Kuukausi sitten 50 thaimaalaista marjanpoimijaa sai tarpeekseen. Yli kuukauden he olivat koettaneet ansaita rahaa kattaakseen marjaretkestä aiheutuneet kulut. Turhaan. Toistuvista pyynnöistä huolimatta Ber-Ex oy, joka oli poimijat maahan kutsunut, ohjasi heidät kerta toisensa jälkeen marjamaille, joista marjat oli jo poimittu ja kohteisiin, joissa ei marjaa alun alkaen ollutkaan. Vaihtoehtoja ei ollut: joko tottelette tai lennätte kotiin.
Konflikti eskaloitui lopulta syyskuun alussa. Poimijat katsoivat, ettei heillä missään vaiheessa ollut edes mahdollisuutta päästä omilleen, joten he aloittivat työtaistelun. Kyse ei ollut ainoastaan rahasta, sillä kaikki tiesivät jäävänsä miinukselle. Kysymys oli ihmisarvosta, ylpeydestä ja oikeudenmukaisuudesta.
50 thaimaalaisen marjanpoimijan ryhmä on ottanut velkaa yhteensä 160 000 euroa päästäkseen Suomeen. Tämä on valtava summa Suomessa ja Thaimaassa tähtitieteellinen. Velalla maksetaan muun muassa viisumit, lennot, koulutus sekä rekrytointikustannukset. Suomeen saapuminen ei ole halpaa ja helppoa, toisin kuin humoristit väittävät.
Terovaarojen mukaan 50 marjanpoimijaa ovat poikkeustapaus. Eivät ole. Arvioiden mukaan pelkästään thaimaalaisten siirtotyöläisten välitysbisneksessä liikkuu vuositasolla 800 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi suomalaisessa metsämarjabisneksessä liikkuu vaatimattomat 80 miljoonaa. Kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin muutamasta marjanpoimijasta.
Ymmärtääksemme modernia orjatyötä, meidän täytyy ymmärtää velkaväkivaltaa. Lähtekäämme siis landelle. Tarkemmin ottaen Koillis-Thaimaahan Isanin provinssiin.
Ton on subkoordinaattori. Hän hankkii työntekijöitä marjanpoimijat ostaville rekrytointifirmoille. Joka vuosi kyläläiset tulevat passien kanssa Tonin luokse ja kysyvät, minne menemme ensi vuonna, Ton? Ton ei tiedä, mutta ihmiset luottavat häneen. Moni on palannut hänen järjestämiltä työmatkoilta lompakko pullollaan bahteja.
Nämä ihmiset ovat Thaimaan köyhimpiä - maanviljelijöitä, joiden niskassa on jo valmiiksi valtavat lainat kiitos riisin maailmanmarkkinahintojen. Kaikki maksaa: lannoitteet, siemenet, maa ja laitteet. Kattaakseen korkonsa moni tuo passinsa Tonille.
Kylästä lähtee lopulta 300 ihmisen joukko Bangkokiin. Kukaan ei tässä vaiheessa tiedä, minne matka vie. Edeltävänä vuonna Ton oli Ruotsissa, missä marjat osti thaimaalainen agentti. Moni jäi miinukselle, joten ajatus suomalaisesta vakavaraisesta yrityksestä kuullosti mahdollisuudelta. Poimijat kyllä tietävät, että osa jää miinukselle, vaikka marjasato olisikin hyvä. Valinnanvaraa ei kuitenkaan ole, sillä lainojen korko juoksee ja kuukausipalkka on pieni.
Bangkokin työnvälitysmarkkinat ovat modernit orjamarkkinat. Velkavankeuteen tuomitut köyhät viljelijät jatkavat täältä ympäri maailmaa. Osa lähtee Israeliin, osa Singaporeen, osa Saudi-Arabiaan ja osa Suomeen. Meillä on kova maine maailmalla, joten harva pelkää pahinta.
On syytä muistaa, että köyhä maanviljelijä ei ole pankkien unelma-asiakas. Tarvitaan takaaja. Käytännössä poimijat saavat pankkilainaa ainoastaan thaimaalaisen rekrytointifirman takauksella, jonka puolestaan takaa vakavarainen suomalaisyritys. Ilman tätä yhteistyön ketjua yksikään poimijoista ei saisi lainaa. Koska palkkasaatavat toimivat koko velkaketjun takuuna, Ber-Ex Oy maksaa palkat thaimaalaisen agentin kautta. Ilman tätä rahansiirtoa lainaa ei tippuisi. Yritys puolestaan väittää, ettei se tiedä, mitä Thaimaassa tapahtuu.
Velkaantuminen ei lopu Suomeen päästessä. Marjayritykset laskuttavat poimijoita kaikesta. Pelkkä asuminen ja raihnainen vuokra-auto maksavat poimijalle 16 euroa päivässä. Siihen päälle ruoat sekä bensat ja 50-70 euron viikkoraha on vähissä. Vaikka poimijat ovat yksityisyrittäjiä, marjan myyntitulot tilitetään poimijoille tai thaiagentille kulujen vähentämisen jälkeen vasta marjasesongin päätyttyä. Pelkästään 50 poimijan yritykselle maksamat kulut Suomessa nousivat liki 60 000 euroon.
Kainuun sanomat, joka on loistanut objektiivisella journalismilla tapaus Ber-Ex Oy:n kohdalla, julkaisi kuluneella viikolla uutisen, jonka mukaan Ber-Ex Oy:n 320 jäljelle jäänyttä “ahkeraa” poimijaa olisi ansainnut jopa 2 000 euroa nettona käteen. Tämä pitää paikkansa, jos Thaimaassa otettuja velkoja ei huomioida. Kun velkaa on keskimäärin 3 200 euroa poimijaa kohden, kukaan ei jää voitolle.
Käänsimme Kainuun Sanomien mukajournalistisen oksennuksen thaimaalaisille. He nauroivat. Joskus hankalassa tilanteessa ei voi muuta. Poimijat ymmärsivät, että uutinen oli silkkaa teatteria, jonka turvin toimitusjohtaja Kari Jansa yrittää pelastaa kasvonsa. Todellisuudessa kaikki Jansa 370 poimijaa jäivät miinukselle. Mediaa kuitenkin kiinnostaa ainoastaan yrityksen maksamat nettotulot. Aivan kuin Ber-Ex Oy:lla ei olisi osaa eikä arpaa ihmisten lennättämisessä maailman toiselta laidalta suomalaiseen marjametsään.
Suomalainen media on sulkenut silmänsä ihmiskaupalta, vaikka konfliktista keskutellaan thaiparlamentissa asti. Ihmiskauppa on paljon arkisempaa kuin ymmärrämmekään. Ihmiskauppa perustuu epärealistisiin lupauksiin, joihin velka saa uskomaan. Vaikka riskit olisivatkin tiedossa, köyhällä ei ole varaa valita. Meille suomalaisille tuntuisi puolestaan riittävän, että poimijat pääsevät omilleen. Ilmeisesti tämä on oikeudenmukainen korvaus 15 tuntisista päivistä viikon ympäri.
Suomalainen metsämarjabisnes, sen pelisäännöistä vastaava työ- ja elinkeinoministeriö sekä viisumit myöntävä ulkoministeriö pakoilevat vastuuta kilvan. Paperilla kaikki on kivaa, mutta todellisuus, jota ei monitoroida käytännössä lainkaan, on kaukana dokumenttitodellisuudesta. Jokainen taho, joka on soppaan lusikkansa laskenut, tukee thaimaalaista rekrytointimafiaa. Kukaan ei kanna vastuuta alihankintaketjusta. Vastuu ja riskit on ulkoistettu poimijoille, sillä he ovat yksityisyrittäjiä. Todellisuudessa marjaduunari ei ole yksityisyrittäjää nähnytkään.
Kysymys ei ole pelkästään thaimaalaisista siirtotyöläisistä vaan suomalaisista työmarkkinoista. Siirtotyövoiman käyttö syö suomalaisten leipää. Olemme ajautumassa kohti kaksia työmarkkinoita, joissa ulkomainen työehtosopimusten ulkopuolinen työvoima laitetaan kilpailemaan järjestäytyneen työvoiman kanssa. Ei ole vaikea arvata kumpi kilpailun voittaa. Vielä helpompaa on arvata, että laskun maksaa. Jos marjastamalla pääsee Kainuun Sanomien uutisoimille tienesteille, on se vaan kumma, kun yksikään suomalainen työtön ei metsässä heilu.
Suomessa asenteet kovenevat. Puhumme vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, puhumme pakkotyöstä ja lisävelasta. Kukin vastaa itsestään. Köyhät laitetaan kilpailemaan nälkäkuoleman partaalla, kun reaalitalous kaipaisi samaan aikaan kipeästi lisää ostovoimaa. Rikkailla on jo riittävästi rahaa kuluttaa. Kokonaiskysynnän kannalta tärkeää olisi saada kaikista köyhimmät kuluttamaan. Tämä tarkoittaa käytännössä tulonsiirtoja ja palkankorotuksia, ei velkaväkivaltaa.
Ton on hankalassa tilanteessa. Poimijat tunsivat riskit, mutta kukaan ei osannut odottaa pahinta. Nyt Tonista tuntuu, että hän on pettänyt kyläläiset, vaikka todellisuudessa pettäjä on alihankintaketju ja toistakymmentä välikättä, joita marjaorjat elättävät. Kyse on klassisesta loose-loose -tilanteesta. Poimijat ovat jo menettäneet kaiken. He eivät pyydä rahaa rikastuakseen vaan säilyttääkseen jo ennestään vaatimattoman elintasonsa. Se ei ole mielestäni mahdoton toive.
Suomalainen metsämarjabisnes eroaa orjakaupasta ainoastaan siinä, että vanhan ajan orjuudessa orja ei voinut jäädä tappiolle. Ensimmäinen askel ongelman ratkaisemiseen on sen tunnustaminen. Suomen valtion, virkamieskoneiston ja poliittisen eliitin olisi aika herätä ruususen unestaan. Thaimaa ei ongelmaan puutu, sillä korkea-arvoiset ihmiset käärivät voitot ihmiskaupasta.
Kirjoittaessani tätä toiseksi viimeinen ryhmä 50 poimijasta istuu Istanbulissa matkalla kotiin. Jäljelle jäänyt kourallinen odottaa lentolippuja ja auttaa tapauksen dokumentoinnissa. He eivät ole tyhmiä, mutta luottavat suomalaiseen oikeusprosessiin enemmän kuin minä. Heille Suomi on kaikesta huolimatta paratiisi. Itse en ole enää niinkään varma.
Suomalainen duunari ei eroa thaimaalaisesta. Meilläkin on ihmisiä, jotka velkataakka ajaa minimipalkan tavoittamattomiin paskaduuneihin, pätkätöihin ja pakkoyrittäjiksi. Ratkaisemalla 50 thaimaalaisen poimijan konfliktin ratkaisemme tulevaisuuden konflikteja Suomessa. Ilmeisesti suomalaiset eivät itse uskalla ratkoa kaksien työmarkkinoiden ja siirtotyöläisyyden ongelmia vaan tarvitsemme siihen 50 rutiköyhää thaimaalaista.
Poimijat päätti yhteisymmärryksessä ohjata kaikki keräämämme lahjoitusvarat 20 poimijalle, jotka eivät saaneet Ber-Ex Oy:ltä penniäkään. Emme pysty antamaan paljoa, mutta vähäkin riittää epätoivoisessa tilanteessa. Voisimme ottaa mallia. Harmi vain, että meillä tuntuu olevan tärkeämpää kopioida Thaimaan korruptoitunutta järjestelmää pyhän kilpailukyvyn nimissä. Tämä tie vie ennen pitkään suomalaisenkin velkaorjan marjametsään.
Haluaisin lopuksi kiittää kaikkia, jotka ovat auttaneet viimeisen kuukauden aikana. Nimiä on liikaa mainittavaksi, mutta kyllä te tiedätte. Kiitos. Kopun kap.
Reilut kaksi viikkoa sitten sain hyvän idean ja päätin lähteä Suolahteen tapaamaan 50 työtaistelun aloittanutta thaimaalaista marjanpoimijaa.
Tarkoituksenani oli tehdä objektiivista journalismia. Tai jotain sen suuntaista. Reilut kaksi viikkoa myöhemmin olen poimijoiden virallinen yhteyshenkilö. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta eipä mennyt tämä metsämarjakesä muutenkaan.
Voisin kirjoittaa institutionaalisesta rasismista, Sanomatalon vihan hedelmistä tai virkamieskoneiston vastuunpakoilusta. Voisin kirjoittaa omia ajatuksiani kuluneesta kahdesta viikosta, mutta se ei antaisi oikeutta 50 marjanpoimijalle, jotka aloittivat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Sen sijaan teen jotain poikkeuksellista ja julkaisen tekstin, joka ei ole omani.
Viimeisen kahden viikon aikana moni on kertonut mielipiteensä suomalaisesta metsämarjabisneksestä. Yhden osapuolen ääni on kuitenkin hukkunut muiden alle: poimijoiden.
Seuraavan tekstin on kirjoittanut Praisanti Jum-angwa. Hänen tarinansa ei juuri eroa muista. Praisantin ei pitäisi kerätä marjoja velaksi vaan kirjoittaa kirjoja. Köyhällä ei ole kuitenkaan varaa valita.
Marjanpoimijan mietteitä
teksti: Praisanti Jum-angwa, käännös: Heli Kontio, teksti on aikaisemmin julkaistu osoitteessa 50marjanpoimijaa.blogspot.fi/
Olen syntynyt vuonna 1962 Thaimaassa köyhään maanviljelijäperheeseen. Perheessäni on viisi lasta, joista minä olen vanhin. Vanhempani olivat niin köyhiä, että sikäläisen talven aikana, jolloin kotiseudullani yöt voivat olla hyvinkin kylmiä, kokoonnuimme nuotion ympärille lämmittelemään öisin. Nuotio sytytettiin talon yläkerrassa olevien asuintilojen alla olevaan tyhjään tilaan (talomme oli rakennettu pylväiden varaan). Muistan, että meillä ei ollut peittoja. Käytimme peittona äidin vanhaa risaista saronkikangasta tai mitä kulloinkin satuimme löytämään, jotta pysyisimme lämpiminä. Olimmehan itse syntyneet tähän maailmaan.
18-vuotiaana, vuonna 1980, lähdin työn perässä siirtotyöläiseksi Singaporeen. Sain siellä työpaikan rakennusmiehenä. Palasin takaisin kotiseudulleni kahden vuoden kuluttua, ja menin naimisiin 20-vuotiaana. Minulla on kaksi lasta: 22-vuotias tytär ja 15-vuotias poika.
Olen koko elämäni tehnyt töitä. Köyhän ihmisen elämä on jatkuvaa taistelua. Koskaan ei voi pysähtyä. Töitä on otettava vastaan sieltä, mistä niitä vain saa.
Usein töitä löytyy meille kouluttamattomille ja ammattitaidottomille köyhille vain ulkomailta; maista, joissa tarvitaan rakennustyövoimaa ja tehdastyöntekijöitä. Niinpä myös minulle on siirtotyöläisen elämä tullut hyvin tutuksi elämäni aikana. Olen ollut siirtotyöläisenä Singaporessa, Bruneissa, Taiwanissa ja Etelä-Koreassa. Työn perässä matkustin Suomeenkin, koska täällä tarvittiin marjanpoimijoita.
On pakko lähteä siirtotyöläiseksi, että pystyy hankkimaan perheelleen rahaa. Samalla saa myös runsain mitoin oppia osakseen elämän yliopistossa.
Omassa elämässäni vuodet vierivät näin pikkuhiljaa aina vuoteen 2010 saakka. Olin vuorotellen kaksi vuotta ulkomailla töissä, ja sitten taas kaksi vuotta kotona Thaimaassa. Palattuani kotiin Etelä-Koreasta töistä vuonna 2010 ajattelin, että keski-ikäiselle miehelle saa siirtotyöläisen elämä riittää, ja tein päätöksen ryhtyä päätoimiseksi maanviljelijäksi vaimoni ja lasteni kanssa.
Aina tähän vuoteen asti en ole ollut velkaa kenellekään, en senttiäkään.
- Anteeksi, unohdin mainita varsinaisen ammattini: olen maanviljelijä. Meillä on 10 rain (1.6 ha) maatila. Viljelemme tilalla sokeriruokoa.
Tämän vuoden alussa, elämäni muuttui täysin, koska omistamisen halu valtasi minut. Löysin maapaikan, joka oli ollut ennen kumipuuplantaasina. Kumin tuotanto oli loppunut, koska puut olivat liian vanhoja. Omistaja kertoi, että viljelmää ympäröivät maat olivat rikkaiden ihmisten omistuksessa, joista jokainen omisti maata 200-300 raita.
Minusta tämä kuulosti hyvältä, ja kaupan hinta oli lisäksi edullinen. Niinpä päätin ostaa tämän 23 rain paikan, ja lainasin rahaa 300 000 THB vaimoni nuoremmalta sisarelta. Tein kustannusarvion paikan kunnostuskustannuksista ja hoitosuunnitelman, ja päädyin edellämainittuun summaan kustannusarviossani. Arvioni tein sen pohjalta, että paikka oli hoitamaton; vanhojen puiden raivaaminen veisi useita kuukausia, samoin maan perinpohjainen kunnostaminen vaatisi paljon aikaa, vuosia, ja paljon eri työvaiheita. Suunnittelin, että jätän viljelmällä olevia suuria puita paikoilleen sitomaan maahan kosteutta.
Koska minulla oli jo entuudestaan kymmenen raita maata, istutimme sille alalle kassavaa tämän vuoden toukokuussa. Ajattelin mielessäni, että sen myynnillä voin maksaa osan velasta. Minulla oli selkeä suunnitelma, että ensi vuonna istuttaisimme uudet kumipuut uudelle maapalstalle.
Elämäni romahtaa
Naapurini kertoi minulle, että Suomessa voi kuulemma ansaita hyvin rahaa marjanpoiminnalla. Hän kertoi, että siellä marjasesongin aikana voi ansaita jopa 100 000 THB kotiin tuotavaksi.
Eipä siinä paljon ajateltu, koska mielessä oli tietysti päällimmäisenä vain se ajatus, että täytyy ansaita rahaa velkojen maksamiseen. Ehkä Suomessa voisi marjoja poimimalla ansaita rahat velanmaksuun. Niinpä otin riskin ja otin lisää velkaa 120 000 THB. Lainasin osan summasta Thaimaan Maanviljelijöiden Pankilta, osan rahanlainaajilta.
Ennen lähtöä minulla oli suunnittelin talouttani ja tein kustannusarvion tuloistani, menoistani ja veloistani. Minulla oli tavoite ansaita nettona n. 60 000 -70 000 THB. Lyhentäisin sillä summalla velkaani. 10 rain (1.6 ha:n) maatilani tuleva sokeriruokosato, jonka arvoksi laskin n. 100 000 THB, olisi tavallaan pääomaani tässä vaiheessa. Lisäksi laskeskelin, että myymällä kassavaa (viljelmän pinta-ala n. 10 raita = n.1.6 ha) pystyisin lyhentämään velkaani n.50 000 THB :n suuruisella summalla.
Minulla oli silloin vielä unelmia ja selvät suunnitelmat tulevaisuuden varalle.
30. heinäkuuta koitti se päivä, jolloin laskin ensimmäisen kerran jalkani Suomen maankamaralle. Työnantajastani tiesin vain yhtiön nimen, Ber-Ex. Toivoin, että yhtiö olisi vastuuntuntoinen ja hyvä työnantaja. Kun pääsimme perille yhtiön meille järjestämään majapaikkaan, Ber-Ex –yhtiö kertoi meille, että jos jostain ei löydy marjoja, yhtiö opastaa meitä paremmille marjapaikoille. Ryhmän kaikki jäsenet kuulivat nämä sanat.
Seuraavana päivänä, 1. elokuuta, saavuimme Juvalle. Aloimme innokkaina varsinaisen marjanpoimintaurakan 2. elokuuta, jolloin aloimme kerätä mustikoita. Pian kävi kuitenkin selväksi, että mustikoita ei ollut helppo löytää. Piti ajaa kauas leiristä, että löysi niitä. Mustikoita oli vaikea löytää läheltä leiriämme, koska meitä aiemmin Juvalle oli jo tuotu toinen sadan thaimaalaisen marjanpoimijan ryhmä. He kertoivat tulleensa Juvalle 13. heinäkuuta.
Ymmärrättekö – sata poimijaa oli poiminut mustikoita alueella 19 päivän ajan ennen minua! Mitäpä tuohon voisi enää lisätä. Ei mitään.
Onneksemme kuitenkin puolukka-aika alkoi olla käsillä. Meidät vietäisiin johonkin toiseen leiriin pois Juvalta. Yhtiön mies, joka haeskeli meille marjamaastoja, veisi meidät jonnekin muualle, jossa olisi enemmän puolukoita kuin Juvalla.
Piiskasin tilanteessa itseäni tekemään kaikkeni, että saisin kerättyä marjoja Ber-Ex –yhtiölle myytäväksi. En nukkunut paljoa vuorokauden aikana: menin nukkumaan myöhään yöllä ja heräsin jo aamuyöstä. Pakotin itseni kestämään sitä siksi, että saisin ansaittua rahaa velkoihini.
Meitä oli yhdeksän hengen ryhmä, jotka ajoimme autolla pitkiä matkoja, löytääksemme marjoja. Jouduimme nukkumaan autossa metsässä, koska olimme kaukana leiristä, ja meidän oli pakko säästää polttoainekustannuksissa. Teimme työnjaon: yksi meistä kuljetti poimitut marjat punnittavaksi, kun muut poimivat. Pelkäsimme, että yhtiöltä saamamme ”käyttöraha”, 50 euroa/viikko/henkilö, ei riittäisi edes polttoaineeseen, jos olisimme käyttäneet kahta autoa.
Ruokaan meillä ei riittänyt rahaa. Ruokavaliomme oli seuraavanlainen: söimme itse valmistamaamme ja maustamaamme metsäsienikeittoa sen mukaan, kun löysimme sieniä. Joinakin päivinä söimme keitettyjä kananmunia. Välillä söimme pikanuudeleita höystettynä riisillä.
Pystyimme sietämään tätä sen vuoksi, että vaihtokaupassa keräämistämme marjoista Ber-Ex antaisi meille rahaa. Mustikasta meille maksettiin 1,4 euroa/kilo.
9.elokuuta neuvottelimme keskenämme, että emme enää kyenneet etsimään marjoja kauempaa polttoainekustannusten vuoksi. Sovimme keskenämme, että käyttäisimme kaikki rahamme polttoaineeseen siten, että jokaisesta tiimistä yksi poimija etsisi marjapaikkoja. Näin teimme parin-kolmen päivän ajan.
11. elokuuta klo 20.00 Ber-Ex –yhtiön edustaja neuvotteli kanssamme, mutta hän ei suostunut ehdotukseemme vaihtaa leirimme paikkaa sinne, mistä oli löytynyt marjoja. Heidän perustelunsa oli se, että löydettyjen marjapaikkojen läheisyydessä ei ole majoituspaikkaa. He sanoivat meille: ”Jos ei kiinnosta poimia marjoja, menkää takaisin Thaimaahan”.
Nuo sanat tuntuivat hyvin tylyiltä. Sanat tekivät myös lopun toiveistamme siitä, että yritys veisi meidät alueille, joilta oli löytynyt marjoja. Meillä ei ollut kotiin palaamista, koska velat painoivat niskassamme. Meidän piti siis yrittää kestää tilannetta ja toivoa, että puolukkakauden alkaminen parantaisi tilannettamme.
18. elokuuta saimme lopulta poimia puolukoita. Sinä päivänä keräsimme kukin noin sata kiloa marjoja. Toivo siitä, että pääsemme omillemme, ja että voimme velkamme pois, alkoi elää uudestaan..
Työn hankaluuksia ja vastoinkäymisiä
Eräänä päivänä olimme keräämässä marjoja paikallisen talon läheisyydessä. Ajattelimme, että emme ole häiriöksi talon omistajille millään tavoin, koska emme olleet yksityisellä maa-alueella. Olimme poimineet marjoja alueella noin parin tunnin ajan, kun talon omistaja tuli luoksemme ja alkoi huutaa meille ja uhkailla meitä. Kaikki juoksivat pelästyneinä, hyppäsivät autoihinsa ja lähtivät pois koko alueelta. Minä jäin paikalle, koska talon omistaja seisoi auton ja peräkärryn vieressä. Koska sen siirtäminen ei ollut helppoa yksin, pyysin naiselta anteeksi häiriötä. Sanoin, että joen rannalla oleva talo oli näyttänyt autiolta, kun tulimme paikalle, emmekä nähneet häntä. Pyysin vielä kerran häneltä anteeksi aiheuttamaamme häiriötä ja sanoin, että olimme todella pahoillamme. Hän sanoi, että olkoon , ja lisäsi, että tämä on hänen marjapaikkansa. Sanoin hänelle ymmärtäväni asian. Myönsin myös, että olimme toimineet väärin.
Päivä, jolloin unelmat romahtivat
Syyskuun 4. Päivä vaimoni soitti minulle kotoa Thaimaasta. Hädissään hän selitti minulle: ”Isä, sinne meidän uudelle maapalstallemme meni tänään kaksi autolastillista ihmisiä, yhteensä parikymmentä tyyppiä. Ne ottivat valokuvia puiden kannoista, joita olit kaatanut ja tontille rakentamastasi rakennuksesta. Kuulin, että he olivat tehneet ilmoituksen sinusta pitäjän viranomaisille. Minulle kerrottiin, että sinua syytetään luvattomasta tunkeutumisesta yksityisalueelle”.
Niin, onhan siellä tontilla rakennus tietysti. Rakastan sitä paikkaa suunnattomasti ja rakensin asumuksen tontilla olevista puista, että meidän ei tarvitsisi ajaa kotiin illalla, vaan voisimme tehdä pitempiä työpäiviä. Asuimme vaimoni ja lasteni kanssa rakennuksessa töitä tehdessämme. Tontti on sen verran kaukana kotoa.
Vaimolla oli muutakin, vielä ikävämpää asiaa kerrottavana. Poliisit olivat käyneet hakemassa tuttavanaisen kotoaan. Nainen ei pysty maksamaan koronkiskureille tarpeeksi. Kaikki hänen omaisuutensa on mennyt niin, että nyt hänellä ei ole edes riisiä laittaa pataan. Mies on juoppo, eikä häntä näy mailla halmeilla. Nainen on raatanut yli kymmenen vuoden ajan päästäkseen omilleen. Naisella oli ollut aikanaan hyvällä alulla ollut kumipuuviljelmä. Nyt tällä 50-vuotiaalla rouvalla ei ole mitään, ja hänet on viety vankilaan.
Vaimoni puhelinsoiton jälkeen uni ei tullut silmään koko yönä. Tunsin sääliä itseäni kohtaan. Tunsin sääliä tuttavaani kohtaan, joka oli viety vankilaan.
Minä kysyn, miksi? Kysyn, minkä vuoksi köyhiä ihmisiä pitää kiusata noin? Minkä vuoksi heidät pitää repiä kappaleiksi, kun heillä ei ole keinoja edes puolustaa itseään?
Tuttavanikin näki nälkää; viljeli kassavaa ja vaihtoi sitä riisiin, keräsi metsäsieniä, keräsi kukkia ja bambua myyntiin saadakseen rahaa. Rahaa siksi, että saisi pataan riisiä. Rahaa siksi, että pysyisi mukana päivästä päivään. Taisteli siksi, että pysyisi mukana tämän maailman menossa. Maailman, joka on rikkaiden maailma. Jossa valta on rikkailla.
Sanoin vaimolleni puhelimessa: ” Mutta se kumipuuviljelmähän lähti lupaavasti käyntiin, eikö?”
Vaimo:”Sanoivat, että ne hänen puunsa ovat huonoja jo laadultaan”. Onko se tosiaan niin, että meitä köyhiä saa polkea jalkoihinsa ja kulkea ylitsemme? Kuinka paljon kärsimystä on tarpeeksi? Eikö meitä mikään laki suojele tässä maailmassa?
Vaimoni kertoi vielä tuttavanaisesta, että kukaan ei ole tarjoutunut maksamaan hänen takuitaan, että hän pääsisi pois vankilasta. Aviomies on kuulemma täysi juoppohullu.
Myönnän, että itkin, kun mietin yöllä naisen kohtaloa. Olimmehan olleet samassa metsässä töissä, viljelleet kassavaa yhdessä. Olimme syöneet ruokaa yhdessä. Tunsimme toisemme hyvin. Meitä yhdisti se side, joka köyhien välille muodostuu kuin itsestään, kun tehdään töitä yhdessä. Se on kuin perheenjäsenten välinen side tai veljien ja sisarten välinen rakkaus. Siinä tärkeintä on toisen auttaminen ja yhteistyö.
Oli syyskuun viides päivä, kun palasin marjametsästä illalla leiriin. Aiemmin leiriin palannut ystävä sanoi minulle, että meidät siirettäisiin toiseen leiriin seuraavan a päivänä. Kysyin, miksi. Kukaan ei osannut kertoa minulle, miksi. Kysyin thaimaalaiselta tulkilta, jonka nimi oli ”Pum”. Hän vastasi yksikantaan: ”Ber-Exin määräys”. Kysyin, emmekö voisi jäädä tänne, koska maastossa on paljon puolukoita. ”Pum” vastasi: ”Ei käy. Teidän täytyy lähteä, koska se on Ber-Exin määräys”. Tivasin vielä häneltä:” Onko siellä uuden leirin ympäristössä marjoja?””Pum” kivahti minulle vastaan: ” No ei kai teitä sinne siirrettäisi, ellei siellä olisi marjoja!”
Joukossamme ei ollut oikeastaan ketään, joka olisi halunnut lähteä. Maastossa oli niin paljon puolukoita, että niitä olisi ehkä riittänyt pitkäksi aikaa meille. Poimimme joka päivä 70-80 kiloa puolukoita poimijaa kohti.
Siirto Saarijärvelle 6. Syyskuuta
Siirtoa seuraavana päivänä pakkauduimme seitsemään autoon ja hyvin aikaisin ja lähdimme keräämään marjoja. Menimme kukin omiin suuntiimme. Minä ajoin sinä päivänä yli sata kilometriä etsiessämme marjoja. Meidän autolastimme sai marjoja 30 kiloa/henkilö sinä päivänä. Muut ryhmät eivät onnistuneet keräämään niin paljoa.
Saarijärven leirin toisena päivänä lähdimme taas keräämään marjoja, mutta emme löytäneet paljoa. Silloin soitimme Ber-Ex –yhtiön työntekijälle ja pyysimme, eivätkö he voisi millään siirtää meitä takaisin Juvalle, koska siellä todella oli puolukoita. Ber-Exin yhtiön työntekijä käski meidän palata takaisin metsään. No, olimme jo kolunneet lähialueita. Ei siellä ollut marjoja.
Sitten me koko ryhmä pyysimme yhdessä siirtoa takaisin Juvalle. Ber-Ex –yhtiö ei siihen suostunut, vaan antoi meille kovan ukaasin:
”Joka haluaa siirtoa, saa lähteä takaisin Thaimaahan!”
”Joka haluaa jäädä tänne, menköön metsään keräämään marjoja!”
Nämä Ber-Ex –yhtiön uhkaukset loukkasivat meitä syvästi. Meilläkin on ihmisarvo.
Jos meidät siirrettiin jonnekin, jossa oli marjoja, ei meillä ollut keskenämme ongelmia.
Jos meidät siirrettiin jonnekin, missä ei ollut marjoja, se aiheutti ongelmia. Piti ajaa pitkiä matkoja. Kaikki rahat kuluivat polttoaineen ostoon, auton vuokraan ja majoitukseen. Täytyyhän ihmisen saada syödäkin! Rahat eivät riittäneet ruokaan. Lopulta sanoimme toisillemme: ”Lähettäkööt sitten meidät takaisin!”
Niin. Jäljellä on enää särkyneet toiveet. Tähän se sitten päättyi. Ei köyhällä ole oikeutta toivoa parempaa eikä unelmoida. Vai eikö? Sanallakaan ei Ber-Ex -yhtiö ei ole pyytänyt meiltä anteeksi.
Työnantajamme piti meitä velassa. Heräsimme joka päivä aamuyöstä kolmelta keräämään marjoja. Palasimme leiriin illalla kahdeksan-yhdeksän maissa. Söimme antibiootteja ja muita lääkkeitä kuin toiset makeisia, jos olimme sairaita ja meillä oli kuumetta, että pysyimme pystyssä. Ja kaiken tämän me kävimme läpi vain siksi, että voisimme tuoda Ber-Exille marjoja metsästä.Ei meidän työnantajamme nähnyt meissä mitään arvokasta.
Miksi työnantajallamme on näin paatunut sydän? Meillä käytetään sanontaa ”musta sydän”.
Kun ajattelin itsekseni sitä, miten musta sydän Ber-Ex –työnantajallamme on, sanoin itselleni, että en halua tulla Suomeen enää koskaan.
Mutta nyt minulla on toisenlainen suhtautuminen asiaan. Minulla on nyt hyvä olla. Olen saanut tutustua sisar Junya Lek Yimprasertiin, Khun Lihin ja Riku –nimiseen mieheen.He ovat valaneet meihin uskoa taistelussa asiamme puolesta ja tukeneet meitä. He ovat saaneet meidät uskomaan tulevaisuuteen.
Taistelu pyhän ihmisarvon puolesta
Siskoni Lek, veljeni Riku ja Khun Li auttoivat tuomaan meidät Saarijärveltä työttömien keskukseen. Tapasimme siellä paljon hyviä ihmisiä, jotka antoivat meille lämpöä ja rakkautta. He ovat Suomessa köyhiä ihmisiä, mutta heillä on rikkautta sydämissään.
Meille jää ikuisesti mieleen suomalaisten lämpö. Sitä saimme niin paljon kaikilta meitä auttaneilta ihmisiltä täällä. Kaikki suhtautuivat meihin niin ystävällisesti. Kohtaamamme ystävällisyys on täydellinen vastakohta sille, miten työnantajamme Ber-Ex kohteli meitä. He halveksivat meitä ja kohtelivat meitä kuin orjia.
Vielä kerran kiitos kaikille suomalaisille, jotka olette auttaneet meitä. Annoitte meille rakkautta, lämpöä ja hyvyyttä. Kokemamme hyvät asiat ovat saaneet minut syömään sanani ”En koskaan palaa tänne takaisin!”. Nyt ajattelen, että haluan palata tänne takaisin, että saan tavata suomalaset ystäväni uudestaan.
Vaikka minä palaan takaisin Thaimaahan, sydämeni jää suomalaisten veljien ja sisarten luo tänne Suomeen. Kannan teidän kuvaanne ja hyvyyttänne sydämessäni ikuisesti.
Vaikka Praisanti ja 49 muuta thaimaalaista poimijaa näyttäytyvät harvinaisena poikkeustapauksena, puhumme asioista, jotka koskettavat kaikkia. Myös meitä suomalaisia. Thaimaan päässä asioita on vaikea muuttaa, mutta Suomessa kaikki on mahdollista. On pelkästään itsestämme kiinni tuleeko Suomeen ensi kesänä yli 3 000 uutta Praisantia.
Poimijoiden tilanne on kestämätön. Viikko Vartiokylän työväentalolla on ohi ja osoite vaihtuu jälleen. Toisin kuin media antaa ymmärtää, kyse ei ole pelkästään lentolippujen maksumiehestä vaan siitä, että osa poimijoista ei yksinkertaisesti voi palata kotiin ilman rahaa. Kotona odottavat velat korkoineen ja niiden perijät.
Mahdollinen oikeusprosessi ja Thaimaan valtion kustantamat lentoliput eivät riitä. Marjayritykset eivät tunnusta vastuutaan eivätkä tunnusta virkamiehetkään. Poimijoista 20 ei ole edelleenkään saanut Ber-Ex Oy:ltä minkäänlaista korvausta tekemästään työstä ja koko ryhmä on 113 000 euroa miinuksella. Se on kova hinta kovasta työstä.
Poimijat tarvitsevat välitöntä apua. Nyt. Halukkaat voivat auttaa lahjoituksin. Raha ohjataan poimijoiden juokseviin kuluihin Suomessa.
Tilinumero: Aktia FI03 4055 0010 7993 16
Viitenumero: 33077
Oikeudet ilman rajoja ry:n rahankeräyslupa
Luvan on myöntänyt poliisihallitus 23.11.2011 Luvan numero: 2020/2011/3599
E: Keräys on päättynyt ja poimijat palanneet Thaimaahan.
