Vapaamatkustaja

”There’s usually nothing wrong with compromise in a situation, but compromising yourself in a situation is another story completely.” – Immortal Technique

Katson live-lähetystä Baltimoresta. Kuva voisi yhtä hyvin olla Palestiinasta tai Brasilian favelloista. Ihmiset heittelevät poliisia kivillä, poliisi heittelee takaisin. Panssariajoneuvot, mellakkavarusteet ja rynnäkkökiväärit ovat vallanneet kadut. Punaisella huivilla kasvonsa peittänyt nuori musta mies kertoo, että kyse puhdistuksesta, eli purgesta. Hetkeä myöhemmin kuulen saman toisessa haastattelussa ja pian kolmannessa. Pian puhdistus on kaikkialla.

Termillä viitataan scifi-elokuvaan The Purge eli "Puhdistuksen Yö", jonka maailmassa kerran vuodessa kaikki rikokset sallitaan. Puhdistus on siis eräänlainen kollektiivinen kosto yhteisön kohtaamasta kontrollista. Se ei ole sattumanvarainen voima, vaan vastareaktio.

Ei ole mikään suoranainen salaisuus, että poliisiväkivalta on Yhdysvalloissa ongelma. Se näkyy myös asenteissa. USA Todayn tilaaman, viime vuonna julkaistun kyselytutkimuksen mukaan, yli 60 prosenttia yhdysvaltalaisista ei luota virkavallan otteisiin.

Ei ole myöskään suoranainen salaisuus, että poliisiväkivalta on vielä suurempi ongelma, jos kuulut vähemmistöön. Tummaihoisista yli 90 prosenttia kokee, että poliisi kohtelee heitä epätasa-arvoisesti ja kovakouraisesti.

Otetaanpa esimerkiksi Ferguson, missä mellakat leimahtivat poliisin ammuttua aseettoman mustan 18-vuotiaan Michael Brownin. Fergusonissa peräti 92 prosenttia kaikista pidätetyistä oli mustia, vaikka he muodostivat 65 prosenttia yhteisöstä. Kyse ei ole pelkästään poliisista vaan tuomioistuimista. Fergusonissa poliisin todennäköisyys tappavan voimankäytön hyväksyttävälle käytölle on mustien kohdalla huikeat 354 prosenttia korkeampi kuin valkoisten asukkaiden.

Tervetuloa luokkayhteiskuntaan, missä köyhyyteen ei puututa niin pitkään kuin se ei vahingoita kuin köyhiä. Meidän mielikuvamme Yhdysvalloista ei monin osin pidä paikkaansa. Se on mielikuva vauraudesta, menestyksestä ja hyvinvoinnista, vaikka todellisuudessa Yhdysvallat pitää teollisuusmaiden perää liki kaikissa sosiaalisissa mittareissa. Eliniänennuste laskee, lapsikuolleisuus kasvaa ja kansalaiset kuolevat sairaampina kuin koskaan.

Baltimoressa poliisin hallussa kuolleen Freddie Grayn kotikulmilla tilanne näkyy arjessa. Työttömyys on korkeaa, mediaanitulot puolet Baltimoren keskiarvosta ja sosiaalietuuksia nostetaan tuplasti muuta Baltimorea useammin. Samaan aikaan erot koulutuksessa ja terveydenhuollossa ovat valtavat.

Yhdysvaltojen eriarvoisuus näkyy erityisesti vähemmistöjen kohdalla. Jenkit saattaa olla hyvä maa edustaa valkoista keskiluokkaa, mutta fakta on, että joka toinen Yhdysvalloissa tapettu ihminen on musta, vaikka mustat edustavat ainoastaan 12 prosenttia väestöstä. Samaan aikaan valkoisen kansalaisen murhasta päätyy kaikista todennäköisimmin sähkötuoliin.

Kyse ei ole toki pelkästään kallon koosta, ihon väristä ja suoranaisesta rasismista vaan yhteiskunnallisesta kriisistä ja eriarvoistumisesta. Siitä, että parikymppiset turhautuneet työttömät miehet, eriarvoinen ja syrjivä yhteiskunta sekä aseet ovat tikittävä aikapommi. Tilanne on sama niin Syyrian Aleppossa, Nigerian Lagosissa kuin Baltimoressakin.

Ongelma ei katoa syventämällä valvontayhteiskuntaa tai vastaamalla yhteiskunnalliseen pahoinvointiin väkivaltaa lisäämällä. Baltimoren protestit kumpuavat institutionaalisesta väkivallasta ja eriarvoisuudesta, joten väkivalta vain voimistaa vastareaktiota. Puhdistuksen idea kun on molemminpuolinen pelko: pitäkää valtanne, mutta muistakaa, että yhden päivän vuodesta se on meidän.

Lopulta puhdistus ei vapauta vaan kahlitsee, sillä se on luokkasopimus, joka oikeuttaa eriarvoisuuden. Puhdistus ei siis ole vastarintaa, se on osa kapitalistista järjestelmää. Se on opittua kuvastoa. Se on amerikkalainen unelma: instant-vallankumous suoraan pakkasesta. Kuten McDonalds-ateriasta tai Hollywood-toimintaelokuvasta, puhdistuksestakin jää paska maku suuhun.

Kuvastot elävät vahvoina. Katosoessani live-lähestystä mieleeni ei ensimmäisenä noussut Rodney King, vaikka ehkä olisi pitänyt vaan Spike Leen klassikko Do the right thing - Kuuma päivä. Elokuva kertoo New Yorkin etnisistä jännitteistä 80-luvulla ja päättyy kuolleeseen mustaan nuorukaiseen sekä savuaviin raunioihin. Savun laskeuduttua poliisi on poissa, mutta yhteisön täytyy jatkaa elämää keskenään.

Lee kertoi viime vuonna Rolling Stonen haastattelussa vierailleensa vastikään naapurustossa. Syrjintä ei ole kadonnut mihinkään, mutta tällä kertaa kyse ei ole ihonväristä. Tällä kertaa kyse on varallisuudesta.

”Akateeminen taloustiede on leikkauksia vastaan ja elvyttämisen puolesta." – Professori Markus Jäntti Ylen puheenjohtajatentissä

Suomen tilanne on yksiselitteisesti paska. Köyhyys koskettaa jo liki miljoonaa suomalaista, puoli miljoonaa meistä on työttömänä ja neljännesmiljoona elää perusturvan varassa. Samaan aikaan talouskasvun ennustetaan jäävän liki nollaan.

Kansainvälinen lehdistö lupailee Suomesta EU:n uutta Kreikkaa. Ei siksi, että emme ole leikanneet tarpeeksi vaan siksi, että sinnikkäästi säästämällä ja leikkaamalla olemme ainoastaan pahentaneet jo ennestään katastrofaalista tilannetta. Ennen kuin uutta eduskuntaa on edes valittu, selväksi on tullut, että seuraava hallitus jatkaa entisen viitoittamalla tiellä: luvassa on porkkanaa rikkaille ja keppiä köyhille.

Keskustan Juha Sipilä on luvannut, että leikkaus kohdistuu kaikista pienituloisimpiin. Kohteena on sosiaaliturva ja vähäosaiset. Oikeiston ideologian mukaan ongelma ei ole suhdanteissa eikä harjoitetussa talouspolitiikassa vaan korpisessa kansassa, joka vetää lonkkaa sossunmasseilla. Se on katsokaas henkilökohtainen valinta, tienaako 2 600 euroa kuussa vai ei? Siitä palkitaan veroalella.

Kasvavan osan työvoimasta siirtyessä aktivointitoimenpiteiden ja turvattomien työsuhteiden varaan, ei ongelmaa ratkaista palkkamaltilla. Ongelma kun ei ole siinä, ettei meillä ole riittävästi työvoimaa, vaan siinä, ettei meillä ole riittävästi työpaikkoja. Ongelma on kysyntälama eli suhdanneongelma, toisin kuin pääministeri sitkeästi väittää. Rakenteellista sopeuttamista toki tarvitaan, mutta lama on siihen huonoin mahdollinen hetki.

Kestävyysvajekeskustelusta unohtuu monesti, että kyse on summasta, joka kasvaa tulojen laskiessa ja menojen pysyessä entisellään tai kasvaessa. Kestävyysvajetta siis kasvattaa esimerkiksi työttömyyskustannukset, jotka muodostavat arvioiden mukaan puolet valtion alijäämästä. Varovaisten arvioiden mukaan toinen puolisko katoaa veronkiertoon ja semilailliseen verosuunnitteluun. Riippuu tietenkin, keneltä kestävyysvajeen koosta kysyy, sillä laajempi yksimielisyys vallitsee ainoastaan siitä, että kestävyysvaje on olemassa.

Mutta ei anneta tämän faktan häiritä. Argumentti kun kuuluu, eikö kukaan ajattele lapsia? Porvarihallitus itse muisti lapsia Jyrki Kataisen johdolla jättämällä perinnöksi 47 miljardia velkaa ja nollakasvun. Kahdeksan vuotta olemme kokeilleet reseptiä, joka ei toimi. Siitä huolimatta pääpuolueet tarjoavat sinnikkäästi samaa lääkettä. Velkaa otetaan jatkuvasti, myös ensi vuonna, joten kyse on siitä, mihin velkaeurot käytetään? Voimme toki jättää lapsillemme velattoman Suomen, mutta se ei ole enää hyvinvointi-Suomi.

Kun jo talousliberaalina tunnettu professori Siksten Korkmankin herättelee kanssaporvareitaan elvyttämään, viesti tulisi ottaa vakavissaan. Siinä vaiheessa, kun Suomen Pankin neuvonantaja ehdottaa tuloeroja tasaavaa politiikkaa talouskasvun lääkkeeksi, viesti tulisi tulkita viimeisenä yrityksenä tilkitä Titanic.

Pääministeri Alexander Stubb ja kokoomus sen sijaan vetoavat valtiovarainministeriön (VM) laskelmiin, vaikka laskelmat eivät ole linjassa akateemisten talousasiantuntijoiden analyysin kanssa. Onkin syytä muistaa, että seuraavan velivuotisen nuotit kirjoitetaan hallitusneuvottelujen yhteydessä ja nuotit on säveltänyt VM. Seuraavan hallituksen merkittävin vastus ei olekaan oppositio vaan kokoomusjohtoinen ja syvästi ideologinen valtiovarainministeriö ruusuisine ennusteineen.

Kyse ei ole pelkästään talouspolitiikan linjasta vaan talouspolitiikan demokraattisuudesta. VM:n julkaisema hallitusneuvotteluiden pohjapaperi, johon Stubb vetoaa, ja vanhan hallituksen allekirjoittama finanssipoliittinen sopimus sitovat uuden hallituksen kädet heti alkuunsa. Kehysmenettely korvataan julkisen talouden suunnitelmalla, jonka pyrkimyksenä on sopeuttaa kuntataloutta sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitusta kehysriihissä. Tämä tarkoittaa sitä, että hallitus sitoutuu palveluiden leikkauksiin, mikä näkyy kaikkien muiden puolueiden paitsi vasemmistoliiton vaaliohjelmissa.

Viime eurovaaleissa äänestettiin euroalueen talouspoliittisesta linjasta. Yhä useampi europäättäjistä onkin asiantuntijoiden tavoin kääntynyt vastustamaan leikkauspolitiikkaa. Ex-pääministeri Katainen, joka määräsi Suomen aikanaan matokuurille, kiertää nyt pitkin Eurooppaa markkinoiden elvytyspakettia, kun samaan aikaan saman puolueen nykyinen pääministeri ajaa sinnikkäästi leikkauksia. Professori Pertti Haaparanta varoittaa Akateemisessa talousblogissa, että VM:n viitoittama tie voi olla vielä Kreikan polkua kivisempi. Haaparanta painottaa, että esimerkiksi Hollannissa ja Kreikassa leikkaukset ovat kasvattaneet julkista velkaa.

Olen Stubbin ja kokoomuksen kanssa kahdesta asiasta samaa mieltä: tarvitaan kriisitietoisuutta ja ikäviä päätöksiä pitää tehdä. Keskeisin ongelmamme ei silti ole velka ja kestävyysvaje vaan työttömyys ja suhdannetaantuma. Velan ottaminen ei ole missään tilanteessa itse tarkoitus, mutta tässä taloustilanteessa se on perusteltua. Ei se kivaa ole, mutta kriisin ratkaisemiseksi on tehtävä myös pääministerin peräänkuuluttamia kipeitä ratkaisuja. Suomi saa parhaillaan tuoretta lainarahaa halvemmalla kuin ilmaiseksi, joten järkevästi tehdyt investoinnit sekä työllistävät että maksavat itsensä takaisin.

Meillä on varaa hyvinvointivaltioon, jos vain tahtoa löytyy. Helsingin Sanomien mukaan kansa haluaa leikata ja säästää, mutta kysymys on yhtä lailla kysymyksenasettelusta. Kun kysymys viime vaaleissa muotoiltiin muotoon: voisiko veroja korottaa, jos näin taattaisiin julkiset palvelut, enemmistö kansasta kannatti verotuksen kiristämistä. Eikä verotusta tarvitsisi edes kiristää. Riittäisi, että siitä tehtäisiin progressiivisempaa ja oikeudenmukaisempaa.

Seuraavissa vaaleissa äänestetään hyvinvointi-Suomen tulevaisuudesta. Kyse on viime kädessä siitä, säilytämmekö hyvinvointivaltion nykyisellään vai leikkaammeko sen kuoliaaksi tuloerojen kasvaessa ja rikkaiden rikastuessa? Se onkin kolmas asia, josta olen kokoomuksen kanssa samaa mieltä: tosiasiat tulee tunnustaa. Tarvitsemme elvyttävää talouspolitiikkaa, sillä leikkaamalla ei luoda kasvua.

Ystävällisin terveisin,

eduskuntavaaliehdokas numero 61 Kaakkois-Suomesta

Täytin eduskuntavaalien vaalirahoituksen ennakkoilmoituksen. Rahoituksella on väliä, sillä kansanedustajan pesti irtosi vuonna 2011 keskimäärin 35 000 eurolla. Samaan aikaan valittujen kansanedustajien kampanjabudjetit ovat kasvaneet yli puolella vuoden 1999 vaaleista.

Vielä vuoden 1999 eduskuntavaaleissa valitun kansanedustajan vaalibudjetti oli keskimäärin 21 900 euroa, kun se vuonna 2003 oli vaalirahailmoitusten mukaan 28 000 euroa ja vuonna 2011 jo liki 35 000 euroa. Eniten rahaa, keskimäärin lähes 50 000 euroa, käyttivät kokoomuksen ehdokkaat. Seuraavina tulivat keskustan ehdokkaat noin 41 000 eurolla ja rkp:n ehdokkaat noin 38 000 eurolla.

Vaalibudjettien räjähdysmaista kasvua ei rauhoittanut edes vuoden 2007 vaalirahoituskohu, joka nosti pinnalle surullisen kuuluisan maan tavan. Varsinainen kohu syntyi toukokuussa 2008 keskustan kansanedustaja Timo Kallin todettua A-Talk -ohjelmalle jättäneensä tarkoituksella kertomatta tukijoitaan vaalirahailmoituksessaan, koska siitä ei seuraa mitään sanktiota. Kallin lausunnon jälkeen poliitikot alkoivat julkisen myllytyksen vuoksi täydentää kilvan vaalirahailmoituksiaan. Kohu johti useisiin rikostutkintoihin, mutta tuomion sai kansanedustajista ainoastaan keskustan Antti Kaikkonen ja Jukka Vihriälä.

Vaalirahakohulla oli kuitenkin seurauksensa. Jopa kansainvälinen, korruptionvastainen toimija Transparency International –järjestö, jonka selvitysten kärkipäässä Suomi vuosittain loistaa, nosti "old boys" eli hyvä veli -verkostot pöydälle. Kun aikaisempien vaalirahakohujen kohdalla poliittinen eliitti oli rientänyt pelastamaan toisiaan ja lainvastainen toiminta oli oikeutettu moraaliargumentein, vuoden 2007 kohu muutti tavan puhua korruptiosta Suomessa.

Se, että läpinäkyvyys lisääntyi ja korruption toimintatila pieneni, ei kuitenkaan tarkoittanut, että vaaliraha menetti merkityksensä tai ettei lahjoitukselle odotettaisi vastinetta.

Katsokaas, niin pitkään kuin ehdokkaan valintaan vaikuttaa kampanjabudjetti, eivät korruptio ja lobbaaminen katoa minnekään. Jos rehellisiä ollaan, Suomen eduskuntaan mennään aika pitkälti rahalla ja se raha on harvoin pyyteetöntä. Toki moni ottaa yksityisen pankkilainan tai lainaa sukulaisiltaan, mutta jos keskimääräinen summa, jolla eduskuntaan pääsee, on 35 000 euroa, ihan jokainen pienituloinen ei sellaista lainaa vaaleihin saa. Ja jos saa, kantaa pienituloinen suuremman riskin kuin suurituloinen.

Ei ole sattumaa, että eduskuntaan valitaan keskimäärin vanhempi ja varakkaampi setämies. Suomen eliitti kun koostuu keskimäärin vanhemmista ja varakkaammista setämiehistä ja se, että vanhat ja varakkaat tukevat kaltaisiaan, on aivan yhtä normaalia kuin se, että nuoret äänestävät nuoria ehdokkaita. Suurin ero näiden ehdokasryhmien välillä onkin varallisuus. Vuonna 2011 eduskunnassa istuneet kansanedustajat kuuluivat yhtä lukuun ottamatta vuonna suurituloisimpaan tulokymmenykseen. Kun kansalaisten keskitulot jäivät 29 261 euroon, kansanedustajien keskitulot olivat 104 260 euroa.

Poliittisen mielipidekartan mukaan kansa on edustettuna verrattain hyvin eduskunnassa. Tämä ei kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä olisi syytä myös tarkastella, miten eri ihmisryhmät tulevat todellisuudessa edustetuiksi. Tosiasia on, että työttömät, pienituloiset, opiskelijat ja eläkeläiset ovat aliedustettuina eduskunnassa, vaikka heidän puolestaan puhuttaisiinkin. Suomen poliittinen järjestelmä siis suosii lähtökohtaisesti hyvätuloisia, joiden mahdollisuudet ehdolle asettuessa ovat tilastollisesti korkeammat samoin vaikutusmahdollisuudet.

Vaalirahakohua perkaamaan perustettiin Lauri Tarastin työryhmä. Toimikunta oli kaikkea muuta kuin yksimielinen kokoomuksen ja RKP:n vastustaessa verisesti kaikenlaista kontrollia pienten puolueiden vaatiessa ylärajoja yksittäisille lahjoituksille. Lopulta työryhmä ehdotti eduskuntavaaleihin diplomaattisesti 50 000 euron kampanjakattoa ja jatkovalmistelu siirtyi oikeusministeri Tuija Braxin vastuulle. Vielä hallituksen esityksessä kampanjakatto oli, mutta vaalirahalain uudistuessa vuoden 2010 alussa, oli katto kaatunut Matti Vanhasen kakkosen toimesta.

Kampanjakatot eivät ole mikään kummallisuus, sillä ne ovat käytössä joka toisessa EU-maassa ja joka neljännessä maassa maailmanlaajuisesti. Tarastin työryhmän ehdottama sekä opposition ja oikeusministeriön tukema 50 000 euron vaalirahakatto ei olisi edes rajannut ehdokkaiden kampanjabudjetteja radikaalisti nykyisestä, mutta se ei keskustalle ja kokoomukselle kelvannut.

Porvaripuolueet eivät halua rajata rahoitustaan, sillä silloin ne asettuisivat samalle viivalle muiden kanssa. Se ei sovi, sillä äänestäjän luottamus maksaa vuosi vuodelta enemmän luottamuksen horjuessa poliittiseen järjestelmään.

Jos demokraattiset vaalit voitetaan rahalla, on syytä kysyä, miten demokraattiset ne vaalit oikeastaan ovat? Ei ole nimittäin aivan sama, paljonko yksi ääni maksaa, sillä kansalaiset eivät ole taloudellisesti samalla viivalla. Jos raha päättää vaalit varakkaat ehdokkaat ja äänestäjät ovat demokraattisempia kuin köyhät. Se ei ole oikeaa demokratiaa.

Palataanpa lopuksi omaan vaalirahailmoitukseeni. Se oli poikkeuksellisen yksinkertainen, sillä en ole pyytänyt yksityisiä lahjoituksia ja kieltäytynyt johdonmukaisesti puolueen ja eturyhmien tuista. Koska kenenkään kampanjabudjetti ei ole oikeasti nolla, merkkaan 400 euroa matkakuluiksi. Omia varoja.

Se ei luultavasti riitä, sillä kilpailen kymmenien tuhansien mainosbudjetteja vastaan ja tilastollisesti olen liian nuori ja köyhä eduskuntaan. Jos kuitenkin kaipaatte ehdokasta, jolla ei ole taloudellisia sidoksia, laittakaa nimi Kaakkois-Suomen piiristä mieleen. Numero on 61.