. Rauhoittelen kaiffaria puolisen tuntia Tongin karjuessa suomeksi: "Kakkoseen, kakkoseen! Stondaa, stondaa!"

Aurinko laskee. Lisää ihmisiä liittyy sekavaan seurueeseen. Keskustelen japanilaisen Hakumin kanssa. Hakumi on ei puhu sanaakaan englantia ja on päissään kuin käki. Hän koettaa lääppiä jokaista kohdalle osuvaa naista, hymyilee paljon ja juo vielä enemmän. Olet ihan hyvä tyyppi, lohdutan, mutta mulla ei ole aavistustakaan, mitä sä selität. Tuntia myöhemmin Hakumi makaa lattialla x-asennossa. Hieno mies.

Teoriassa lähestyn hyvää tahtia Frankfustin kansainvälistä. Käytännössä homma alkaa mennä levottomaksi. Hämäriä muistikuvia moottoripyöräonnettomuudesta, laittomuuksista ja bileistä, jotka alkavat karata vakavissaan käsistä. Guesthousen työntekijä toteaa: "Fuck this" ja liittyy seuraan. If you can't beat them join them ja sitä rataa. Vanha prostituutti tarjoaa niskahartiahierontaa viinapalkalla. Yksi japanilaisista alkaa yllättäen puhua suomea. Päättelemme ihmeestä, että aika on kypsä Khao Sanille.

Muistikuvat muuttuvat utuisiksi. Siirrymme baarista toiseen. Ihmiset tanssivat kadulla, bileet seuraavat meitä. Itse en meinaa pysyä mukana. Ting raahaa viinaa pöytään, Tong tyhjentää perässä. Kaikkien lasit. Pöytää lentää ja viinaa kaatuu. Aika vaihtaa baaria.

Tässä vaiheessa homma menee täysin teoreettiseksi. Käytäntö on hukassa. Taisi jäädä siihen ämpärilliseen viinaa viime baarissa. Teoriassa olen Frankfurtissa odottamassa lentoa Helsinkiin. Käytännöstä olisi hauska tietää, mutta paha mennä sanomaan mitään faktaperäistä. Kadotan bileet, kadotan Tingin ja Tongin. Kadotan ajan ja paikan.

Teoriassa lento Helsinkiin lähtee juuri. Käytännössä käyn hyvin monimutkaisia neuvotteluja saadakseni uuden ystäväni huoneeseeni. Tämä osoittautuu yllättävän haastavaksi ottaen huomioon sen tosiseikan, ettei tämä ole prostituoitu eikä ladyboy. Nolattuani itseni ja puolet henkilökunnasta luovutan. Taksi vie ja tuk tuk tuo. Löydän asunnon. Löydän aulasta vartijan ja tämän savukkeet. Jätän vartijan rauhaan sillä ehdolla, että savukkeet tulevat mukaan. Aurinko nousee.

Teoriassa palelen Helsinki-Vantaan lentokentän bussikatoksen alla. Käytännössä havahdun jostain päin Bangkokia. Erittäin vaikea sanoa, mistä päin. Iso kaupunki ja silleen. Kotona en ole. Se on poikkeuksellisen selvää, mikään muu ei sitten ole selvää nähnytkään.

Yksi toinenkin asia on selvää. Ei kannata vääntää väkisin. Kun homma soljuu kivasti omalla painollaan, hyvää reissua on turha jättää kesken. Ei ole pakko, jos ei kiinnosta. Tiedän olevani etuoikeutettu jättäessäni satojen eurojen lennon käyttämättä ja nauraessani perään. Teoriassa sitä voi tehdä mitä huvittaa, mutta käytännön tason toteus on se mikä merkitsee. On kuitenkin parempi luottaa siihen, mikä tuntuu hyvältä.

Kotona on kylmä eikä siellä odota kuin äiti. Ehtiihän sitä myöhemminkin. Tietokone on näppärä työväline ja hintataso edullinen. En keksi kovinkaan montaa syytä lentää takaisin. Normaali on tylsää, oravanpyörä pyörii ilman allekirjoittanuttakin ja ihmisiksi eläminen on kovin kontekstiin sidottua. Selah, sanoisi tohtorismies. Jos sitten tammikuussa. Tsekkaillaan.

E:Taksimatka kestää tunnin. Herätän Tongin puhelulla. Pyytävät oluelle. Miksikäs ei? Ainahan sitä voi yhden ottaa...

Viisi tuntia myöhemmin sankarit ovat jälleen hukassa ja puhelimet pois päältä. Viimeisimmät tiedot kertovat go go baarista ja kalliista viinapullosta. Taustalla Tong karjuu: "Stondaa, stondaa!" Yhteys pätkii ja lopulta katkeaa. Turvallista matkaa. Itse suuntaan kotiin.

Seuraavana aamuna heikottaa. Ting soittaa ja kertoo, että nyt puhutaan vuosisadan rapeloisesta. Tong on hiljentynyt taustalla. Hullut jatkavat matkaa etelään, itse harkitsen pohjoista. Viisumi on paukkunut jo muutama päivä sitten ja jokainen ylimääräinen maksaa yli kybän per laaki. Kun väki vaihtuu, on aika jatkaa matkaa. Olenkin ehtinyt ikävöimään Beer Laoa, sticky ricea, kärmesviinaa a.k.a. Lao Laoa ja loputtomia hymyjä.

Bangkokissa sataa jälleen. Nyt puhutaan isoista ongelmista. Muutamassa kaupunginosassa vesi on polven korkeudella ja toisissa liiketilat pinoavat hiekkasäkkiä toimitilojensa suojaksi. On todellakin aika vaihtaa maisemaa. Käytännössä myös pohjoisessa sataa. En ole tehty sokerista, mutta tiet ovat hiekkaa ja kalusto vanhaa. Teoriassa tämä suunnitelma ei voi kuitenkaan epäonnistua.

Ps. Kärkkäriä ei kannata ottaa kaikille reissuille. Ohessa julkaistut kuvat löytyivät kännykästäni. Tällä rahalla saa tällaista.

Ainiin... Hajotkaa pakkaseen ja sori, kun joudutte lukemaan näitä sepustuksia jatkossakin. Olen vilpittömästi pahoillani.

Avasin pitkästä aikaa tietokoneen. Kannatti. Rajatun some-ystäväpiirini mukaan, Suomen suurin ongelma on tällä viikolla kunnallisvaaliehdokkaiden ulkonäkö. Onhan se. Suurin osa niin rumia, että ansaitsisivat kunnallispoliittisen statuksen ihan ulkonäkönsä perusteella. Eivätpä lähde saatana maailmalle notkumaan ja nolaamaan Suomea toisin kuin me atleettiset arjalaiset, jotka pysyvät aina hyvän maun rajoissa.

Viime päivinä hyvä maku on jäänyt taka-alalle. Joskus rantaelämä vain vie mukanaan. Saavuin Koh Taolle viisi päivää sitten. Viisi vuotta istuin samalla pienellä rannalla kuukauden liikaa-logiikkaa noudattaen. Liikaa unta, liikaa ruokaa, liikaa bileitä ja liikaa sukeltamista. Oikein hauskaa, muttei okei. Vasta eläkkeellä saa nauttia elämästä.

Vieraillessani Per Looks sivustolla ensimmäistä kertaa, Chang meni väärään kurkkuun. Nauroin niin helvetisti. Kukapa ei? Aivan uskomatonta yrittäjää. Eikä edes se ulkonäkö vaan Suomi-riipusten, muun diipadaapa Kalevala-paskan ja täysin järjettömien ehosteiden määrää. Pelkästään se pukeutuminen. Suomi suomalaisille ja silleen. Äärimmäisen tärkeitä argumentteja, koska ne ovat olemassa. Hauskaa, muttei okei. Ei niissä juurikaan järkeä ole, mutta kansaa pitäisi kuunnella.

Istun saman bungalowin edessä kuin viisi vuotta sitten jä pidättelen kyyneleitä. Mitä syvemmälle Per Looksiin sukeltaa, sitä hauskemmaksi muuttuu. Kyllähän sen näkee naamasta, jos viina maistuu vähän keskivertokuluttajaa enemmän ja elämä kuluttaa enemmän kuin painovoima, saasteet ja aurinko yhteensä. Onko se poliittista vihaa, jos nauraa rumalle ihmiselle? Helvetin demokratia-fasistit ovat jälleen liikkellä.

Istumme Eazy Barissa, joka on toiminut illan tukikohtina jo tovin ajan ja kysyn norjalaisen mielipidettä. Olemme melko pihalla, mutta tämä tiivistää olennaisen. Suomalaiset naiset ovat kaikki uskomattoman kauniita ja jokainen heistä seurustelee susiruman miehen kanssa. Jokainen! Mikä teitä vaivaa? Amerikkalainen on samaa mieltä. Olettehan te aika erikoisen näköisiä, hän sovittelee astetta diplomaattisemmin.

Niinpä, mikä meitä vaivaa? No, meitä vaivaa rumuus. Suomalainen mies on ruma kuin mikä. Valitettavasti perussuomalaisten listoilta ei juurikaan nuoria naisia löydy. Ei ole kovinkaan seksikäs puolue, mutta tämä johtunee rumista miehistä.

Kunnalispolitiikka on väsyneiden veljesten busines. Harmaata hommaa, sillä tekninen lautakunta ei juurikaan kiinnosta muita kuin harmaita byrokratiakoneita, jotka tykkäävät numeroista ja idealisteja, joita kukaan ei halua vakavissaan valita. Ei kukaan valittaisi, jos mukaan liittyisi kauniimman sukupuolen edustaja. Kunhan on hiljaa ja näyttää hyvältä. Harmaat miehet tekevät harmaita päätöksiä, eikä sitä parane mennä muuttaman kauniilla naisilla ja värikkäillä näkökulmilla. Se saa harmaan näyttämään entistä harmaammalta. Hauskaa, muttei okei.

Aurinko paistaa pitkästä aikaa ja elämä on kaikkea muuta kuin harmaata. Väriä ja eloa. Vaikka onkin hiukan darra, eipä tarvitse miettiä syvällisemmin, ketä äänestäisi. Vietän hetken aiheen parissa tutustumalla Vihr Looksiin ja Kok Looksiin. Hauskoja ainakin auringosta käsin, mutta eivät edusta suomalaisuuden kirjoa yhtä hyvin kuin Per Looks. Per Looksissa on kaikki kansan kerrokset edustettuina. Jopa luonteeltaan epäpoliittiset. Se on okei.

Vihasivustoja ja huonon maun rajoilla liikkuvia huumorisivustoja löytyy joka lähtöön. Hel Looksille nauroivat kaikki eikä kukaan kysynyt hyökätäänkö tässä hipstereitä vastaan. Käykääpä joskus tsekkaamassa The People of Wall Mart. Huhhuh! Jos nauran eurooppalaisena kokonaisen kansankunnan punaniskaisuudelle, syyllistynkö johonkin? Tuleeko Nato? Eikö kukaan ajattelee enää ulkopolitiikkaa!

Kysymys kuuluu, mitä politisoidaan ja miten? Per Looksin voi nähdä kahdella tavalla, kuten Hel Looksinkin. Osa katsoo katumuotia, toiset, mitä vittua tolla on päällä? Per Looksista tuli ensin mieleen, että onpas persut rumia, mutta eivät ne ole persut, jotka ovat rumia. Suomalaiset ovat rumia. Ihan helvetin rumia. Ne tunnistaa kaikkialla. Niin rumia ovat.

Kävelen aamuyön tunteina Seven Elevenille australialaisen seurassa. Valtavat mässyt. Vastaan ajaa auringon tuhoama blondi, joka hymyilee kännissä kuin idiootti. Totean kaukaa aussille, että nyt on vastassa finski. Moikkaan suomeksi ja saan teret takaisin pyörän valojen jatkaessa matkaa. Me ollaan kaikkialla ja ihan erinäköisiä kuin muut. Miettikää, jos joku tekisi sivun suomalaiset ulkomailla. Katsokaa kuvat. Meillä on hyvä maine, muttei ulkonäön takia.

Se on jännä, miten meidän on helppoa asettaa maahanmuuttajat, työttömät ja muut täydelliset suomalaiset tiukkiin lokeroihin. Kun koko kansa tai virallinen osa suomalaisia, jotka kokevat jonkinlaista yhtenäisyyttä lyödään boksiin, josta saa revittyä edes yhden negatiivisen tulkinnan, syntyy niin saatananmoinen haloo. Ei me olla tällaisia. Ei ole jokainen muslimikaan terroristi. Hauskaa, muttei okei.

Alkuun nauratti ja sitten vakavoiduttiin. Oli hauskaa, mutta liika oli liikaa. Alkoi perinteinen sormella osoittelu ja syyttely. Se on hyvä että keskustellaan. Sen takia näitä sivuja tarvitaan. Keskustelu harhautui kuitenkin sensuuriksi. Sivusto pitää sulkea ja perustaja aidsittaa, koska tämä julkaisee virallisia vaalikuvia ja tarjoaa ilmaista näkyvyyttä. Kielletään, koska tarkoitus oli ruma. Vaikkei sitä tarkoitusta ääneen koskaan mainittukaan.

Ettekai te ihmiset ihan oikeasti äänestä vaaleissa ulkonäön perusteella? Onko sillä oikeasti mitään väliä, miten vitun ruma se ehdokas on, jos sisältö on hyvä. Mistä lähtien politiikka on ollut ulkonäkökysymys? Keskustellaanko näistä aiheista ja ihan oikeasti välillä vaikka politiikasta. Sen verran mitä olen valtuutettuja ja kunnan koneistoa tavannut, voin sanoa, etteivät olleet aikaisemminkaan kovin komeita. Tuskin ne pahemmaksi muuttuvat. Tämän sanominen ei ole okei, mutta mikäpä olisi.

Kauneusihanteet ovat hassuja. Vaalea iho ja iso kukkaro ovat monesti kauniimpia kuin timmi ylökroppa ja viikko kalliissa kylpylässä. Per Looksin perustaja kiirehti pian älämölön alettua puolustelemaan sivujaan. Lyhyessä lausunnossa medialle hän kirjoittaa: "Suomalaisessa politiikassa omilla kasvoillaan itsensä likoon laittavien kuvat ovat tässä pääasia. Jos kuvien esittäminen käännetään poliittiseksi käsikassaraksi, se ei johdu blogista vaan tulkitsijoista"

Minkä tahansa näköinen saa puolestani osallistua politiikkaan ilman julkista pilkkaa. Internet toimii monimutkaisemmin. Samoin julkisuuden rajat poliitikkojen kohdalla. Pointti on, ettei ulkonäöllä pitäisi edes olla väliä. Jos politisoimme ulkonäen ja piirrämme veteen viivan merkiksi, mikä on suomalaisen politiikan ulkonäköetiketti, teemme päätöksen, ketkä lähtevät ja pääsevät ehdolle sekä ennen pitkää, kuka valitaan.

Kauneus on katsojan silmissä. Kantsii aina välillä vaihtaa silmälasit ja jättää politisointi tärkeitä kysymyksiä varten. Rumillakin on oikeus näkyä mediassa. Nauraa saa, jos haluaa. Se on ainakin omasta puolestani ihan okei.

E: Koh Tao on yksi niitä paikkoja, joihin on helppo jämähtää pitkäksi aikaa. Toiset tulevat päiväksi ja jäävät vuoksiksi. Olisi helppo jäädä, mutta on aika jatkaa matkaa. Olen jättänyt vanhempani Koh Phanganille ja jonkun täytyy hoitaa heidät Surat Thanin kautta Bangkokiin. Ilmeisestikin tämä joku olen minä.

Lähdön lähestyessä pilvet nousevat. Kiinan merellä on taifuuni, joka tuo mukanaan sateita. Toinen on saapumassa kuun lopuksi Filippiinien suunnalta. Liikaa vettä, joten toivotaan parasta.

Itse joko lennän takaisin kotiin 15. päivä tai sitten en. Ei kovinkaan monta syytä palata, jos rehellisiä ollaan. Tsekkaillaan. Joko näemme 16. päivä Kallion räkälöissä tai emme. Toivotaan parasta.

Sataa kaatamalla. Seuraamme lähestyvää poliisiautoa. Kysyn omistajalta, pitäisikö baari sulkea? Tämä katselee sateessa hitaasti kohti rullavia valoja ja pudistaa päätään. Ei, ei tarvitse.

Kello on kaksi aamuyöllä ja Khao San tyhjillään. Sade on ajanut farangit hotelleihinsa Bangkokin keskeisimmältä turistikadulta. Istumme katoksen alla kadunvarsibaarissa, joka on teknisesti ottaen laiton. Käytännössä baarit maksavat poliisille.

Sade takoo mustaa maastoautoa, joka matelee hitaasti pitkin veden valtaamaa katua. Valot lähestyvät, baari hiljenee. Vieressäni istuva burmalainen työntekijä tyhjentää oluen yhdellä kulauksella ja laskee katseensa lenkkitossuihinsa. Ilmassa on sähköä.

Piilotamme omat oluet jalkoihimme. Poliisi näyttää ajavan ohi. Kohdalla jarrut kirskahtavat. Kaksi siviiliä astuu ulos, kävelee päättäväisesti burmalaisen luokse ja kantaa tämän autoon. Toinen palaa ja nappaa viskipullon todistusaineistoksi. Omistaja nousee protestoidakseen, mutta turhaan. Tilanne on ohi kahdessa minuutissa. Hörppään bisseä ja katson sateeseen hukkuvia perävaloja. Normi-ilta Khao Sanilla.

Burmalainen on yksi miljoonista. Human Right Watchin mukaan Thaimaassa työskentelee nelisen miljoonaa laitonta siirtolaista, joista 85 prosenttia on burmalaisia. Bangkokin tornitalot on rakennettu burmalaisella työvoimalla, kadut lakaisee burmalainen ja liukuhihnalla työskentelee burmalainen. Tai no, työskentelee ja työskentelee. Yleensä työstä saadaan palkkaa. Pari kuppia riisiä päivässä riittää, kun vaihtoehtoja ei ole.

Miljoonat burmalaiset ovat paenneet maata 50 vuotta hallinnutta sotilasjunttaa naapurimaahan. Pakomatka on hengenvaarallinen, mutta siitä huolimatta yrittäjien virta loputon. Thaimaa ottaa pakolaiset avosylin vastaan, mutta tiukin ehdoin. Kyse on ennen kaikkea halvasta työvoimasta, ei auttamisen logiikasta. Maa kärsii työvoimapulasta, joten mikä olisikaan näppärämpi ratkaisu kuin miljoona ruokapalkalla työskentelevää orjaa. Erittäin kustannustehokasta.

Sade yltyy Khao Sanilla. Kun luulet, ettei sataa voisi enää kovempaa, olet väärässä. Olen oppinut viime viikkojen aikana, että aina voi sataa kovempaa. Omistaja pyytää meitä odottamaan. Hän heittää kypärän päähän, skootterin alle ja suuntaa kytikselle.

Vieressäni istuva hollantilainen masentuu. Voimmeko tehdä mitään? Pudistan päätäni. Poliisi tiesi ketä etsi ja mistä, lohdutan. Olisivat tulleet ja vieneet kaverin ilman läsnäoloammekin. Toivon, että tilanteesta selviää rahalla. Ei ole juurikaan salaisuus, että laittomat maahanmuuttajat työskentelevät keskustan baareissa ja bordelleissa. Ilmeisestikin sateinen päivä sai poliisin etsimään helppoja lisätienestejä sekoilevien turistien loistaessa poissaolollaan.

Kun työntekijä ei maksa mitään, rakentaminen on halpaa. Burmalaiset siirtolaiset maksavat kuitenkin kovan hinnan päästäkseen työskentelemään puoli-ilmaiseksi. Pelkästään kuljetuskustannukset maksavat useita satoja euroja. Samoin lupakäsittelyt. Burmalaiset ovat lähtökohtaisesti kaikki valtavissa veloissa päästessään perille. Korot ovat kovia ja palkat pieniä, mikä ajaa uusiin lainoihin. Sykli on valmis.

Burmalaiset maahanmuuttajat tuottavat valtavat voitot. Siinä se ongelma piileekin. Thaimaa pysyy kilpailukykyisenä kansainvälisillä markkinoilla halvan työvoiman ansiosta. Jos burmalaisille myönnettäisiin virallinen status, heille jouduttaisiin maksamaan minimipalkkaa, järjestämään edes jonkinlainen terveydenhoito ja myöntämään oikeus järjestäytyä. Se tulisi kalliiksi eikä kallis ole kilpailukykyistä.

Kävelemme kaatosateessa kohti guesthousea. Kello on neljä aamulla. Baarin omistaja ajaa vastaan ja pysähtyy. Kysyn, mikä homma? Tämä hymyilee ja vakuuttaa kaiken olevan kunnossa. En ole kovinkaan luottavainen. Thaimaa on maa, jossa hymyillään ja nyökkäillään hyväksyvästi, vaikka asiat olisivat täysin päin persettä. Asiakastyytyväisyys on tärkeämpi kuin totuus.

Totuus burmalaisista siirtolaisista on karu: valtio tietää ongelman laajuuden ja hinnan, mutta ei tee mitään, sillä se tietää myös taloudelliset vaikutukset. Kyse on järjestelmällisestä ihmiskaupasta, johon hallitus on haluton puuttumaan. Thaimaan ja Burman rajalla on edelleen yhdeksän pakolaisleiriä, joissa asuu 140 000 burmalaista - 60 prosenttia virallisella pakolaisstatuksella, loput ilman minkäänlaista suojaa tai asemaa. Tämä on savuverho, jonka läpi laiton työvoima virtaa.

Tilannetta ei edes yritetä kontrolloida saati korjata, sillä raha, raha ja raha. Työntekijä ilman laillista statusta on työntekijä ilman minkäänlaisia oikeuksia. Työnantaja takavarikoi passin ja jättää palkan maksamatta. Mitä teet? ilmoitatko poliisille? Kun olet vangittuna ilotalossa, mitä teet? Ilmoitatko poliisille? Ja vaikka ilmoittaisit, työnantajalla on joka tapauksessa enemmän rahaa ja systeemi korruption kalvama. Siinä ovat vaihtoehdot vähissä.

Thaimaa ei anna pakolaisten työskennellä laillisesti, joten mahdollisuudet ovat rajalliset. Pakolaisstatuksen omaavia kohdellaan leirien ulkopuolella laittomina siirtolaisina. Vapaata riistaa auktoriteeteille. Oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin vieraillessa yhdellä leireistä ihmiset vaativat pääsyä kotimaahansa. Matka on kuitenkin pitkä. Positiivisesta kehityksestä huolimatta Myanmarin ongelmat ovat moninaiset ja Burma kaukana. Pakolaiset saattavat joutua odottamaan kotiinpääsyä vielä pitkään.

Seuraavana iltana palaan baariin. Burmalainen hymyilee ja heittää yläfemman. Olen iloinen, että tama on vapaana. Tiedustelen, mitä tapahtui? Kolme tuntia kytiksellä ja tuhat bahtia, tama kertoo. Kerron, että hänellä on hyvä työnantaja. Tarkoitan tätä. Olisi helppo jättää maksamatta ja työntekijä poliisin karkotettavaksi. Hän nyökkää.

Olut alkaa loppua. Sytytän savukkeen. Ystäväni katselee ympärilleen ja huomauttaa suomeksi, että ympärillämme on kasvava joukko virkavaltaa. Ilmassa on pahat vibat. Univormuja päivystää molemmin puolin baaria, kassan takana heiluu epäilyttävän näköinen hampaaton thaimaalainen, joka suorastaan huutaa rikollista ja paikalliset asiakkaat tekevät lähtöä. Ladyboyta ja ammattilaista. On aika lähteä. Emme ole tehneet mitään laitonta, mutta ei sen väliä. Jos poliisi päättää, että olet syyllinen, olet syyllinen.

Toivotan burmalaiselle onnea. Hän hymyilee. Burmalaiset hymyilevät paljon. Ei ole helppoa, mutta silti. Livahdamme virkavallan välistä. Kävellessämme pois vastaan tulee poliisiauto, ambulanssa ja siviiliauto. Emme käänny takaisin. Jotkut asiat kannattaa jättää taakseen oman turvallisuutensa takia. Länsimainen oikeuskäsitys ja syvä usko institutioihin ei paljoa Kaakkois-Aasian vankiloissa lohduta.

Jos haluat auttaa burmalaisia pakkotyöläisiä, kannattaa harkita tarkkaan kenen tuotteita Thaimaasta ostaa. Iso raha on taho, joka järjestelmästä eniten hyötyy. Ja tietenkin viime kädessä kuluttaja, joka nauttii edullisista tuotteista. Kun seuraavan kerran matkustat Thaimaahan - ja moni suomalainen matkustaa - katso tarkkaan, kuka paskaisen huoneesi siivoa ja viinasi rantabaarissa tarjoilee. Monesti se on burmalainen. Tippaa hyvin.

E: Istun KC Guesthousen terassilla. Sataa. Kävin aikaisemmin päivällä Bangkokia halkovalla joella ja se on ääriään myöten täynnä. Tilanne on tukala. Tänä vuonna on satanut poikkeuksellisen paljon, mutta kukaan ei tunnu kiinnittivän yksityiskohtaan huomiota, kiitos edeltävän vuoden tulvakatastrofin.

Ruotsalainen liittyy seuraani. Hetken päästä suomalainen. Australialainen on lähtenyt, samoin muut, joiden kanssa olen viimeiset päiväni Bangkokissa viettänyt. Tilaamme oluet. Omistaja laittaa ikivihreät soimaan ja vanha tarjoilija kantaa isoa Changia pöytään. Leppoisa tunnelma. KC on kantapaikkani Bangkokissa. Palaan tänne uudelleen ja uudelleen. Miksi ei...

Suuntaamme naapurin blues-baariin ja edelleen Rambuttrille Khao Sanin kulmille. Normi-ilta. Kun elämä alkaa urautua, on aika jatkaa matkaa. Hyvästelen uudet ystäväni ja varaan lennot Surat Thaniin. On aika suunnata etelän saarille. Sateet ja saasteet alkavat riittää. On aika auringon. Viva la rantaloma ja silleen.