Vapaamatkustaja

"Myös meillä viranomaisillakin on aukkoja sivistyksessä. Oikeaa reaaliaikaista tilannekuvaa on ehdottoman tärkeä pitää yllä." - Matti Koski, poliisisetä ja kaupunginvaltuutettu

“Marijuana is no more dangerous than alcohol.” - Barack Obama, presidentti

Kohtasin huumemaailman yläasteella. Muistan, kuinka istuimme koulun auditoriossa iloisina siitä, ettemme joutuneet tunnille. Lavalle marssi kaksi elämän kuluttamaa linnakundia, jotka soittivat Kumbayaata kitaralla ja lauloivat paskasti. He kertoivat vuorotellen, miten kaverit ovat kuolleet matkan varrella. Yksi luuli osaavansa lentää ja hyppäsi katolta; toinen kuori itsensä, koska luuli olevansa appelsiini ja kolmas väisti näkymätöntä junaa ikkunan läpi asvalttiin. Kertoivat, että kaikki lähti kannabiksesta.

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että esitys oli propagandaa. Samat tarinat lentokoneista, junista ja appelsiineista kiertävät ympäri maailmaa. Nämä tarinat ovat urbaaneja legendoja, joiden tarkoitus on pelotella ei tarjota reaaliaikaista tilannekuvaa.

Onneksi meillä on ylikonstaapeli ja kokoomuksen Hyvinkään kaupunginvaltuutettu Matti Koski, joka täyttää sivistyksen aukot. Koski sai sosiaalisen median varpailleen julkaistuaan Itä-Uudenmaan poliisin sivuilla kolumnin nuorten huumeiden käytöstä. Kolumnissaan Koski maalailee lohduttoman kuvan 13-15 vuotiaista “kullanmuruista”, jotka aloittavat tupakalla ja päätyvät lopulta pilven pössyttelyn kautta vanhempien lääkekaapille. Ostarilla notkuminen johtaa kierteeseen, jossa “velanperintä, kiristäminen, raiskaukset ja pahoinpitelyt ovat arkipäivää. Tytöistä tule narkkihuoria ja pojat kokevat tasaisin väliajoin puukkojen ja puntareiden vaikutukset kropassaan.”

Koska myös viranomaisilla on “aukkoja sivistyksessä”, tarkastellaanpa, mitä aina objektiivinen suomalainen journalismi aiheesta tietää.

Helsingin Sanomat julkaisi torstaina jutun “Äiti kävi taistelun saadakseen alaikäisen poikansa kannabiskoukusta”, joka kertoo Poika ja kannabis kirjan kirjoittaja Saila Usvalon ja tämän pojan tarinan. Jutussa ei haastatella asiantuntijoita. Jostain syystä HS:n juttu nosti mieleeni Ylen muutaman vuoden takaisen kirjoituksen “Kannabiskoukusta on vaikeaa päästä irti”, joka kertoo kuopiolaisen äidin lähes indentiteettisen tarinan - jälleen ilman asiantuntijakommentteja. Lukiessani Ylen kärsimysnäytelmää mieleeni muistui vielä Anna- tai Eeva-lehdestä lukemani artikkeli, jossa tällä kertaa poikkeuksellisesti isä kertoi, miten hän, kiitos pojan kannabisaddiktion, joutui nukkumaan kirves sängyn alla ja tarkistamaan auton aina ennen ajoon lähtöä pommien varalta.

Molemmat äidit ja yksi isä ottivat ongelman huomattuaan yhteyttä Irti huumeista ry:hyn. Siispä Irti huumeista ry:n sivuille. Avaa silmäsi -kampanjasivuilla kerrotaan, että “nuorten kannabiksen kokeilu ja käyttö on viimeisen vuoden aikana lisääntynyt hyökyaallon lailla.” No helvetti, ehkä Koski onkin oikeassa. Ehkä meillä kasvaa väkivaltaisten 13-vuotiaiden kannabisnarkkihuorien sukupolvi. On googletettava lisää.

Eksyn Pohjalaisen sivuille, missä Vaasan Irti huumeista ry:n edustaja Anne Salovaara-Kelo on erittäin huolissaan ja kertoo, että “kannabiksen käyttö oli raportin mukaan yleisin hoitoon hakeutumisen syy heillä, jotka eivät ole käyttäneet opioideja.” Salovaara-Kero viittaa kirjoituksessaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Huumeet Suomessa 2012 -selvitykseen.

Vihdoinkin jotain konkreettista ja tutkittua. Koetetaanpa selvittää kolmea yllä mainittua väittämää THL:n raportin perusteella: 1. alaikäisten kannabiksen käyttö on räjähtänyt käsistä, 2. kannabiksen käyttö on yleisin syy hoitoon hakeutumiselle opioidien jälkeen ja 3. kannabikseen jää koukkuun.

1. THL:n raportti toteaa seuraavaa: “Kannabista viimeisen vuoden aikana kokeilleiden osuus näyttäisi jonkin verran kasvaneen 2000-luvun ajan. Muutos ei ole kuitenkaan tilastollisesti merkitsevä.” Raportin mukaan suurin muutos on tapahtunut 25-34 vuotiaiden ryhmässä, jonka käyttötaso on liki kolminkertaistunut. Tämä ei tule yllätyksenä sillä kulttuuri on muuttunut, mutta Kosken väite 13-vuotiaista narkkihuorista ei saa tukea THL:sta.

2. THL:n raportti toteaa seuraavaa: “päihdehuollon kaikkien huumeasiakkaiden joukossa ensisijaisina hoitoon hakeutumiseen johtaneina päihteinä olivat opiaatit (59%), stimulantit (13%), alkoholi (11%) ja kannabis (10%)...” Toisin kuin Salovaara-Kero antaa ymmärtää, kannabis on neljänneksi yleisin syy hoitoon hakeutumiselle (tähän vaikuttanee merkittävästi käyttörikoksen yhteydessä poliisin markkinoima hoitoon hakeutuminen, jota markkinoidaan valheellisesti lieventävänä asianhaarana).

Kohta kolme vaatiikin hiukan lisää googlettelua. Eksyn Psychology Todayn sivuille.

3. PT:n julkaisema tohtori Jann Gumbinerin teksti “Is marijuana addictive?” vastaa kysymykseen seuraavasti: “Suurimmalle osalle ihmisistä; ei. Noin 10% viihdekäyttäjistä kehittää riittävän vakavan ongelman, että käyttö vaikuttaa työhön ja ihmissuhteisiin.” THL:n mukaan vuonna 2010 neljä prosenttia 15-69 -vuotiaista kertoi käyttäneensä kannabista kuluneen vuoden sisällä, eli 0,4 prosentilla 15-69 -vuotiaista kannabis on ongelma. Tämä luku ei artikkeleihin mahtunut.

Onkos sekavaa ja mistä kyse? Kannabis on noussut viime aikoina otsikoihin Coloradon laillistettua viihdekäytön ja myynnin sekä kansalaisaloitteen kannabiksen dekriminalisoimiseksi koettua reinkarnaation. Voisiko olla mahdollista, että keskustelu, jota poliisisedät, kolmas sektori ja media vauhdittavat olisikin luonteeltaan poliittista arvokeskustelua, joka perustuu asiantuntijalausuntojen tai analyyttisen keskustelun sijaan tunteisiin vetoaviin argumentteihin vanhempien kärsimyksistä ja “eikö kukaan enää ajattele lapsia”-valitusvirsiin? Voisiko olla, että kyse ei olekaan lapsista ja vanhemmista vaan vallitsevasta paradigmasta?

Tarkastellaanpa dekriminalisointia THL:n raportin valossa. Raportissa todetaan muun muassa seuraavaa:

“...sosiaali- ja terveyspoliittisista painotuksista huolimatta suomalainen huumepolitiikka hyödyntää edelleen rikosoikeusjärjestelmää. Suomessa huumerikoksista tuomitaan ankarammin kuin muista rikoksista. Huumeiden käytön kriminalisointi ja sakotuskäytännön kiristyminen osoittavat, että huumeiden käyttöön suhtaudutaan moralistisemmin ja kielteisemmin kuin muiden päihteiden käyttöön tai muuhun henkilökohtaiseen riskikäyttäytymiseen. Lisäksi rikoskontrolli kohdistuu huonossa sosioekonomisessa asemassa oleviin henkilöihin.”

“...nuorista, jotka kuvailivat perheen taloudellisen tilanteen hyväksi vain 5 prosenttia kertoi käyttäneensä kannabista vuoden sisällä. Vastaavasti nuorilla, jotka kuvailivat perheen taloustilannetta erittäin huonoksi vastaava luku oli 14 prosenttia.”

THL:n raportin perusteella on syytä olettaa, että sosioekonomisilla muuttujilla on suurempi vaikutus huumeiden käyttöön kuin aivottomilla propagandakampanjoilla tai kieltolailla. Tätä tukee myös Suomen vaatimaton huumeongelma hyvinvointivaltion kontekstissa. Otetaanpa esimerkki. Vielä 2000-luvun alussa Portugalin huumeongelma oli Euroopan pahimpia. Maa ratkaisi ongelman poistamalla huumeiden käytön rangaistukset. Lakimuutoksen seurauksena huumekuolemat vähenivät, ongelmakäyttäjien määrä putosi ja hiv-tartuntojen määrä romahti.

Samaan aikaan, kun koko muu maailma seuraa savua keuhkoissa pidätellen, miten Coloradon kokeilu onnistuu, Suomessa reefer madness nostaa vasta päätään. Olen Kosken kanssa samaa mieltä siitä, että reaaliaikaista tilannekuvaa on ehdottoman tärkeää pitää yllä. Kuitenkin kommentaattorit kuten Koski ja Irti huumeista ry:n toiminnanjohtaja Jukka Riipinen, jonka mielestä kannabis on myrkky, perustavat argumenttinsa enemmän stereotypioihin ja moralismiin kuin reaalitilanteeseen tai tutkimustuloksiin.

Valitettavasti suomalaista päihdekeskustelua ohjaa Irti huumeista ry:n ja poliisin kaltaiset tahot, jotka oikeuttavat naiveilla argumenteillaan oman toimivaltansa, olemassaolonsa ja rahoituksensa. Yläasteikäisille suunnattujen pelottelukampanjoiden sijaan Suomi tarvitsee tosiasioihin perustuvaa analyyttista keskustelua päihdepolitiikasta. Yhteiskunnallisten päätösten tekeminen tunteiden vallassa ei ole pelkästään typerää vaan vaarallista. Yhtä lailla vaarallista on levittää reaaliaikaiseksi tilannekuvaksi naamioitua mutua.

Dekriminalisointi Suomessa on hankala kysymys. On harhaista väittää, että kannabiksen laillistaminen vähentäisi kansantauti alkoholismia eikä päinvastoin lisäisi sekakäyttöä ja loisi uusia ongelmia. Yhtä harhaista on kuitenkin rangaista moniongelmaisia köyhiä lisäongelmilla. Dekriminalisointi ei poista äidin huolta lapsistaan, mutta ei myöskään tarkoita, että huumeet laillistettaisiin alaikäisille. Dekriminalisointi ei myöskään tarkoita, että maitokaupoissa myytäisiin pilveä. Kannabis ei ole vaaraton huume, mutta ei ole elämäkään. Jälkmmäinen tappaa aina - kannabis harvemmin.

Onneksi on rohkeita suomalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat. Pari viikkoa sitten Matti Apuselta kysyttiin Radio Helsingin haastattelussa: “Antaisitteko te suomalaisten polttaa pilveä vapaasti?” Hetken mietittyään Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) johtaja totesi: “Joo”.

E: Toisin kuin joku tämän tekstin väistämättä tulkitsee, kirjoittaja ei ole narkkari.

“Sysadmins of the world, unite!” - Wikileaks

Pedofiliaa, nimettömiä tappouhkauksia, ase- ja huumekauppaa sekä terroria. Kuullostaako tutulta? Pitäisi kuullostaa, sillä kyse ei ole sotatila-alueista Mogadishu, Bagdad tai Kabul vaan arkisesta sotatantereesta nimeltä internet.

Kesäkuussa 2011 Gawker-blogi julkaisi artikkelin, joka käsitteli Silk Road -nettihuumekauppaa. Kuten jokainen hyvä netti-ilmiö, tämänkin nostatti kohun. Koko maailma tajusi vajaassa viikossa, että Jeesus kristus, interwebistähän saa pornon lisäksi huumeita ja pyssyjä. Kuten jo aikanaan rock’n rollin löytäminen, myös huumeiden ja pyssyjen löytäminen aiheutti välittömiä paniikin ja moraalisen närkästyksen tuntemuksia, jotka johtivat välittömiin toimenpiteisiin. Lokakuussa 2013 sivuston ylläpitäjäksi väitetty “Dread Pirate Roger” pidätettiin San Fransciscossa.

Silk Roadin sulkemisen jälkeen media menetti viimeisetkin järjenrippeensä. Samaan aikaan kun lehden uutisosastot kauhistelivat internetin vaaroja, etsivät kotimaisia kontakteja ja toistelivat viranomaistahojen mutu-analyyseja, viihdeosastot julkaisivat ohjeita, miten ostaa huumeita netistä. Artikkeleiden kommenttiketjuissa ihmiset, jotka eivät koskaan aikaisemmin ostaneet huumeita verkosta mainostivat nyt eri palveluja käyttökokomustensa perusteella.

Koska Silk Roadin myötä huumekauppa ei kadonnutkaan, piti keksiä uusi syyllinen. Yhtäkkiä kyse ei enää ollutkaan huumeista, pornosta ja pyssyistä vaan “dark webistä”, “deep webistä” ja herra tietää mistä, mutta pimeää se oli ja toimi kansainvälisen terrorismin ja pedofiilirinkien alustana. Asiantuntijat olivat ihmeissään ymmärtäessään Googlen tavoittamattomat 90 prosenttia internetistä. Tämä mystinen verkko oli käytännössä kaiken pahan alku ja juuri, mistä elävä todiste oli Edward Snowdenin NSA-vuoto, Silk Road, sen kilpailija Farmer’s Market vuotta aikaisemmin ja tuota… Eiköhän tuo riitä.

Palataanpa vaarallisiin rikollisiin. Tor-verkon perustaja Roger Dingledine ja kansalaisaktivisti/toimittaja Jacob Appelbaum kertoivat joulukuun alussa järjestetyssä Chaos Communication kongressissa Hampurissa, että Toria käytetään tunnetusti epämääräisiin tarkoitusperiin ja käyttäjät ovat jopa olleet heihin yhteydessä. Miehet puhuivat viranomaisista. Dingledine kertoo, että kun Brittien pseudoviranomaisvalvoja Internet Watch Foundation (IWF) otti heihin yhteyttä, IWF ei suinkaan kysynyt, miten verkko suljetaan.

- They asked how to make it faster? hän nauraa.

Ensi vuonna Torin kokonaisbudjetti nousee 2-3 miljoonaan dollariin, mistä ainoastaan neljä prosenttia tulee yksityisistä lahjoitusvaroista. Organisaatio saa 60 prosenttia rahoituksestaan hallituksilta ja etenkin Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuusministeriöiltä - samalta taholta, jolta myös Torin sulkemiseen tähtäävä Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusvirasto (NSA) saa rahoituksensa. On siis ilmiselvää, että yhtä paljon kuin Tor Yhdysvaltain oikeusministeriötä, eri viranomaistahoja ja Brittien tiedusteluelin Government Communications Headquartersia (GCHQ) häiritseekin, ne tarvitsevat samaa teknologiaa ja verkkoa turvaamaan anonymiteettinsa etsiessään rikollisia verkosta, jonka koettavat samanaikaisesti kaataa. Toisin sanoen, ilman Yhdysvaltain hallituksen dollareita meillä tuskin olisi toimivaa Tor-verkkoa nykyisessä mittakaavassa.

Kuka Toria sitten käyttää? Kaikki, jotka kokevat tarvitsevansa anonymiteetin turvaa. Kansalaisaktivistit, toimittajat, yritysmaailma, viranomaistahot ja työ koneen selaimelta pornoa surfaavat, eli ihan tavalliset ihmiset. Myös rikolliset, vaikka suurin osa käyttäjistä ei ole rikollisia ja suurin osa rikollisista ei käytä rikoksiinsa Toria. Erityisen tärkeä Tor on niille, jotka elävät jonkinlaisen sensuurin varjossa.

Olemme huolissaan lapsista, mutta yksilönsuoja tai syyrilaisen ja amerikkalaisen lapsen turvallisuuden vertailu on älyllisesti epärehellinen kysymyksenasettelu. Syyrialaiselle Tor saattaa olla ainoa informaatiokanava ja tarkoittaa hengissä pysymistä, kun taas amerikkalainen pedofiili keksii aina keinot. Kysymys on mahdollisuuksista. Lietsoessaan pelkoa ja toistelleessaan kuluneita stereotypioita ja viranomaispropagandaa Syyrian sananvapausongelmien sijaan valtamedia kääntyy kamppailemaan vapaata tiedonvälitystä vastaan. Tor ei ole tietoturvauhka vaan käyttäjien tietoturvan ja perusoikeuksien suoja.

Pääsyy, miksi Tor on edelleen olemassa on, koska sille on kysyntää. Verkko ei hyödytä pelkästään sananvapausaktivisteja vaan yritysmaailmaa, julkishallintoa ja yksityishenkilöitä tarjoamalla paremman tietoturvan ja kanavan toimia. Toria pitäisi markkinoida kaikille suositeltavana tietoturvaratkaisuna, jonka turvin vältyt oikealta nettirikollisuudelta kuten identiteettivarkauksilta ja ulkomaalaisilta vakoiluyrityksiltä sen sijaan, että heiluttelemme pedofiili-korttia ilman minkäänlaista näyttöä.

Pääsyy, miksi Tor on jatkuvan konfliktin keskiössä on, koska se tarjoaa anonyymin kanavan helposti ja tehokkaasti sitä tarvitseville. Se ei sovi NSA:lle ja GSHQ:lle. Elämme nähkääs maailmassa, missä informaatio on kauppatavaraa täysin säätelemättömillä markkinoilla. Kyse on informaation vapaudesta eli siitä, kenellä on oikeus levittää, muokata ja kuluttaa informaatiota. On käsittämätöntä, miten heppoisin argumentein mielikuvia näistä tärkeistä kysymyksistä kontrolloidaan. F-Securen tutkimusjohtaja Mikko Hyppösen sanoin: “Ihmisten ei pitäisi olla verkkovakoilusta vain huolissaan mutta myös raivoissaan.”

On syytä ymmärtää ero yksittäisten rikosten ja laajamittaisen toiminnan välillä. Euroopan kansalaisvapauksien komitea julkaisi vastikään raportin, jossa käsiteltiin NSA:n ja GCGQ:n mittavaa tietoturvaurkintaa. Guardianille vuodetussa raportissa tuomitaan toimet yksiselitteisesti rikollisiksi. Raportissa vaaditaan massasalakuuntelun rajoittamista, kauhistellaan sananvapauden puolesta ja vaaditaan jäsenmaita sekä Yhdysvaltoja selvittämään, onko ihmisoikeuksia rikottu. Ongelma siis vaikuttaisi olevan sama, jonka Tor ratkaisee.

Palataanpa Silk Roadille. Kun Silk Road kaatui, Yhdysvaltain viranomaiset väittivät, että Tor-verkon käyttäjämäärä romahti hetkellisesti 50 prosenttia. Organisaation omista tiedoista käy ilmi, että väite on täysin perätön ja tuulesta temmattu. Todellisuudessa Silk Roadin kaatuminen ei näkynyt kävijämäärissä millään tavalla. Kuitenkin, kun valhe on kerran lähtenyt liikkeelle, sitä on vaikea oikaista. Vastaavanlaiseen mustamaalaukseen perustuvat myös suomalaisviranomaisten valistuneet arvaukset rikollisesta toiminnasta Tor-verkossa.

Suomessa valmistellaan para aikaa sähköisen viestinnän tiedustelua koskevaa lakia, joka on jo saanut kansalaisjärjestöt varpailleen. Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen kutsuu valmistelua skandaaliksi. Samaan aikaan poliisi sai käyttöönsä esitutkintalain uudistuksen, joka lisää poliisin salaisia valvontakeinoja. Tämän vuoden alusta alkaen poliisin toimenpidevalikoimasta löytyy muun muassa tekninen laitevalvonta eli kansantajuisemmin tietokoneen vakoilu esimerkiksi haittaohjelmin.

Oikeutamme kiristyvän kontrollin argumentein, jotka eivät ole älyllisesti rehellisiä tai puhtaasti virheellisiä. Kun nyt olemme oppineet, että hippiliike ei ollutkaan maailmanloppu ja hevikin on aika keskiluokkaista höttöä, olisiko pikkuhiljaa aika hyväksyä, että internet ei ole ongelma. Internetissä on ollut rikoksia ennen Tor-verkkoa ja niitä tulee myös olemaan Tor-verkon jälkeen. Tor-organisaatio ei ole sen kummempi rikollisjärjestö kuin Itella Oy. Emme silti avaa kaikkia kirjeitä, vaikka osassa on väistämättä laittomuuksia.

Yhdysvaltain oikeusministeriö tutki hetken aikaa (tutkinta lopetettiin toisten viranomaistahojen toimesta, koska se ei luonnollisestikaan ollut laillista saati ongelmatonta) Tor-verkon liikennettä ja totesi että noin kolme prosenttia liikenteestä oli “pahaa”. On vaikea sanoa, mitä määritelmä “paha” pitää tässä tapauksessa sisällään (kenties lapsipornoa etsivät agentit), mutta koska termi “laiton” ei noussut esille, voimme turvallisesti olettaa, että alle kolme prosenttia Tor verkon kautta tapahtuvasta liikenteessä on “laitonta”.

Tiedon ja sananvapauden rajoittaminen lieveoireiden varjolla on ainoastaan rikollinen ratkaisu rikolliseen ongelmaan. Jos Yhdysvaltain oikeusministeriön mukaan kolme prosenttia Tor -verkon liikenteestä on “pahaa”, eikö se tarkoita, että 97 prosenttia on “hyvää”? Minusta se on aika hemmetin vakuuttava luku.

“I’m a gun for hire.” - entinen Euroopan parlamentin työntekijä ja nykyinen lobbari Paul Adamson

“Nyt Suomessa eletään vähän niin kuin villissä lännessä tai ehkä jopa niin kuin banaanitasavallassa. Meillä ei ole lobbauksesta minkäänlaisia säännöksiä tai määräyksiä.” - Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää

Vuonna 2005 europarlamentaarikko Alexander Stubb kirjoitti blogissaan, että “yhden kurkkupastillipussin taisin saada, kun valmistelin lausuntoa vitamiineista ja mineraaleista.” Kolme vuotta myöhemmin Stubbin itävaltalainen kollega Hans-Peter Martin kertoi pitäneensä päiväkirjaa eri eturyhmien voiteluyrityksistä ja laski lahjojen arvon nousseen viikkotasolla 10 000 euroon.

Puhutaanpa hetki lobbaamisesta. Maailman vanhin ammatti, viides valtiomahti, korruptiota, käytäväpolitiikkaa vai edunvalvontaa? Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta määritelmä on suht vakiintunut: lobbaamisella tarkoitetaan pyrkimystä vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Lobbaus on hankala asia ja vielä vaikeampaa tuntuisi olevan asiasta keskusteleminen. Toiset näkevät lobbaamisen silkkana korruptiona - yhteiskunnan eliitin markkinointikanavana, joka ajaa ohi demokraattisen päätöksenteon - ja toiset demokraattisen päätöksenteon elinehtona - siltana kansalaisyhteiskunnan ja päätöksenteon välillä.

Kuten termi “maailman toiseksi vanhin ammatti” antaa ymmärtää, lobbaamista on aina ollut ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Pihvi on viime kädessä siinä, miten lobbaamista valvotaan ja miten läpinäkyvää edunvalvonta on. Ei tarvita professoria kertomaan, että se joka lobbaa epärehellisin keinoin tai rikkoo lakia tuskin ilmoittaa toiminnastaan itse.

EU:ssa otettiin käyttöön lobbausrekisteri vuonna 2011. Yksi aloitteen pääarkkitehdeistä oli nykyinen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme ja silloinen europarlamentaarikko Alexander Stubb, joka ehdotti vapaaehtoista rekisteriä. Ajatus oli, että isojen osallistuminen pakottaa kaikki osallistumaan. Vuosia myöhemmin rekisteri kattaa arvioidusta 15 000 - 20 000 Brysselin käytävillä toimivista lobbareista ainoastaan 60-75 prosenttia ja kulkee nimellä Avoimuusrekisteri.

EU:ssa lobbaamiseen liittyvät ongelmat on tiedostettu, mutta toisin on Suomessa. Meillä ei ole minkäänlaista rekisteröintiä tai valvontaa. Ei edes eettistä ohjeistusta. Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinosen sanoin: “Ei saisi olla niin, että ovet aukeavat helpommin, jos on kansanedustajan kaveri tai entinen työtoveri.” Mutta näin se menee. Myös SDP:n kansanedustaja Mikael Junger on huolissaan ja ehdottaa lääkkeeksi Heinosen ja Stubbin tavoin vapaaehtoista rekisteriä.

A-Studion haastattelussa kansanedustajat unohtivat valitettavasti mainita elinkeinoelämän etujärjestöt ja työmarkkinajärjestöt, jotka ovat Suomen suurimmat lobbaajat. Tämä ei liene sattumaa. Ei etenkään, kun molemmat haastateltavat mainitsevat sivulauseessa vaalirahoituksen. Keskustelussa ei myöskään huomioida ammattilobbaajia eli edunvalvonnan palkka-armeijoita laki- ja viestintätoimistoja, joiden palvelut ovat eniten tarjoavan ostettavissa. On naivia mussuttaa Greenpeacen rahoituksesta, kun järjestön tavoitteet ovat täysin selvät toisin kuin juristien.

Katsokaas, toiset siat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. On helppo perustella lobbaamista kansalaisyhteiskunnan osallistumisella ja demokratialla, mutta todellisuudessa rahalla saa ja hevosella pääsee. The Economist -lehden tutkimuksen mukaan suhteellisesti voimakkaimmin lobbaukseen panostavien yhdysvaltalaisyhtiöiden osakkeiden arvo nousi tutkimuksessa kymmenen vuoden aikana vuodessa 11 prosenttia enemmän kuin vertailuryhmän. Kun Nalle Wahlroos käy puhumassa aamuteeveessä omiaan, seurauksena on juttu pari jokaisessa vähänkään tärkeässä mediassa. Ymmärrätte varmasti mitä ajan takaa.

Ehkä meidän pitäisi kysyä oliko Stubb esteellinen vaatiessaan vapaaehtoista avoimuusrekisteriä? Työskenteleehän rouva Stubb eu-asioiden lobbaamiseen erikoistuneen lakitoimisto White & Casen Brysselin-toimistossa juristina. Pitäisikö meidän kysyä, lobbaako valtiovarainministeri Jutta Urpilainen Euroopan vakausmekanismia (EVM) valtiovarainministeriössä ja hallituksessa nostaessaan palkkioita Luxemburgissa toimivasta yrityksestä? Kenties voisimme kysyä, puhuuko Nalle pankkien suulla, joiden hallituksissa istuu vai omallaan? Entäpä entinen ministeri ja nykyinen edunvalvoja Jyri Häkämies?

Kun Suomessa vasta keskustellaan lobbausrekisteristä, EU-tasolla rekisteristä ollaan hiomassa pakollista. Moni väittää, ettei lobbaajilla ole todellista valtaa, mutta samaan aikaan käytännön esimerkit kertovat toista. Vastikään Euroopan unionin sisämarkkina- ja palvelukomissaari Michel Barnier kehotti esikuntaansa kieltäytymään kaikista tapaamisista finanssisektorin lobbaajien kanssa. Mielestäni kehotus kertoo lobbaamisesta enemmän kuin harva uskaltaa sanoa.

Meillä Suomessa kyllä markkinoidaan läpinäkyvyyttä verotuksessa ja päätöksenteossa sillä lähtöoletuksella, että olemme molemmissa maailman kärkeä. Valitettavasti totuus on kuitenkin hieman toinen luin hallituspoliitikkojen suusta kuultu.

Kun Suomi on vihdoin herännyt keskustelemaan lobbaamisesta, hallintarekisteri, joka kätkee omistussuhteet ja mahdollistaa veronkierron, etenee valtiovarainministeriössä; Transparency International mukaan emme enää tunnista korruptiota; politiikan professori vertaa suomalaista EU-päätöksentekoa salailua Vatikaaniin eikä lobbausta valvota millään tavalla, olemme perunatasavalta.

Ollaanpa hetki rehellisiä. Myös tämä teksti on lobbausta. Sen tarkoitus on edistää läpinäkyvyyttä, kansalaisten tasa-arvoisia vaikuttamisen mahdollisuuksia ja toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. Vapaaehtoiset rekisterit ja kansanedustajien korruptiopäiväkirjat ovat toki söpöjä, mutta pukki kaalimaan vartijana on aina huono vartija. Sen ymmärtää sekä lobbaaja, lobattava että kansalainen, joka lobbaa ainoastaan äänellään.

Mikäli lobattavilla ja lobbareilla ei ole mitään salattavaa, miksi vapaaehtoinen rekisteri? Kaikki vaativat pelisääntöjä, mutta kukaan ei tee mitään? Voisiko olla mitenkään mahdollista, että lobbaavat tahot ovat ajaneet omaa etuaan eli lobanneet savuverhon puolesta?

E: Toisin kuin tekstissä annetaan ymmärtää Jutta Urpilainen ei nosta palkkioita EVM:sta. Tiedon varmistaa Urpilaisen esikunta.

"It's a war among the poor. Those who don't have much fight those who have even less," - milanolaisen ruokapankin johtaja Vittorio Rigoni

“Taakkaa ei ole jaettu EU:ssa reilusti, ja äärioikeistoa on ruokittu bensalla." - Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Nils Muižnieks

Rooma. Kävelen pientä kapeaa kujaa kohti Vatikaania. En ole ehtinyt edes veroparatiisin porteille, kun kulman takaa juoksee joukko mustia miehiä turistitilpehööriä pursuavat säkit selässään. Takana kaikuvat poliisin sireenit ja huudot. Ennen kuin ehdin kaivaa kamerani esiin, miehet ovat kadonneet seuraavan kulman taakse ja tilanne on ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin.

Peperittomien siirtolaisten ja poliisin kissa ja hiiri -leikki on arkipäivää Roomassa. Kiitos äärimmäisen tiukan lainsäädännön paperittomia maahanmuuttajia uhkaa kiinnijäädessään 6-12 kuukautta säilössä ja välitön karkotus. Vain muutamaa päivää aikaisemmin kymmenen pohjoisafrikkalaista maahanmuuttajaa ompeli Roomassa suunsa kiinni sänkyvaatteista revityillä langoin protestoidakseen kiinniotettujen epäinhimillisiä oloja ja käsittelyn kestoa.

Lokakuun alussa kuvat pieneltä Lampedusan saarelta levisivät kansainvälisessä mediassa. Arviolta 300-400 ihmisen uskottiin hukkuneen Eritreasta, Somaliasta ja Ghanasta saapuvia pakolaisia kuljettaneen veneen upottua saaren edustalla. Pakolaisten sekä rajaturvallisuuden nimissä Eurooppa alkoi pohtia, miten tiukentaa rajavalvontaa?

Eurooppaan pyrkivien siirtolaisten kuolemia tilastoivan United-verkoston tietojen mukaan viimeisen 25 vuoden aikana yli 11 000 ihmistä on hukkunut Välimereen. Kaikkiaan listalla on 17 308 nimeä. Matka Eritreasta, Somaliasta ja Ghanasta on pitkä ja se taitetaan monesti jalan. Todellinen kuolonuhrien määrä on siis paljon suurempi kuin Unitedin tilastot kertovat. On varsin ilmeistä, että ongelma ei ole Euroopan rajavalvonta eikä ainakaan sen puute.

Käyn nappaamassa pari pakollista turistikuvaa Vatikaanista. Joku on potkinut kauppiaat kirkosta, mutta heti mikrovaltion muurien ulkopuolella käy kuhina. Ilmassa on sähköä. Tuhansien turistien keskellä sadat katukauppiaat - kaikki paperittomia maahanmuuttajia, jotka tienaavat elantonsa myyden huiveja, aurinkolaseja ja rihkamaa turisteille - pälyilevät peloissaan ympärilleen. Tuotteet on levitetty kankaille, jotka karibineerien saapuessa on helppo sulkea pussiksi ja heittää olalle.

Kysyn yhdeltä miehistä, onko poliisi tulossa? Tämä nostaa kämmenensä ilmaan ja nyökkää. Hän kertoo olevansa Bangladeshista. Hän kertoo, että poliisia juostaan karkuun päivittäin, elämä on vaikeaa ja muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi. Kysyn, maksavatko he poliiseille? Mies nyökkää jälleen, muttei kerro summaa. Samassa takaa kuuluu varoitus ja katu tyhjenee säkit selässä juoksevista myyjistä.

Vuonna 2002 Italiassa hyväksyttiin Bossi-Fini-laki, joka käytännössä kriminalisoi paperittomat. Kaikkia, jotka saapuivat maahan ilman oleskelulupaa uhkasi pidennetty säilöönotto ja karkotus maasta. Oleskelulupa sidottiin työlupaan eli käytännössä sen hankkimisesta tehtiin köyhille ja kouluttamattomille mahdotonta. Vuonna 2009 Italia lopulta virallisesti kriminalisoi laittomat maahanmuuttajat ja teki heidän auttamisestaan rikollista. Molemmat uudistukset olivat äärioikeiston käsiäalaa.

Viime vuonna EU:n Shengen-alueen rajoilla tavattiin yli 70 000 laittomasti maahan pyrkivää, toissa vuonna yli 100 000. Pelkästään Italiaan pyrkii yli 15 000 ilman asianmukaisia matkustusasiakirjoja saapuvaa ihmistä. Määrä on kasvanut ns. arabikevään, Syyrian levottomuuksien ja Keski-Afrikan kroonisten väkivaltaisuuksien seurauksena. Nämä ihmiset maksavat usein köyhälle valtavia summia taittaakseen vaarallisen matkan Eurooppaan paremman elämän toivossa. Saharaa ei ylitetä huvikseen.

Ilta laskeutuu Roomaan. Kävelen samaa matkaa senegalilaisen katukauppiaan kanssa. Hän ei halua kertoa matkastaan Italiaan muuta kuin saapuneensa Kanarian saarten kautta. Hän kertoo, että italialaiset ovat tylyjä ja tykkäävänsä siksi turisteista.

Ympäri Euroopan äärioikeisto hyötyy sosiaalisesta kriisistä, joka unionia ravistelee. Asenteet ovat tiukentuneet. Ne joilla on erittäin vähän taistelevat almuista niiden kanssa joilla on tuskin mitään. Rajavalvonnan lisääminen ja laittomien maahanmuuttajien syrjiminen ovat tehokkaita tapoja lietsoa vihaa ja kerätä poliittisia irtopisteitä kurjuudella, mutta ennen pitkää kestämättömiä ratkaisuja.

Vaikka ns. mamu-kriitikot löytävät jokaisen ongelman takaa maahanmuuttajan tai muslimin, kyse ei ole pelkästään paperittomien vaan myös kriisin köyhdyttämien eurooppalaisten oikeuksista. Unkarissa on jo astuttu askel Italiaa pidemmälle ja kielletty roskien kerääminen ja puiston penkeillä nukkuminen. Nämä ovat kohdennettuja toimenpiteitä lähinnä romaneja kohtaan. Kyse on siis toimenpiteistä, jotka kohdistetaan oman maan kansalaisia vastaan vain, koska he ovat köyhiä ja edustavat eri etnistä ryhmää. Toinen hyvä esimerkki on romanikerjäläisten ympärillä Suomessa vellova keskustelu.

Meillä Suomessa maahanmuutto ei ole ongelma, kuten Välimeren maissa. Silti meilläkin oikeistopopulistit ratsastavat köyhyydellä. Kun kansanedustaja ja poliisi Tom Packalén ehdottaa omaa asuinaluetta sosiaalipummeille ja muille täydellisille suomalaisille tai kun kansanedustaja Lasse Männistö ehdottaa omista huolehtimista ennen paperittomia, he hyväksyvät eriarvoiseen maailman. Packalénin ja Männistön ehdotukset ovat oivia esimerkkejä siitä, miten populismi luo ensin ongelman ja saa sitten köyhät ja päähän potkitut katkerina potkimaan toisia köyhiä ja päähän potkittuja ja kerää lopuksi äänet seuraavissa vaaleissa. Samaan aikaan itse ongelma pahenee.

Kun sadat tuhannet ihmiset kärsivät Euroopan maahanmuuttopolitiikasta, voisi kysyä, onko vika maahanmuuttajissa, eurooppalaisissa vai itse harjoitetussa politiikassa? Esimerkiksi Italian nykyinen maahanmuuttopolitiikka on törkeässä ristiriidassa Kansainvälisen ihmisoikeusjulistuksen ja Geneven sopimuksen kanssa. Kansainvälinen pakolaisjärjestö UNHCR on kritisoinut Italian harjoittamaa politiikkaa kovin sanoin, mutta turhaan. Linnoitus Eurooppa tarvitsee maahanmuuttoa, mutta vain haluamansa kaltaista. Rajat ovat auki ainoastaan tuottaville kuluttajille, eivät köyhille ja kärsiville, joita autetaan potkimalla päähän.

Pelkästään saapasmaahan saapuu tänä vuonna 35 000 laillista siirtotyöläistä. Tarvitsemme ihmisiä siivoamaan, kuljettamaan ja palvelemaan. Niihin töihin, jotka eivät meille enää kelpaa. Riski on, että kun luomme kahdet eriarvoiset työmarkkinat sekä pimeän työn ja väkivaltaisen maahanmuuttopolitiikan järjestelmän, myös yhä useampi eurooppalainen tippuu lopulta niiden piiriin tai joutuu kilpailemaan samoilla markkinoilla.

Eurooppa tarvitsee rehellistä työtä ja palkkaa sekä paperittomille ja paperillisille. Tappelemalla murusista pöydällä kukaan ei tule kylläiseksi. Samaan aikaan varallisuus liikkuu anonyymisti ilman rajoja ihmisten jäädessä seisomaan luu kädessä piikkilanka-aitojen taakse. Kun he lopulta pääsevät livahtamaan aidan raoista, he myyvät tuotteita, jotka on valmistettu eteläsudanilaisella kaasulla ja syyrialaisella öljyllä, jotka lietsovat väkivaltaisuuksia, korruptiota ja ovat tuhonneet yhteiskunnan lähtömaissa ajaen ihmiset siirtolaisiksi. Ilman näitä resursseja - sekä köyhiä että luonnonvaroja - Eurooppa olisi huomattavasti nykyistä köyhempi.

Kun Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Nils Muižnieks muistuttaa, että “taakkaa ei jaeuttu reilusti EU:ssa”, hän tarkoittaa myös meitä suomalaisia. Sen sijaan, että keskustelemme kurjistamisesta, voisimme välillä puhua ihmisoikeuksista, allekirjoittamistamme sopimuksista ja hyvinvoinnista. Olemme kovia tuomitsemaan kaikkien muiden ihmisoikeusrikkomukset paitsi omamme.

Suuntaan kotiin. Senagalilaisen työpäivä on vasta aluillaan. Olemme molemmat köyhiä, mutta hyvin eri tavalla. Toisin kuin minä, hän työskentelee 24/7. Mitäpä sitä muutakaan, kun asuu kadulla. Muuhun ei ole varaa eikä vaihtoehtoja ole. Kysyn, miten pitkään hän aikoo majailla Italiassa? Tämä kertoo, haluavansa lähteä heti kuin mahdollista. Rikon lakia ja ehdotan Suomea. Tämä katsoo vähän aikaa kuin hullua ja kertoo haluavansa kotiin: “Life’s harder there but at least I have my dignity.”

Mies heilauttaa kättään ja katoaa pimeyteen. Aivan kuten sadat tuhannet muut, joita ei ole paperilla olemassa.