Vapaamatkustaja

”Surullisia lukuja ihmisten elämän ja heidän perheittensä kannalta” - työministeri Lauri Ihalainen

Aloitetaanpa lyhyellä tilannekatsauksella. Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) julkaisi vastikään työllisyyskatsauksen, joka ei ole kivaa luettavaa. TEMin katsauksen mukaan lokakuussa 2013:

- Työttömiä työnhakijoita oli 39 000 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

- Työ- ja elinkeinotoimistoissa oli uusia avoimia työpaikkoja 34 000, mikä on 1 000 vähemmän kuin vuosi sitten.

Viime vuoden aikana työttömien työnhakijoiden määrä kasvoi kokonaiset 15 prosenttia. Samaan aikaan julkisuudessa käydään kovaäänistä keskustelua sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta, eläkeiän nostamisesta ja kateellisesta työntekijäosapuolesta, joka vastoin Suomen etua tyytyi maltillisiin palkankorotuksiin, jotka tosin riittävät hädin tuskin kattamaan työeläkemaksujen korotukset.

Ilmeisestikin logiikka menee jotenkin näin: jos sosiaaliturva olisi vastikkeellista, eläkeikää nostettaisiin ja palkat laskisivat, meillä olisi käytännössä täystyöllisyys. Jos et tajua logiikkaa, älä huoli. Et ole yksin.

Suomen työttömyysongelmaa ratkotaan nyt työmarkkinajärjestöjen allekirjoittamalla työllisyys- ja kasvusopimuksella. Sopimuksen tavoitteista korkeimmalla komeilee työllisyyden lisääminen, vaikka itse sopimuksessa on erittäin vähän suoria toimenpiteitä tavoitteen saavuttamiseksi. Ainoa työpaikkoja lisäävä toimenpide on maltillinen palkkaratkaisu.

Työllisyys- ja kasvusopimuksen on tarkoitus luoda edellytyksiä työpaikkojen syntymiseen, ei suoranaisia työpaikkoja. Käytännössä tämä tarkoittaa edellä mainittua loogista ajatusjatkumoa, jossa kilpailukyvyn nimissä joustava osapuoli on aina työntekijä kolmikannan muiden edustajien tuijotellessa lakerikenkien kärkiä.

Koko sopimuksen perustava ajatus on nähkääs Suomen kilpailukyky, joka on tällä kertaa uhattuna, koska työntekijäkustannukset ja demografia (tämä huolimatta Googlen jätti-investoinneista). Meitä uhkaa nähkääs työvoimapula, koska sehän meitä on uhannut jo vuosikymmenet. Maltillinen palkkaratkaisu tarkoittaa suomeksi sitä, etteivät reaalipalkat nouse käytännössä lainkaan. Kilpailukykyinen Suomi maksetaan työntekijän pussista.

Kilpailukyky ja edellytykset menestyä eivät vielä tarkoita, että Suomeen alkaisi sataa työpaikkoja. Globaali talous on syvässä lamassa ja rakenteellisessa kriisissä, mikä näkyy Suomen kauppataseessa kotimaisen kysynnän merkityksen korostumisena viennin yskiessä. Tällä hetkellä kasvu syntyy kotimaisilta markkinoilta. Ainoa ongelma on, että kotimaista kysyntää syö vientiteollisuuden tarpeisiin suunnattu maltillinen palkkaratkaisu, joka heikentää ostovoimaa yhdessä leikkauspolitiikan kanssa.

Jopa pimeyden ytimessä toimiva Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Yhdysvaltain keskuspankki (FED), joille kysymys on vuosikaudet ollut ideologisempi kuin kokoomukselle, toruvat Eurooppaa liian julmasta leikkauspolitiikasta. Kun Suomessa vasta harkitaan leikkauskohteita, muualla kyseenalaistetaan pikku hiljaa koko leikkauspolitiikan järki ja toimivuus.

Käytännössä Suomen hallitus lähtee ajatuksesta, että se mahdollistaa tarjonnan sen sijaan, että loisi kysyntää. Eräiden etujärjestöjen tuntuu olevan mahdotonta myöntää, että myös julkinen sektori voi tuottaa kasvua. Toki investointien täytyy olla työllistäviä ja tehokkaita. Toki myös kysynnän luominen toimii, mutta sillä edellytyksellä, ettemme olisi syvällä investointikriisissä, pankkikriisissä, velkakriisissä ja tätä tahtia - ehkä nopeammin kuin arvaammekaan - sosiaalisessa kriisissä.

Otetaanpa esimerkki. Kelan johtava tutkija Pertti Honkanen muistutti Kansan Uutisten haastattelussa, että sosiaaliturva on jo nyt osin vastikkeellista. Karenssit ja sanktiot ovat jättäneet yli 20 000 suomalaista kotitaloutta tulottomiksi. On vaikea nähdä, miten tällaiset toimenpiteet kannustavat kasvuun.

Taloustutkijat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas muistuttavat Raha ja Talous blogissaan, että “rahataloudessa ei ole tarjontatekijöiden määräämää kasvuastetta, vaan kasvu riippuu kaikkina aikoina – ja ennen kaikkea vajaatyöllisyyden olosuhteissa – kokonaiskysynnän kehityksestä ja taloudellisten toimijoiden kulutus- ja investointipäätöksistä.”

Eläkeiän nostaminen, sosiaaliturvan karsiminen ja maahanmuuttajien syrjiminen eivät ratkaise Suomen työttömyysongelmaa. Suomen työttömyysongelman ratkaistaan yksinkertaisesti julkisin investoinnein ja kysyntää lisäten. Kurjistamalla syntyy spiraali, joka johtaa ennen pitkää Suomen luottoluokituksen laskuun, ostovoiman ja palkkojen laskuun sekä työllisyyden laskuun. Siinä on laskua kerrakseen. Ainoastaan tuloerot kasvavat, koska jokainen ei voi olla Cheek tai eläkevakuutusyhtiön toimitusjohtaja.

Vaihtoehtoja on, mutta poliittinen tahto ja vastuu uupuvat. Oma ongelmansa on EU-politiikka, joka rajoittaa suomalaista päätöksentekoa. Mikkelin lahja maailmalle, EU:n talouskomissaari Olli Rehn (kesk.), väläytti Akavan syysliittokokouksessa tiistaina Suomelle mahdollisia sakkoja, mikäli kestävyysvaje ei omin toimin korjaannu ja leikkauslistat toteudu. Maksoi Suomi sakkoja tai ei, varmaa on, että suomalainen työ häviää.

Kiinnostaisiko 19 000 euroa kuussa, 1,3 miljoonan euron työsuhdeasunto Katajanokalta ja 40 000 euron avobemari, jolla ratsastaa työtehtävästä toiseen? Tämä kaikki voi olla pian sinun, sillä Kuntien eläkevakuutuksen (Keva) toimitusjohtaja Merja Ailuksen (kesk) palli tutisee.

Ensin nousivat pinnalle toimitusjohtajan autokaupat, joita epäillään hankintalain vastaisiksi, sitten kaksi liian kevyesti verotettua asuntoa ja lopulta takaisinperittävät lapsilisät. Koska tämä ei ole tarpeeksi Helsingin Sanomat kertoi Ailuksen havitelleen uutta 2,3 miljoonan lukaalia, yrittäneen nostaa palkkaansa yli 6 000 eurolla kuussa ja nyt - kiitos ikävän julkisuuden - ei enää pysty “bemarillakaan ratsastamaan”.

Tapaus Ailus ei ole valitettavasti ensimmäinen ja tuskin myöskään viimeinen kerta, kun Keva nousee kyseenalaisiin otsikkoihin. Vuonna 2009 Finanssivalvonta ja valtiovarainministeriö selvittivät Kevan ja Nova Groupin taloussuhteita liittyen rovaniemeläiseen moottorikelkkatehtaaseen ja vaalirahakohuun. Selvitystyössä kävi ilmi, että Kevan silloinen toimitusjohtaja Markku Kauppinen (kesk) oli tavannut rötösherroja pääministerin (kesk) kesäasunnolla. Vaikka kelkkatehtaan tiimoilta päädyttiin syyttämättäjättämispäätökseen, Kauppinen erosi.

Ymmärrän, että tuulinen pesti saattaa hirvittää. Kyse on kuitenkin yhteisillä rahoilla suhmuroinnista ja erittäin vastuullisesta työstä. Se ei kuitenkaan näy hakukriteereissä. Jos olet joskus yliopistossa vieraillut ja kuulut oikeaan puolueeseen, sinäkin voit nauttia suomalaisesta eläkejärjestelmästä. Ja vieläpä palkkatyössä.

Ailus aloitti “puhtaalta pöydältä” Kauppisen seuraajana Kevan johdossa vuonna 2009. Päätös oli puhtaasti poliittinen. Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliiton (Jyty) puheenjohtaja, oikeustieteen kandidaatti ja kunnallisvaaleissa 138 ääntä kerännyt Ailus ratsasti ohi toimitusjohtajien ja tohtorien.

Kevan hallituksen silloinen puheenjohtaja Sampsa Kataja (kok) puolusteli Ailuksen nimitystä Suomen Kuvalehdessä:

”Tässä tapauksessa työkokemus yhdistettynä henkilökohtaisiin johtajaominaisuuksiin ja näkemykseen suomalaisesta eläketurvasta ja työelämän kehittämisestä muodosti kokonaisuuden, jossa hän oli hakijoista paras. Keskustalaisuus ei missään nimessä ollut ratkaiseva tekijä.”

Neljä vuotta myöhemmin kokoomus on hieman eri linjoilla. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja ja Kevan hallituksen nykyinen puheenjohtaja Laura Räty (kok) kertoi menettäneensä luottamuksensa Ailukseen. Käytännössä Ailusta ei kannata enää omatkaan. Silti kumpikaan, Räty tai Ailus ei ole valmis kantamaan vastuuta ja eroamaan. Tämä osoittaa melkoisia johtajaominaisuuksia.

Erityisen hiljaista on kuitenkin keskustassa. Puheenjohtaja Juha Sipilä kuittaa puolueelle erittäin kiusallisen kohun Ylen haastattelussa uhoamalla lopettavansa poliittiset virkanimitykset. Samaan aikaan keskustan Pohjois-Karjalan piirijärjestö vaatii kaikilta kansanedustajaehdokkailtaan sitoutumista sopimukseen, jolla he pidättäytyvät kaikesta puolueen sisäisestä kritiikistä. Sanomattakin selvää, että keva koskettaa keskustaa kuin oma perse.

Ailus on käytännössä jo erotettu. Jos siis olet keskustalainen, vähintään kandi ja osaat pitää turpasi kiinni kiusallisista asioista, nyt olisi duunia tarjolla. Kuten jokaiseen hyvään hakemukseen, myös tähän kannattaa lisätä teelusikallinen yhteistä hyvinvointia ja maailmanparannussoopaa.

Katsokaas, Keva on Suomen suurin sijoitusrahasto. Se hallinnoin tällä hetkellä 37 miljardin euron edestä suomalaista varallisuutta. Tämä on paljon rahaa lojumassa käyttämättömänä tilanteessa, missä keskustelemme peruspalveluiden leikkaamisesta ja kestävyysvajeesta työttömyyden jatkaessa kasvuaan.

Helsingin yliopistolla työskentelevä eläkejärjestelmän tutkija Ville-Pekka Sorsa ihmettelee Voima-lehdessä Kevan strategiaa:

”Keva on toiminut kuten Norjan öljyrahasto, eli kartuttanut varallisuuttaan ja jättänyt pohdinnat rahan käytöstä epämääräisesti tulevaisuuteen. Sen olisi fiksumpaa miettiä, miten se voi toiminnallaan tukea kuntataloutta.”

Kevan varallisuudesta on keskusteltu käytännössä ei lainkaan Ailus-kohun mainingeissa, vaikka ehkä pitäisi. Keva perii kunnilta tänä vuonna 800 miljoonaa euroa, jonka voisi käyttää muuhunkin kuin johtajien etuuksiin.

------------------

Noustessaan Kevan johtoon Ailus lupasi taistella tasa-arvon puolesta ja voi veljet, tämä sentään piti paikkansa. Kun hyvä veli -verkostot ja saunaringit olivat vielä vuosituhannen vaihteessa makkara-festejä, Ailus näytti tietä naisille. Myös nainen voi häpeilemättä käyttää hyväkseen julkisia varoja ja luottamusta.

Suomessa ei edelleenkään tunnusteta taloudellista tasa-arvoa tai edes pyritä siihen, mutta ainakin julkinen korruptio suhtautuu sukupuolikysymyksiin suvaitsevaisemmin kuin koskaan. Edistystä tämäkin.

Onneksi sentään jotain on entisellään. Kun sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok) halusi julkistaa johtajien kaupat palkansaajajärjestöjen tuella, Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) tuli ja jyräsi ehdotuksen Jyri Häkämiehen (kok) johdolla. Lasikatto ei vaikuttaisi kadonneen mihinkään. Se on vain aikaisempaa korkeammalla.

Nähtäväksi jää, opitaanko tämänkertaisesta Keva-skandaalista yhtikäs mitään. Kysymys ei ole nimittäin tasa-arvosta tai työsuhde-eduista vaan hiton isosta määrästä suomalaisten varallisuutta. Mikäli Kevan hallitus ja valtuusto keskittyvät sisäisten sotkujen selvittelemiseen, riski on, että Suomen sotkujen selvittämiseen ei jää lainakaan aikaa. Kyse on siitä, miten yhtiö hoitaa sijoituksiaan ja varojaan, jos sen omat liiketoimet ovat tätä tasoa?

“Hyvinvointijärjestelmä pitäisi uudistaa siten, että se keskittyisi enemmän hyvinvoinnin lisäämiseen pahoinvoinnin poistamisen sijaan.” - pääministeri Jyrki Katainen

En yleensä lue scifiä, joten teen poikkeuksen. Valtioneuvosto julkaisi lokakuun viimeisenä päivänä tulevaisuusselonteon, joka piirtää suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suuntaviivoja aina vuoteen 2030 saakka.

Ja onhan se fantastista. Tulevaisuusselonteko on yhtä onnea: kestävää kasvua, hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa, hyvän kehää, diginatiivia sekä merkityksellisestä ja arvokasta elämää. Fuck yeah, kukapa tätä ei allekirjoittaisi.

Reaalitodellisuudessa keskustelemme miljardin euron leikkauksista kuntatasolla, peruspalvelujen leikkauksista ja sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta. Uutiset kertovat suomalaisen ilmastopolitiikan olevan EU:n kuudenneksi paskinta eikä kasvuakaan näy puhumattakaan sitten kestävästä sellaisesta. Tässä valossa olisi hauska tietää, miten hyvinvointiyhteiskunta 2.0 saavutetaan ja mitä hyvinvointiyhteiskunta 2.0 ylipäätään tarkoittaa?

Tulevaisuusselonteko ei valitettavasti konkretialla juhli. Korulauseiden ja puppugeneroinnin seasta löytyy kuitenkin muutama viittaus, joihin olisi syytä paneutua. Katsotaanpa tulevaisuuteen.

Vuonna 2030:

-Kasvu on edistänyt ihmisten hyvinvointia ympäristön kantokyvyn asettamissa rajoissa. Vastuuta kantavat koko yhteiskunta, yhteisöt ja yksilöt.

-Digitalous diipa-daapa.

Myöskään keinot, joilla kasvu uskotaan saavutettavan, eivät yllätä. Yksilön vastuu maksimoidaan, julkinen sektori minimoidaan ja työ sekä koulutus joustavat. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, palkkakustannuksista ja koulutuksesta leikataan. Epäselväksi jää, miten nämä toimenpiteet luovat kasvua, mutta yksi asia on sentään selvä: hyvinvointiyhteiskunta 2.0 perustuu edelleen kasvuun, kilpailukykyyn ja korkeaan työllisyysasteeseen.

Tulevaisuusselonteko on fantastisesti linjassa Kataisen hallituksen kanssa. Kriisitietoisuutta, huoltosuhdetta, kestävyysvajetta ja kestävää kehitystä kyllä korostetaan, mutta minkäänlaisia ratkaisuja ei tarjota. Tavoitteet ovat yhteiset, mutta keinoista ei ole kukaan samaa mieltä. Hallitus sai kirjaimellisesti kuin tilauksesta oman poliittisen portrettinsa.

Samoihin aikoihin tulevaisuusselonteon kanssa julkaistiin Kuluttajatutkimuskeskuksen Suomen sillat tulevaisuuteen -raportti, joka maalaa hyvin erilaisen kuvan “rakennemuutoksesta”, jonka kourissa Suomi kamppailee. Raportin mukaan laajat ja kalliit “big bang” -uudistukset onnistuvat vain harvoin ja tuskin koskaan, jos samaan aikaan leikataan.

Kuluttajatutkimuksen selonteon ja hallituksen selonteon ero on selkeä: ensimmäinen tarjoilee vaihtoehtoja ja muistuttaa tulevaisuuden ennustamisen epävarmuudesta, kun taas jälkimmäinen keskittyy vaihtoehdottomaan muutoksen vääjäämättömyyteen. There is no alternative -ajattelua parhaimmillaan.

Aina on vaihtoehtoja. Otetaanpa esimerkiksi kuntatalous. Samaan aikaan kun kuntien palveluja pyritään leikkaamaan miljardilla, kuntien eläkevakuutuslaitoksen on rahastoitu 37 miljardia ja tämän vuoden maksut nousevat 800 miljoonaan euroon. Lama-Suomessa näillä rahoilla voisi elvyttää sen sijaan, että suunnitellaan kalliita rakennemuutoksia ja leikataan palveluja.

Vaikka pelkkä ajatus hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan pitää sisällään laajan ideologisen muutoksen, on huomionarvoista, että kumpikaan raporteista ei kannusta suoraan suuriin rakenteellisiin muutoksiin. Päinvastoin. Suomella menee Euroopan taloustilanteen huomioon ottaen varsin hyvin.

Konkretian puute ja kriisitietoisuuden hokeminen herättävät useamman sadan selontekosivun jälkeen kysymyksen, käytetäänkö kriisiä tekosyynä uudistuksille, jotka palvelevat pääministeripuolueen lähellä olevia eturyhmiä ja raportin tuottaneita instituutioita? Hyvinvointivaltion purkamista ja peruspalveluista leikkaamista kun ei kannata kansa eikä akatemia vaan suurimmat hallituspuolueet, elinkeinoelämän etujärjestöt ja rikkain osa yksityistä sektoria.

Syyskuun alussa Kalevi Sorsa säätiö julkaisi oman yhteispohjoismaalaisen tulevaisuusselontekonsa. Raportin mukaan Suomella on varaa hyvinvointiyhteiskuntaa verotusta uudistamalla ja progressiota lisäämällä. Raportti kääntää kysymyksen hyvinvointiyhteiskunta 2.0:sta ympäri ja kysyy: “Onko Suomen kaltaisella kansakunnalla varaa luopua hyvinvointivaltiosta?”

Kaikki, mistä meidät maailmalla tunnetaan, palautuu lopulta hyvinvointivaltioon. Suomea ei rakennettu pelkästään työn ja kasvun vaan nimen omaan hyvinvoinnin, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden varaan.

Kauas ei voi nähdä katsomatta ensin lähelle, sanovat. Sama pätee tulevaisuuteen. Sitä on vaikea ennustaa katsomatta menneisyyteen ja kieltämällä nykyhetki. Keskustelemme Suomen tulevaisuudesta, vaikka korjattavaa löytyisi tänäänkin. Nykyisyysselonteolle olisi tarvetta.

Emme tarvitse hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa. Tarvitsemme toimivan hyvinvointivaltio 1.0:n, sillä siihen meillä on varaa, ei sen leikkaamiseen. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 tarkoittaa lisää hyvinvointia osalle ja pahoinvointia monille. Se ei ole hyvinvointiyhteiskunta vaan pahoinvointivaltio.

"Suurin osa suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna vain 'ympäri korvia'", Henri Heikkinen, kokoomusnuori, naistenmies ja maailmanmatkaaja

Niin kutsuttu suomalainen rikas jaksaa ärsyttää. Etenkin Helsingin Sanomien ja muun median esiin nostamat “elämässä onnistujat”. Kyllä, minua opiskelevaa freelanceria, sinkkumiestä ja maailmanmatkaajaa rasittavat nämä mukamas “vitun rikkaat”.

Onneksi Suomesta puuttuu täysin sellainen rockafellermainen varakkuus, josta muualla nautitaan. Lähes absoluuttisen rikkauden puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomessa olisi sellaisia ihmisiä, joilla olisi rahaa.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan koske niitä muutamaa harvaa, jotka ovat ansainneet varallisuutensa aidosti ja isosti. Se koskee suurta määrää ihmisiä, jotka ovat mielellään uhriutumassa rikkaiksi.

Esimerkiksi Björn “Nalle” Wahlroosin tarinasta löytyvät kaikki mahdolliset syyt menestykseen aina rikkaasta suvusta lievään psykopatiaan, korkeaan koulutukseen ja valmiiksi pedattuun elämään.

Tämä artikkelin perusteella käsitys rikkaudesta on se, että asutaan kymmenen miljoonan kartanossa ja poltetaan sikaria, vaikka veroihin tai työntekijöiden palkkoihin ei ole varaa. Toinen esimerkki on ihan kuka tahansa suuren suvun 20-vuotias vesa, joka ei ole hakenut yhteenkään työpaikkaan - koskaan, mutta päässyt jokaiseen.

Toisaalta tämä artikkeli koskee niitä, jotka mieltävät itsensä rikkaiksi mussuttaen aiheesta milloin missäkin mediassa, vaikkei tilillä ole miljoonan miljoonaa.

Kiitän tässä välissä Henri Heikkistä kokoomusnuorista innostavasta tekstistä. Otin vapauden jalostaa osuvaa pohjaa totuudenmukaisemmaksi.

Kuten varmaan kaikki huomasivat, Suomessa julkaistiin kuluneella viikolla verotiedot ja taas sai hävetä suomalaista rikasta. Ei sieltä mitään Bill Gatesia tai Mark Zuckerbergia taaskaan paljastunut. Tosin sitäkin enemmän pienituloisia julkkiksia, lööpeistä tuttuja sukunimiä ja vanhaa perittyä rahaa. Mukarikkaita mukamenestyjiä.

Suomessa tuloerot ovat globaalisti verratuna pieniä. Tästä huolimatta trendi on kasvava, eikä tilanteesta voi kiittää Kataisen hallitusta. Silti jokasyksyinen verobingo katkeroittaa kansaa kuin vapaussota.

Koska onhan se väärin. Ei mun raha-asiat muille kuulu. Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin mukaan tietojen julkistaminen on “perverssiä”, vaikka verotietojen ja rahaliikenteen läpinäkyvyys on keskeinen osa oikeudenmukaista pankkijärjestelmää.

Koska ei ole mitään salattavaa. Siitäkin huolimatta, että kaikista rikkaimmat ja kaikista rikollisimmat ovat kaikista innokkaimpia hallintarekisterien, pankkisalaisuuden ja verotietojen varjelijoita.

Global Financial Integrity arvioi kansainvälisten laittomien rahavirtojen määräksi varovaisen huikeat biljoona dollaria. Se on erittäin paljon rahaa, joka koostuu huume-, ase- ja ihmiskaupasta, korruptiosta, laittomista liiketoimista ja transaktioista. Kun päälle lätkäistään veronkierrosta koituvat veromenetykset, puhumme aivan käsittämättömästä summasta.

Yhdysvallat, jonka kauppatase on ajanut säästöliekille, hakee nyt verosaataviaan maailman pankkiholveista. Nimihirviö Foreign Account Tax Compliance Actin (Fatca) uhotaan tekevän lopun veroparatiiseista.

Fatca toimii yksinkertaisesti: ulkomaiset pankit lähettävät Yhdysvaltain kansalaisten tiedot veroviranomaisille. Jos pankki kieltäytyy, sille mätkäistään 30% sakkoverot. Käytännössä sopimus kääntyy myös toisinpäin, ja voimme pyytää kaikki Suomen kansalaisten tiedot Yhdysvalloista.

Samaan aikaan kun Suomessa ajetaan hallintarekisteriä, joka mahdollistaisi yritysten omistussuhteiden salaamisen, Britannia päätti julkistaa kaikki yritysten omistussuhteet. Suomi esiintyy mukamas avoimena yhteiskuntana, mutta samaan aikaan valmistelee lainmuutosta, joka tekisi meistä veroparatiisin, ja saa Yhdysvallat ja Britannian näyttämään robin hoodeilta. Tämä, jos mikä on perverssiä.

Pelkästään Fatca ja suomalaisten verotietojen julkistaminen eivät riitä. Korruption ja laittomien pääomavirtojen kitkemiseksi tarvitsemme automaattisen, globaalin verotietojen vaihto-ohjelman sekä yrityskohtaiset maaraportit. Suurimpia veronkiertäjiä eivät ole yksittäiset rikkaat vaan kansainväliset suuryritykset.

Eikä meillä ole edes niitä. Nokia meni, kaikki on ohi. Onneksi on yllättäjiä kuten Supercell, joka ei uhkaa loikata Irlantiin, maksaa mielellään veroja ja arvostaa suomalaista osaamista. Tällaisia rikkaita mukarikkaat vasta vihaavat, sillä kansa rakastaa heitä. He ovat rikastuneet omalla työllään ja innovaatioillaan.

Mukarikkaat puolestaan syyttävät kaikkia muita. Valtio on ongelma, työttömyys on valinta, duunari on laiska ja ennen kaikkea tämä järjestelmä sortaa rikkaita. Oikeiden rikkaiden suusta samaa kuulee tuskin koskaan.

Suomen “rikkaat” ovat jo vuosia toistelleet “miksei tässä maassa saa menestyä” -mantraa ja kateellisten panettelua. Kaikki, jotka kyseenalaistavat miljoonaoptiot ovat ankeuttajia. Ehkä suurin ero Nallen ja Supercellin välillä ei ole rahan määrä vaan se miten se ansaittiin.

En minä oikeasti vihaa rikkaita. Rikkaissa ei ole mitään vikaa, mutta rikollisissa paljonkin. Valitettavasti myös Suomessa on Casmir-Olliloita, joilta löytyy salaisia miljoonatilejä Liechensteinista ja Luxemburgista. Pelkkä ajatus Casmir-Ollilan karikatyyristä herättää minussa aggressioita.

Casmir-Ollilat ovat ulkoistaneet tiedotuksensa uskollisille mukarikkaille, jotka unelmoivat pääsystä Casmir-Ollilaksi Casmir-Ollilan paikalle. Eivät he oikeasti pääse ja lopulta Casmir-Olliloiden vero-optimointi on pois myös mukarikkaiden kukkarosta. Jo nyt Suomi menettää varovaisten arvioiden mukaan 800 miljoonaa euroa vuodessa kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvän veronkierron vuoksi. Tästä meidän tulisi keskustella sosiaaliturvalla hilluvien vapaamatkustajien sijaan.

Poliittista keskustelua seuratessa tuntuu välillä siltä, että elintaso on elämäntapavalinta. Laitetaan puku päälle, skumppa käteen ja toistellaan suuren rahan sloganeita. Siinä on sitten hyvä vihata köyhiä, jotka tienaavat sossun tuilla enemmän kuin rehellinen yrittäjä. Sen paljastuminen verotiedoista on jokaisen mukarikkaan pahin painajainen.

Kaikista kauheinta on, jos joku muu ei jaa unelmaasi. Se vitun köyhä, jolle riittää riittävä toimeentulo. Se vasta onkin väärin!