Vapaamatkustaja

”Yhteiskunta ei voi järjestää kaikkea.” - sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko

"Minäkään en kannata sohvalle ruokkimista" – Timo Soini

Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea muisti Suomea viime viikolla. Komitean mukaan sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistaso on riittämätön ja Suomi joutuu neuvoston sosiaalisen peruskirjan rikkomisesta järjestön tarkkailulistalle. Samalle listalle päätyi mm. Armenia, Bulgaria, Moldova, Romania ja Venäjä.

Euroopan neuvoston sosiaalisen peruskirjan mukaan perusturvan minimimäärien tulee olla vähintään puolet kansalaisten mediaanitulosta. Vuonna 2013 tämä tarkoitti Suomessa 970 euroa kuukaudessa, mikä jää kauas fattan shekistä. Peruskirjan mukaan vähimmäistaso ei saisi missään tapauksessa alittaa 40 prosenttia mediaanitulosta, mikä vuonna 2013 tarkoitti 776 euroa kuukaudessa.

Suomessa sekä sairauspäivä-, äitiyspäivä-, ja kuntoutusraha sekä takuueläke ja työttömyysturvan peruspäiväraha rikkoivat peruskirjan 40 prosentin säännöstä. Työmarkkinatuki ja toimeentulotuen perusosa jäivät puolestaan selvästi alle puoleen mediaanitulosta. Aikuisen toimeentulotuen perusosa oli pitkään vajaa 420 euroa ennen kuin viimeisin hallitus teki peruskorotuksen ja nosti perusosan 447 euroon. Siihen asti perusosa pysyi samana huikeat 20 vuotta.

Sanotaan, että yksi syrjäytynyt maksaa miljoona euroa yhteiskunnalle. OECD puolestaan arvioi, että Suomen talouskasvu olisi ollut viidenneksen korkeampaa ilman tuloerojen kasvua, joka juontaa juurensa 90-luvun suureen verouudistukseen ja toisaalta paikalleen jumittuneeseen sosiaaliturvaan. Suurimmassa osassa OECD-maista rikkaiden tulot ovat kasvaneet nopeammin kuin köyhien. Rikkain 10 prosenttia tienaa lähes kymmenen kertaa enemmän kuin köyhin.

Luvuista huolimatta etenkin vakavaraisimmilla tuntuu olevan vaikeuksia ymmärtää, että toimeentulotuki ei ole riittävä, vaikka siitä erikseen huomautetaan. Vielä mahdottomampi on ajatus, että perusosan korotus hyödyttäisi myös rikkaita kaventamalla tuloeroja. Kun sosiaaliturva mainitaan, oikeistoliberaali ajatushautomo Libera ulvoo.

Väitöskirjatutkija Marja Svanberg spekuloi Liberan blogissa tilannetta, jossa kämppäkaveri menettää työnsä huijattuaan pomoaan (sic): ”Esimerkkitapauksessa voin lopettaa kämppäkaverini elatuksen, tai asettaa hänelle ehdot, mutta “tulonsiirtoihin” perustuvassa talousjärjestelmässä tällaista vapautta ei ole.” Koska sosiaaliturva on toisten elättämistä siinä missä kahden taloudessa kaiken jakaminen, voimme lopettaa sen epäoikeudenmukaisena. Liberan maailmassa vapaus on vapautta olla välittämästä muista.

”If you don’t understand how people fall into poverty, you’re probably a sociopath”, The Guardianin kolumnin otsikko kertoo. Berkeleyn ja Toronton yliopistojen tutkimuksen mukaan rikkaat ja ylempien yhteiskuntaluokkien ihmiset ovat köyhiä alttiimpia rikkomaan lakeja ja valehtelemaan. Vastaaviin tuloksiin ovat päässeet useat tutkimukset: epärationaalisen itsevarmat narsistiset psykopaatit menestyvät työelämässä.

Meille rehellisille ja empaattisille jää murut pöydältä ja niidenkin perään tivataan selvityksiä aivan kuin selviytyminen olisi rikollista. Sosiaaliturvaa vastikkeellistetaan kovaa vauhtia ja työpaikasta kieltäytymisestä keskustellaan. Sosiaaliturvan tilalle tarjotaan silppua, nollasoppareita ja työkokeiluja. Rikkaat ovat niin huolissaan suomalaisesta köyhästä, että he ovat valmiit tarjoamaan työtä hinnalla millä hyvänsä.

Stubb linjasi omat teesinsä eliitille ja medialle Snellman-säätiön tilaisuudessa joulukuussa 2014. Pääministerin mukaan ”julkisten menojen lisäämisen” tiellä ei voida jatkaa ja että ”holhous” on kestämätöntä. Stubbin mukaan: ”Hyvinvointia ei rakenneta yksin terveyskeskuksessa, sairaalassa tai vanhainkodissa”, vaan, ”urheiluseuroissa, partiossa ja seurakunnissa”. Työn tekevät ”omaishoitajat” ja ”kansalaisjärjestöt”. Toimeentulotuen saajat eivät rakenna hyvinvointia, joten he eivät siitä myöskään nauti. Perusturvaa ei Stubb sivunnut sanallakaan. Se on ulkoistettu Risikolle.

Saan työssäni paljon yhteydenottoja. Ihmisten suurin ongelma ei ole sosiaaliturvan vastikkeellisuus tai töihin pakottaminen vaan työn puute, köyhyys ja epätoivo. Ihmiset toivoisivat pääsevänsä kuntoutukseen tai saavansa edes osa-aikaisia töitä, mutta töitä ei yksinkertaisesti ole ja perusturva on riittämätön. Toivon, että samat puhelut tavoittaisivat puoluejohtajat ja ministerit.

Suomessa oli vuoden lopussa 363 300 työtöntä työnhakijaa, joille oli tarjolla työvoimatoimiston sivuilla 15 082 työpaikkaa. Toimeentulotuen varassa elävien määrä ei kasva, koska toimeentulotuella on kiva vetää lonkkaa vaan, koska Suomessa on massatyöttömyys. Suomen sosiaaliturvan ongelma ei siis ole kannustavuus toisin kuin herrat Sipilä, Soini ja Stubb väittävät, vaan tuen määrä, kuten Euroopan neuvosto huomauttaa.

Toimeentulotuen nosto tai perustulolla korvaaminen ei pelkästään kasvattaisi ostovoimaa ja kiihdyttäisi talouskasvua laskemalla tuloeroja vaan se myös nostaisi perusosan vastaamaan perustuslain vaatimaa "oikeutta perustoimeentulon turvaan". Riittävä toimeentulotuki kun ei vieläkään ole ansio vaan perusoikeus. Nykyisellään toimeentulotuki muistuttaa enemmän rangaistusta kuin perusoikeutta.

"Luottamus rakennetaan sillä tavalla, että päätetään yhdessä laittaa Suomi Oy kuntoon eikä välitetä siitä, miten puolueiden kannatuksen käy." - Juha Sipilä

Keskustellaanpa hetki tulevasta pääministeripuolueesta. Keskusta julkaisi reilu viikko sitten vaaliohjelmansa, joka kulki nimellä Suomi kuntoon. Konkaripoliitikko Seppo Kääriäisen kirjoittama teos on syväluotaava sukellus suomalaisen poliittisen retoriikan perinteeseen. Se on kertomus yhden puolueen ja sen johtajan hiljaisesta matkasta vallan huipulle.

Kääriäinen haastaa pitkään kokoomuksen vallassa olleen talouspoliittisen narratiivin keskustalaisella tarinankerronnan perinteellä: ”Tarvitaan edellytykset työllistymiselle ja työllistämiselle”, 200 000 työpaikkaa ja palvelut turvataan. Miten? Sitä raportti ei kerro.

Kun Sipilää kritisoitiin ohjelman konkretian puutteesta, hän kertoi, että lisää on tulossa ja että raporttia pitää ”oppia lukemaan”. Toisaalla Sipilä kertoi, miten Suomea odottaa menokuri ja kahden miljardin euron säästöt. Kun Sipilältä kysyttiin, mistä leikataan, hän oli hiljaa.

Kun Juha Sipilä tuli viimeksi ulos, tämän julkisen sektorin koko suhteessa bkt:hen –puheita korjattiin aina julkisen sanan neuvostossa saakka. Tätä ennen Juha Sipilä ehdotti kasvurahastoa, joka kerättäisiin valtion omaisuutta myymällä. Kesällä Sipilä esitteli puoluekokousväelle omassa autotallissaan nikkaroimansa ”kakkaran” - kellon, joka kuvasti Suomen tilaa ja johtajan talouspoliittista visiota. Sitäkin piti oppia lukemaan.

Juha Sipilän ei tarvitse sanoa mitään. Keskustan kannatus kasvaa ja aina kun Juha Sipilä avaa suunsa, herättää sanottu enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Muistatteko, kun Juha Sipilä kertoi leikkauspolitiikan jatkuvan ainakin vuoteen 2020? Entäs, kun Sipilä kiirehti kiistämään vanhoillislestadiolaisuuden? Ja siinä se sitten olikin.

Juha Sipilä ja keskusta eivät sano juuri mitään, koska heillä ei ole juuri mitään sanottavaa. Suu avataan velvollisuudesta, kun kyse on aluepolitiikasta ja muka-keskustalaisista arvoista, vaikka puolue on äestänyt viimeksi viime vuosisadalla. Sipilä ei ole maanviljelijä vaan self-made-pk-yrittäjä. Sipilälle Suomi on Oy ja koska yritys ei voi ylivelkaantua tai se menee konkurssiin, se pitää saneerata.

Kun Sipilältä joskus harvoin kysytään median tai kanssaopposition toimesta, kuka saa kenkää, kenen osaston budjettia kavennetaan, miksi investoida valtion omaisuutta myymällä, vaikka laina on halpaa tai miten leikkaamalla luodaan 200 000 uutta työpaikkaa, Juha Sipilä on hiljaa.

Sipilän kakkarassa on neljä kohtaa: apatia, luovuus, huuma ja ylpeys. Tämän voi tulkita kansanomaisesti boom&bustina niin, että luovuus synnyttää huuman eli kasvua, jota seuraa pulleat ylpeyden vuodet ja apatia eli taantuma. Sipilän politiikka ei siis lopulta eroa pääministeripuolue kokoomuksen politiikasta lainkaan, vaikka se sen oppositiosta käsin haastaakin. Keskusta siis ajaa tismalleen samaa politiikkaa, joka kriisiin johti. Jos Sipilä voittaa, mikään ei muutu ja leikkauspolitiikka jatkuu. Se on lupaus, jota kepu ei kerrankin petä.

Toisaalta kakkaran voi myös nähdä anekdoottina puolueen vaalivuodesta. Kesän apatiasta ponnistetaan syksyn luovuuden kautta kevään huumaan, jota seuraa karu tosiasioiden kohtaaminen ja liki 300 000 työtöntä, jotka odottavat työtä. Pääministerinä Sipilä ei voi olla enää hiljaa.