Vapaamatkustaja

Viimeinen päivä saarella. Tuijotan saarta halkovaa peltoa bungalowin terassilta, kuten joka aamu. Käyn suihkussa ja hipsin ravintolan puolelle. Tilaan aamiaisen. Paistettuja munia, patonki ja jääkahvi. Se sama, perinteinen. Jos tarve vaatii, autan guesthousessa. Yleensä en. Suunnittelen suuria ja pohdin pieniä. Testaan toimiiko wifi. Turhaan. Aivan kuten joka ikinen aamu. Tutut tervehdykset, samat kasvot ja jatkuva helle. Arjen rutiineja. Jossain vaiheessa helle ajaa oluelle tai kellumaan Mekongiin renkaassa. Joskus molempia. Rutiineja. Päivä kuten muutkin - paitsi viimeinen Don Detillä.

Hypätäänpä joulunaluspäiviin, jottei tämä mene aivan silkaksi metaksi. Makaan patiolla hellekoomassa. Leikin useatta tuntia tekeväni uutta menua. "Joku suomalainen ryssinyt", Pedro toteaa. Nostan päätä. Vai, että finski. Olen kuunnellut puolen tunnin ajan paikallisten pellolta välittämiä huhuja. Olen sen verran tilanteen tasalla, että tiedän jotain tapahtuneen. Kaikki muu on erittäin epäselvää. Pedro kertoo, että istui paikallisten ympäröimänä pellolla. Paikalliset hoputtivat jatkamaan matkaa. Nothing to see here -henkeen. Pimeyden laskeuduttua omistaja laskee Mekongiin pienen bambuveneen, jonka kannella pimeyteen seilaa miniatyyrialttari.

Seuraavana aamuna kertovat, että bambualttari oli omistettu paikalliselle tenulle, joka katosi neljä päivää aikaisemmin veneineen. Oli ottanut sen yhden viimeisen liikaa. Kaikilla on rutiininsa. Pedro saapuu päivittäiseltä saarenympärikävelyltään mukanaan uusia juoruja. "Et vittu ikinä arvaa, mitä se suomalainen oli thenyt?" En arvaa. "Se hakkasi sian paljain nyrkein kuoliaaksi ja sen jälkeen töni paikallisia skidejä, minkä tuloksena yhdeltä murtui käsi." No, huh-huh. Kiusallista, sillä saarella on enemmän suomalaisia kuin sikajuhlissa Playa del Kanariiffalla.

"Finnish are strange", kuulen viereisestä pöydästä. Britti kertoo. Saksalaisen näköinen tietää, että me kaikki kalastamme ja olemme pitkiä blondeja. Suomalainen stereotyyppi on aika erikoinen. Sellaista ei oikeastaan ole, koska kukaan ei tiedä meistä mitään. Se ei silti tarkoita, ettemmekö tykkäisi uudentaa stereotypioihin rakentuvaa omakuvaamme, joka meillä on itsestämme suomalaisina. Luullemme olevamme kovia ryyppäämään, hiljaisia ja juroja. Me ei puhuta small talkia ja ollaan vähän hulluja. Eukonkanto, saappaanheitto, perkele ja silleen. Olemme omien mielikuviemme vankeja. Korkeintaan Roman Schatz ymmärtää.

Suomalaiset tekevät suomalaisten juttuja. Kun suomalainen tappaa, se on viina tai rakkaus. Kun suomalainen tappaa ilman viinaa tai rakkautta, sitä kutsutaan yksittäiseksi hulluksi. Se ei istu enää kansallismaisemaan. Me ryyppäämme ja rakennamme saunoja, sillä sitä suomalaiset tekevät. Kaikki suomalaisethan sen tietävät. Saunoin kerran Tansaniassa suomalaisessa hirsisaunassa. Termiitit tuhoavat rakenteet muutamassa vuodessa, kertoivat. Me tiedämme tällaisia asioita, koska olemme suomalaisia, emme siksi, että meidän tarvitsisi.

Hypätäänpä muutama päivä lähemmäksi joulua. Siantappajan kansallisuus ei ole enää suurikaan salaisuus. Istumme pienessä ravintolassa. Paikalle saapuu kuudes suomalainen. Seuraavaksi kaksi lisää. Yksi teroittelee Martinia, seuraavaksi machete. Yksi rakentaa saunaa. Käymme sika.insidenttiä läpi murha mielessä. Meidän kunniaa ei loukata. Aito meininki suomalaisuuden äärellä. Joku avaa viinapullon. Paikalliset hoitaa omat ongelmansa me omamme. Joku tietää, että kaveri on poliisin hallussa. Pohdimme, missäköhän se sika on? Sauna, kinkku ja joulurutraditiot.

Traditiot johtavat moneen. Monessa maassa jo pelkkä sian tappaminen, puhumattakaan paikallisen lapsen satuttamisesta, johtaa veritekoihin ja kirvessurmiin. Täällä homma lakaistaan kuitenkin maton alle. Ei ole kenellekään edullista, että moista asiaa puidaan sen pidempää kuin kulut on katettu, sika grillattu ja käsi lastoissa. Se on muuten hyvin suomalaista. Kukaan ei tosin sano, että taas valkolainen riehui, rajat kiinni ja potku perseelle.

Alan eksyä aiheesta. Hypätäänpä jouluaattoon. Osa juhlii 24., muut 25. päivänä. Me juhlimme molempina. Ensin Eurooppa-Lao, sitten maailma ja me akselilla. Kaikki tarvitsevat jouluaterian, joulubileet, joulumielen, joululahjan... Lista on loputon. Traditioita ja rutiineja.

Seisomme keskellä riisipeltoa erittäin muovisen kuusen loisteessa. Tapsan aamua. Joku soittaa rumpubassoa useatta tuntia. PA on valtava. Alan olla erittäin päihteessä. Ystävä tarjoaa kotipolttoista Lao Lao noin 20 litran tynnyristä. Koska olen suomalainen ja koska moni saarella tuntee Madventuresin ja etenkin baarimikot juomakulttuurin, kieltäytyminen ei ole vaihtoehto. Tekisi mieli. Tiemme ovat kohdanneet kymmenisen kertaa. Vieressä ruotsalainen makaa sammuneena. Sen vanhemmat on Suomesta.

Ihminen jäsentää ympärillään vellovan kaaoksen järjestyksiksi, jotka helpottavat jatkuvan informaatiotulvan hahmottamista. On helppo sanoa, että suomalaiset ovat tällaisia, jouluun kuuluu tietyt traditiot tai että jokin on normaalia tai ei. Se ei ole helppoa eikä todellista, vaan helpottaa todellisuuden hahmottamista. Siinä on vissi ero. Jos nämä "suuntaviivat" ottaa kiveen kirjoitettuna, ei ymmärrä mistään mitään.

Matkustajista elää sellainen hassu stereotypia, että olemme vastuuttomia työnpakoilijoita, jotka elävät hedonistisissa pilvilinnoissa. Silkkaa paskaa. Reissussa ainoa luotettava henkilö on monesti se oma itsensä, joten se riittänee vastuunkantamisesta. Sitä ei jaa kukaan. Mitä työhön tulee, tämä ei ole halpaa. Jos joku päättää työskennellä puolet vuodesta ja viettää toisen ulkomailla, mitä sitten? Pilvilinnoista sen verran, että kehottaisin kaikkia katsastamaan vähän kotipihan ulkopuolelle. Ei sieltä pilvilinnoja löydy. Lähinnä hökkelikyliä ja kurjuutta.

Matkustaminen ei ole aina hauskaa, eikä se ole tarkoituskaan. Se on itsensä koettelemista, oman mukavuusalueensa ulkopuolelle astumista ja elämää helpottavien rakenteiden kyseenalaistamista. Matkailu ei vapauta, koska kulttuurin kahleista ei vapauduta. Kulttuuri om melkoinen motherfucker. Vapaus järjestyksistä on kaaosta ja yhtä kaukainen utopia kuin turistiranta, jonka ainoa turisti juuri sinä olet. Se ei ole turistiranta vaan autioranta.

Olemme aina vankeja ihmisinä, eurooppalaisina, suomalaisina, toimittajina, työttöminä, vanhempina, sukupuolina, aikuisina, lapsina, uskovaisina ja pakanoina. Järjestysten vastustamisessa ei ole mitään hyötyä, sillä se vain vahvistaa kaltereita. Ainoa tapa paeta kultturin ansaa on tehdä elämänsä pahin virhe Chuck Palahniuk kirjoittaa kirjassa Invisible Monster. Älä tee sitä mitä kaikki odottavat ja sinulle pedataan, mikä on rakennettu valmiiksi, vaan jotain mitä kukaan ei odota. Tee jotain, mikä on vaikeaa ja vittumaista.

Hypätäänpä terassille. Viimeinen pävä Don Detillä. Aurinko laskee suistoalueen yli. Ei kiinostaisi lähteä. Olisi helppo jäädä istumaan ja toistaa samaa kaavaa elämänsä loppuun saakka. Se ei kuitenkaan toimi. Vaikka rahaa tehdäänkin puusta, se ei kasva siellä. Pitää ottaa riski ja tehdä jotain ennalta arvaamattomaa. Suuri virhe. Se auttaa ymmärtämään, että diskurssien vankila on vapaus valita. Se auttaa ymmärtämään, ettei meissä kenessäkään ole juurikaan omaperäistä tai yksilöllistä. Olemme uusiutuvista soluista, perityistä geeneistä ja ympäristöstä rakennettuja robotteja. Siinä on aika vähän tilaa yksilöllisyydelle. Sen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään, että voimme olla ketä itse haluamme.

Jos jäisin, joutuisin tekemään elämäni isoimman virheen ja perustamaan bisneksen vieraaseen kulttuuriin. Ottaa ja lähteä? Rinkka selässä ja ainoastaan passi ja luottokortti taskussa? Isoin virhe koskaan? Tuskin. Säälittävää rimpuilua järjestyksiä vastaan, jotka odottavat, että palaat. Paikan mukaan vaihtuvia rutiineja, jotka addiktoivat päihteitä pahemmin. Tässä blogissa on keskusteltu tosimatkaajista ja turisteista. Ei iso ero. Molemmat matkustavat ja palaavat. Myy kaikki ja katoa? Ne, jotka eivät palaa ja joista ei kuulu, osaavat kertoa paremmin.

E: Matka Phnom Penhiin soljuu rutiinilla. Ensin puuttu vene, sitten bussiyhtiö ylibuukkaa, falang-idiooteilla palaa käpy, seisomapaikka rajalle, yhtiö meinaa kadottaa passit, Kambodzan puolen bussi on kaksi tuntia myöhässä ja edelleen ylibuukattu, käpy palaa tuhkaksi, rengas hajoaa, lapsi itkee, ilmastointi on pakkasella, kuski kaahaa ja tsädäm: 16 tuntia myöhemmin ja neljä tuntia myöhässä seison Phnom Penhissa täysin tuntemattomalla asemalla. Olen äärettömän kettuuntunut. Ehkä matkan takia, ehkä muista asioista johtuen. Joskus uutiset kotisuomesta eivät ole parhaita mahdollisia. Koettakaa ymmärtää kirjoitus tämän erittäin kryptisen informaation valossa.

On aika jatkaa matkaa. Suomalaisten sauna on valmis ja joulut juhlittu. Sika kuoli ja jeesuslapsi syntyi. Elämä pyörii samaa ympyrää. Katselen lentoja suljetakseni omani. Tai sitten en. Ensin juhlimaan rannikolle. Ehkä suuntaan sen jälkeen viidakkofestivaaleille, näytän pakkaselle persettä ja unohdan lennot. Elämänsä isoimman virheen ehtii tehdä joka ikinen päivä. Hyvää uutta vuotta.

Ps. Koska elän vahvasti turistin diskurssissa, julkaisen iloksenne kuvia, joiden visuaalinen järjestys on osa kulttuurimme rikasta lomakuvaperinnettä.

On kuuma. Helvetin kuuma. Siis ihan uskomattoman sairaan sikakuuma. Katson pölyistä tietä, joka katoaa luotisuorana horisonttiin. Kun lähtee kiertämään saarta, on hyvä varata mukaan vettä, valita vähän viileämpi päivä ja seurata rantaviivaa. Olen jossain päin keskellä saarta, hieman eksyksissä. Tyhjennän vesipullon ja sytytän savukkeen. Seison keskellä peltoa. Vieressä vasikka tuijottaa. Se sanoo: "BÄÄ", vaikkei ole lammasta nähnytkään.

Olen saapunut takaisin Don Detille Etelä-Laosiin. Joulu on hyvä pyhittää riippumatolle. Jeesuskin roikkui pyhät. Rantalomakohteiden täyttyessä turisteista ja hintojen farang-kertoimen kasvaessa on hyvä levyttää syrjässä. Laos on mitä oivallisin kohde. Don Detillä on teknisesti ottaen high season, mutta saari on tyhjillään uuden vuoden yli.

Turismin merkitys Laosille kasvaa. Don Detille virtaa investointeja ja innovaatioita, mutta silti vähän on muuttunut. Olisi helppo kirjoittaa kaatopaikasta nimeltä Mekong, yhteiskuntajärjestystä ravistelevista humalaisista, huumehista ja ulkomaalaisista investoinneista, mutta enpäs kirjoita. Minun mielestäni Don Detillä menee ihan kivasti. Uskaltaisinpa vielä väittää, että moni muu kohde voisi ottaa mallia tuppukylän ja turismin symbioosista.

Pienestä kylästä Mekongin suistoalueella aivan Kambodzan rajan tuntumassa ei tule Pattayaa ihan huomenna. Listataanpa muutamia muuttujia, jotka vaikuttavat Phuketistumiseen.

Detille ei ole aivan yksinkertaista saapua. Ei se toki vaikeaa ole, mutta joskus asiat saattavat mennä yllättävän kinkkisiksi. Saarelta pääsee toki suoraan Hueen Vietnamiin, mutta koettakaapa toisin päin. Tai koettakaapa ylipäätään matkusta Vietnamista maateitse määränpäähän, joka sijaitsee toisessa maassa. Jos edes maa menee oikein, olet voiton puolella.

Seisomme kymmenen tuntia Huesta lähdön jälkeen ja kolme tuntia myöhässä Paksessa. Olemme siitä varmoja. Pedro on positiivisesti yllättynyt. Ihmettelen, mistä sitä tuk tukia. Kävelemme bussiasemantapaiselle pimeydessä. Kaikki kysyvät: "Pakse or Savannaket?"Pakse, Pakse, perkele. Täällähän me jo ollaan. Yksi aseman tuntumassa notkuvista laolaisista kertoo olevansa myös matkalla Pakseen. Tämä kertoo, että meidän pitää ostaa liput. Waat? Tuk tuk? Miten pitkä matka Pakseen oikein on? 240 kilometriä, mies kertoo. Seuraa sensuroitu osuus, jonka aikana allekirjoittanut kertoo Pedrolle mielipiteensä vietnamilaisista.

Alan päästä siihen tulokseen, että saaria ei ole tehty kierrettäviksi. On ihan vitun kuuma. Ei auta. Pakko jatkaa. Vesi on loppu ja aurinkorasva himassa. "BÄÄÄ!", kuuluu takaa. Vasikka seisoo tiellä ja tuijottaa. Astun kaksi askelta ja pysähdyn. Vasikka seuraa perässä ja pysähtyy tuijottamaan. Toistan ja vasikka seuraa. "BÄÄÄÄ!" Ei saatana. Ei se voi pitkälle seurata.

Don Det ei ole kovin seksikäs. Vai miltäs kuulostaisi unelmaloma, hiostavassa Etelä-Laosissa ötököiden ja paskaisen Mekongin ympäröimänä. Ei täällä ole oikeasti mitään nähtävää, ostettavaa tai tehtävää. Se tekee tästä niin hienon paikan. Ei tartte hötkyillä jonnekin luoliin tai temppeleihin tai tuhlata rahaa samaan roskaan, jota joka koju ympäri maailmaa tyrkyttää. Ihmiset, jotka puhuvat tämänkaltaisten paikkojen säilyttämisen ja varjelun puolesta, yliarvioivat yleensä kohteen markkina-arvon.

Suurin osa ihmisistä, jotka tulevat lomalle kehitysmaihin, haluavat säilyttää elintasonsa. Ei ihmisiä kiinnosta paikallisten arki tai ongelmat. Miksi kiinnostaisi? Ei tänne tulla oppimaan vaan ruskettumaan. Loppu peleissä perusturistille riittää ranta, ostoskeskus, päivän matka kulttuurikohteeseen ja ravintola, josta saa keskiverto lehtipihvin lisäksi ripulin. Ei siinä ole mitään vikaa. Moni Don Detin matkaajista pakenee kaikkea edellä mainittua, mutta pelkää silti, että saari muuttuu Pattayaksi. Se ei ole ihan niin simppeliä. Täällä ei ole rantoja, kauppoja eikä neljän tähden hotelleja. Lentokenttäkin on Paksessa, joka ei nyt ole se Kaasian kuumin menomesta, jos totta puhutaan.

"BÄÄÄÄÄ!" Pysähdyn. "Painu vittuun!", karjun suomeksi ja potkin nautaa kauemmaksi. "BÄÄÄÄÄÄ!" Vasikka tuijottaa lautasen kokoisin silmin. Olemme taittaneet matkaa yhdessä puolisen kilometriä. Pohdin, olenko varastanut jonkun lehmän? Saakohan tämän viedä bungalowiin? Sytyän savukkeen. Hiki valuu selkää pitkin, kurkkua kuivaa. Tuijotan lehmää, lehmä tuijottaa takaisin. "BÄÄÄÄÄÄÄ!" Luovutan ja käännyn ympäri.

Yleensä paikalliset toivottavat turismin tuomat rahavirrat ilolla vastaan. Elo on yhtä iloa ja turistit niin kivoja. Sitten kilpailu kovenee, kate pienenee, pian paikka on myynnissä ja tilalle nousee isoa resorttia. Näin siis pahimmillaan. Laosissa valtio yrittää tosissaan kontrolloida turismia ja vaalia paikallista kulttuuria. Tämä onnistuu vaihtelevin tuloksin.

Kellon hiukan yli puolen yön. Istun sataman vieressä ystäväni omistamassa baarissa ja keskustelen tämän ja naapuribaarin ruotsalaisen työntekijän kanssa väkivaltakoneistosta nimeltä poliisi. Yrittäjä kertoo, että virkavalta vaatii baareja sulkemaan puoliyhdeltätoista. "I try to tell them that is when my customers come", omistaja puuskahtaa. Ruotsalainen iskee bissen baaritiskille ja toteaa bileiden olleen siinä. Ovella seisoo pieni mies liian isossa univormussa ja hymyilee. Vakuutamme erittäin humalaiselle seurueelle, että mussuttaminen ei auta. Kalja käteen ja matkaan. Poliisin kanssa on turha väitellä, vaikka puhuisi laosia.

Paikalliset ovat rakentaneet Don Detin mielensä mukaan. Nyt hallitus haluaa kontrolloida rakennuslupia ja aukioloaikoja. Ilmeisestikin tarkoitus on rakentaa Laosista lapsiperheiden lomaparatiisi. Unelma, josta turismista vastaava ministeri voi unelmoida lyhyehkön uransa loppuun saakka. Päiväunet ovat kivoja, mutta totuus on, että tämä iso osa Laosin turisteista on omatoimimatkailijoita ja hallituksen kontrolli osuu lähinnä omiin kansalaisiin ja pienyrittäjiin näiden suojelemisen sijaan.

Poliisi hymyilee. Olen oppinut, että kaikki pieni, keltainen ja vaarattoman näköinen on helvetin myrkyllistä. Ihmiset lähtevät viereiselle rannalle. Tämä on toki aivan okei, kunhan baari ei ole auki. Tehdään kokko ja juodaan raakaa viinaa pullon suusta. Se on kontrolloitua turismia, jos miliisilta kysytään. Poliisi on niin reilu, että kun yksi paikka tahkoaa bileillä, bileet päättyvät. Poliisi on niinkin reilu, että muutamalla kymmenellä taalalla bileet jatkuvat. Ja sinne meni niiden bileiden voitto.

"BÄÄÄÄÄÄÄÄ!" "Mitä sä haluat musta?!" Seisomme lähtöpisteessä. Vasikka tuijottaa. Osoitan pellolla märehtiviä lehmiä. Mutsis luo siitä. "BÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!" Istun hiekkatielle. Niskaa polttaa. Taju lähtee. Pakko saada vettä. Nousen ja lähden kävelemään. Takanta kuuluu "BÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

Vajaa kaksikymmentä vuotta sitten Laosissa ei ollut autoja. Neljäkymmentä vuotta sitten maa oli konfliktialue. Tänne on tiputettu enemmän pommeja kuin koko toisessa maailman sodassa yhteensä. Laos muuttuu nopeasti eikä se muutos aina korreloi turismin kanssa. On erittäin huvittavaa ja itsekeskeistä olettaa, että turistit tuovat länsimaiset elintavat, katumaasturit, ostoskeskukset ja kulttuurin rappion maahan. Ei se ihan näin mene. Laolaiset haluavat itse muutosta ja länsimaista elintasoa. On myös aika tekopyhää murehtia paikallisen pienyhteisön murentumisesta agraariyhteisössä, kun ei se kelpaa kotonakaan.

Laolaiset ovat yllättävän hyvin tilanteen tasalla. Ihmiset ottavat oppia Thaimaasta ja tietävät mitä Vang Viengissa tapahtui. Kukaan ei halua samaa. Huhut kertovat uuden saaren avaamisesta turisteille. Olisi kuten "Don Det ennen", sanovat. Mitä vikaa siinä entisessä on, kysyn. Kilpailu kovenee, sanovat. Saaren ongelma piilee hysteerisessa apinoinnissa, joka ei hyödytä ketään. Jokainen rakentaa bungalowia ja guesthousea ilman minkäänlaista taloussuunnittelua entisten yrittäjien jo valittaessa pienentyneitä tuloja. Ongelma ei ole liian suuri asiakasmäärä vaan liian pieni. Se ei ratkea uutta saarta avaamalla.

Turismi nähdään joskus Midaksen kosketuksena, joka muuttaa kaiken kullaksi. Toinen suosittu tulkinta on kaiken muuttuminen paskaksi. Hyviä tulkintoja molemmat, sillä sitähän se elämä on - muutosta. Ihmiset, jotka korostavat turismin roolia, uskovat yleensä mekaaniseen kehitykseen. Rahaa peliin ja ongelmat ratkevat. Rahaa kyllä liikkuu. Ongelma ei ole rahan puute vaan, kenen taskuissa ja tileillä se raha lymyää.

Laos on valinnut hyvin erilaisen tien kuin naapurimaat Thaimaa ja Kambodza ja suhtautuu turismiin tervellä varauksella. Don Det on kasvanut asukkaiden eikä investointien ehdoilla. Se ei ole ehkä ihan paska tie. Tursimin kanssa on paljon helpompi kusta totaalisesti kuin elää kestävästi. Maailma muuttuu ja hyvä niin. Staattisuus ja pysyvyyden ihannointi on taantumaa. On paljon realistisempaa kontrolloida muutosta kuin vastustaa sokeasti romanttisten mielikuvien perusteella. Dösä nimeltä elämä ei pysähdy, vaikka tie olisi kivinen.

"Ihan paska tie", kerron vasikalle. "BÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!", tämä vastaa. Istun puun alla loputtoman tien varrella. On ihan uskomattoman käsittämättömän kuuma. Lehmä tuijottaa vieressä. Tumppaan savukkeen. Kävelemme hiljaa. Edessä siintää asutus. "BÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!" Vasikka seisoo paikoillaan. Ei tahdo kuin hengata. Tuijottaa ja kääntyy. Katselen sen hoippuvan pölyyn. Erittäin laolaista.

E: Kellun Mekongissa. On liian kuuma muuhun. Paikalliset levyttävät ja idiootit kävelevät lehmän kanssa saaren ympäri. Pimeyden laskeuduttua lähpötila laskee siedettävälle tasolle. Hikoilu loppuu harvoin. Katselen terassilta pöpelikköä ja hörpin Laolao-mansikkakoktailia. Pitäisi varmaan tehdä jotain, jotta saisi jotain kirjoitettavaa. Pikkujoulutkin pitäisi järjestää. Pitäisi keksiä, miten laolaisille selittää tilityskännit ja sihteerin panemisen. Kulttuurivaihtoa parhaimmillaan. Ennen arjen ongelmia voi kuitenkin levyttää hetken riippumatossa. Joka päivä on kuitenkin lauantai ja kello koko ajan siesta.

Rakas matkapäiväkirja, tänään oli tosi paska päivä matkustaa.

Herään darrassa. Pitäähän sitä viimeistä iltaa Ho Chi Minhissa juhlia. Lattialla makaa serbialainen. Toisella sängyllä toveri polttaa savuketta. Kutsukaamme tätä Pedroksi. Vaikea sanoa, onko tämä hereillä. Tarkkailen tulipäätä.

Kello on puoli yksi. Hyvän matkaa yli check outin. Katselen erinäisiä kasoja, jotka ovat matkatavarani. Huone on karmeassa kunnossa: tupakantumppeja, viinapulloja, johtoa ja piuhaa - erinäisiä epämääräisiä asioita. Sytytän savukkeen ja toivotan hyvää huomenta. Aika jatkaa matkaa.

Kaksi tuntia myöhemmin seison kohtuullisen tutkalla respassa. Yksi yö lisää, koska olette myöhässä? Nauran. Neljä taalaa kolmesta ylitetystä tunnista? Kohotan kumakarvani ja hymyilen. Kaksi taalaa serbin yöpymisestä? Pudistan päätäni. Naapuri ja lokaali, kamooooooooon... Kaksi taalaa vedestä, respa tyytyy? Tämän kerra. On se joskus vaikeaa.

Sliipperi on loppuunmyyty. Olemme junahierarkian kolmannes helvetissä: pehmeillä penkeillä. Se voittaa ainoastaan karjavaunut ja kovat penkit. Pelaamme perinteisen istumapaikkabingon: juna täyttyy tuntia ennen lähtöä toiveikkaista matkalaisista ilman paikkaa. Paikan varanneet tulevat seuraavaksi ja ottavat omansa. Tästä seuraa tavaroiden siirtelyn ja ihmiskaaoksen katastrofaalinen yhdistelmä. Pienet keltaiset ihmiset kimpoilevat ympäriinsä myyjien ängetessä välissä valikoimaansa huudellen. On se.

Elämä on. Se se vasta harmittaakin. Näin tarkemmin mietittynä, jokainen pidempi etappini on kärsinyt pienistä käytönnön kupruista. Se, että huomaa lähtöselvityksessä varanneensa lentoliput väärälle kuukaudelle; tai se, että paikallinen mafia uhkailee lykkäämään lentoa; tai se, että huomaa rajalla viisumin ruhtinaallisesti ylitettyään olevansa rahaton ja se, että vaihdelaatikot , renkaat sekä aikataulut paukkuvat on harmillista, mutta sattuuhan sitä.

22 tunnin junamatka on lähtökohtaisesti huonoja uutisia. Seisomme asemalla ja tuijotamme näyttöä. Tuijotamme jonotusnumeroa. 1487. Tuijotamme uudelleen näyttöä. 816. Tästä tulee pitkä ilta. Tilanteessa ei kannata luovuttaa. Kävelemme tiskin viereen lymyilemään ja hymyilemään, kunnes kiva miliisi käskee meidät kassalle. Olemme liki aikataulussa.

Saavuin Ho Chi Minhiin viikko aikaisemmin. Seison unettoman yön jälkeen keskellä vierasta miljoonakaupunkia. Tiedän sen verran, että olen väärällä districtillä. Katson paperiarkin kulmaa, jossa lukee vietnamiksi kadun ja hostellin nimi. Paperin toisella puolella on varsin epäselvät ohjeet rautatieasemalta hostellille. Sinällään hienoa, muttei auta bussilla matkustavaa. Pedro hoitaa.

Rahanvaihtaja kusettaa viisi euroa. Tajuan sen taksissa, joka kusettaa kymmenen lisää. Keroon kuskille, että tällä on Kaakkois-Aasian nopein mittari ja hymyilen. Tämä punastuu ja vastaa vaivaantuneella irvistyksellä. Ei sano mitään. Ei myöskään löydä hostellia, vaikka lupaili. Löytää kuitenkin rautatieaseman. Kerron maksavani kybäsen, mikä on vähemmän mitä mittari näyttää, mutta silti aivan liikaa. Kuski nyökkää. Ei vaivaannu rikostaan kiistämään.

Muutamaa päivää myöhemmin juomme vodkaa district kolmosessa. "I'll kill all the vietnamese", serbialainen sanoo ja kaataa kaikille kuusi, seitsemän senttiä. "Wait till tomorrow", ehdotan. "They're all like animals", hurjistunut bisnesnainen jatkaa. Vieressä ravintolan omistaja Phuc on puuhastelevinaan vaivaantuneesti. Serbin käsilaukku on varastettu kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Menossa on toinen pieni pullo Hanoi Vodkaa.

"They all know who he is", "They all know it", "They all know and won't do anything", "Fuck them", "I'll make them pay", serbi sanoo. Kävelemme kohti keskustaa. Väistelemme muutamaa miljoonaa mopoa ja sataatuhatta satunnaista katumaasturia. "I hate Vietnam", "I hate Vietnamese", serbi sanoo.

Matkustaminen on välillä vähän hankalaa. Kun äidin pikku kullannuput tulevat isin luottokortin kanssa reppureissaan, köyhät ihmiset ja kurjat olot tulevat yllätyksenä. Ei kaikille, mutta niille, jotka poistuvat resortin ulkopuolelle. Näille ihmisille paikallinen ihminen on yhtä vieras otus kuin se Sumatran sarvikuono ja kaikki mitä luonnosta löytyy. Ei yhteistä kieltä, ei ymmärrystä, eikä liiemmin edes halua ymmärtää.

Paikallisille sen suo, mutta ei ole mielenterveyden kannalta perusteltua taistella tuulimyllyjä vastaan. Joskus se on vaan hankalaa, mutta sitä voi olla ottamatta itseensä. Vaikka suurin osa "pienistä kupruista" johtuu kohdallani ihan omasta toiminnasta, joskus se rangas vaan puhkeaa tai taksi eksyy. Se on elämää.

Päädymme kantakapakkamme kautta kadun varteen juomaan edullista olutta pienilta muovituoleilta. Erittäin vietnamilaista. Lisää vodkaa. Muistikuvat hämärtyvät, paikallisia liittyy seuraan, eteläafrikkalaisia liittyy seuraan. Pedro ostaa lisää vodkaa.

Herään kipuun junassa. Pää hajoaa. Pystyn juuri ja juuri avaamaan oikea silmäni. Se on turvonnut umpeen ja lainehtii kyynelnestettä. Katson vasemmalla silmällä uutta digitaali-Casiotani ja totean uutiset edelleen huonoiksi. Yhdeksän tuntia jäljellä. Avaan luomeni sormin. Junan himmeät valot polttavat aivojeni läpi. Silmätulehdus. Erinomainen ajoitus.

Kuusi tuntia myöhemmin poltan savuketta vaunujen välissä. On pilvistä, mutta aurinkolasit päässäkin maailma on fissioräjähdys. Häikäisee ja koskee. Paikallisten täytyy pitää minua hulluna. Pesen jatkuvasti kasvojani ärsytyksen lievittämiseksi ja kyynelehdin lopun aikaa aurinkolasien alta.

Kolme tuntia myöhemmin kävelen keskellä katua Huessa. Ohi menee mopoa ja autoa. En näe mitään. Ihminen jonka näkö on ihan huolella miinuksella, ilman piilolaseja, ilman unta, silmätulehdus, nestehukka ja vastavalo. Pedro johtaa. Ehdotan nopeita toimenpiteitä, sillä pääni räjähtää. Käytännössä tämä tarkoittaa kahvia ja paskoja suunnitelmia. Eksymme vajaaksi tunniksi.

Matkustaa voi kitisten tai myötäillen. Suosittelen jälkimmäistä. Tulokset ovat huomattavasti parempia. Huutaminen, hermostuminen ja hattuilu eivät istu paikalliseen kulttuuriin. Terapeuttinen arvo on asia erikseen. Hymyllä ja toistuvilla hitailla kysymyksillä on paljon enemmän paivoarvoa kuin järjettömällä meuhkaamisella, joka pelottaa kaikki pois ympäriltäsi. Hymy on tärkein. Vaikka edessä olisi aseen piippu, ole yhtä hymyä matkustaessa.

Matkustaminen olisi aivan helvetin tylsää, jos se olisi samanlaista kuin Suomessa. En nyt tarkoita, että kaipaisimme paskaa infraa ja vaarallista liikennekulttuuria vaan vilpitöntä arjen kaaosta ilman byrokratian kaaosta. Inhmillisen maailman ääriolosuhteet lähentävät. Renkaan hajotessa tarjotaan tupakkaa ja vaihdetaan ajatuksia, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Tavanomaisesta poikkeavat tilanteet auttavat meitä ajattelemaan itsenäisesti ja olemaan ihmisiä.

Mitä matkustamiseen tulee, se bussi liikahtaa nopeammin, jos menet auttamaan sen renkaan kanssa. Ei se ole hiukkasfysikkaa. Jos haluat lomallasi harrastaa pääasiallisesti valittamista, suosittelen kotimaanmatkailua. Erojen etsiminen kulttuureista ja niille nauraminen jaksaa viihdyttää kuukauden, jonka jälkeen tajuaa, miten halpaa se on. Valittaminen on parhaimmillaan viihdyttävää. Karl Pilkington ja silleen. Kun ollaan vakavissaan, ei niinkään.

Siirrytäänpä viikolla menneisyyteen. Kello lähenee kolmea. Istumme Ho Chi Minhin keskustassa. Myyjä lähestyy serbia kohteliaasti. "Postcard, madam", hän hymyilee täydellisellä brittienglannilla. "No, fuck off, we want to be alone", serbi murahtaa. "Excuse me, madam. I find it awfully offensive that you talk to me like that. I'm just doing my job. You are acting stupid", myyjä jatkaa hovimestarin elkein. Serbi tuijottaa suu auki. Repeän nauramaan ja heitän jäbän kanssa femman. Tuntia ja vodka pulloa myöhemmin serbikin ymmärtää. Laukkuu katoo, mutta maailma ei vihaa sua. Se rakastaa sua.

E: Kaksi päivää selvinpäin, yökerho Pedron kanssa, viskipullo ja tunti aikaa ennen valomerkkiä. Jatkot ja herätys kahden tunnin päästä. Huhhuh. Suuntana Laos ja joulu. Se on hyvä viettää Mekongissa. Tsekkaillaas.

Suomen hallituksen EU-ministerivaliokunnan asialistalla oli marraskuun viimeisenä päivänä rahoitusmarkkinavero. Katainen "päätti", ettei ole Suomen edun mukaista lähteä mukaan piloottihankkeeseen, jota hallituspuolueiden enemmistö kannatti. Ylen mukaan hallituksen keskusteluissa ammuttiin kovilla ja vilautettiin jopa vaalikorttia. Ei yllättänyt. Se, miten näin tiukasti hallitusta ideologisesti jakavasta asiasta keskusteltiin, on paljon kiinnostavampaa. Kun markkinoille vittuillaan, finanssisektori ärähtää.

Rahoitusmarkkinavero tarkoittaa kahta veroa. Aktiviteettivero peritään pankkien liiketuloista ja transaktiovero arvopapereiden kaupankäynnistä. On siis syytä muistaa, että kolaus on kovin pankeille, ei valtiolle, joka kasvattaa verokertymää. Kataisen tarkoittamat pienet muutokset ovat komission esittämä 0,1 prosentin vero osakkeiden ja joukkolainojen ja 0,01 prosentin vastaava johdannaisten kaupan arvosta.

Katainen puolusteli päätöstä työpaikoilla. "Pienetkin liikkeet Suomessa voivat johtaa työttömyyden kasvuun siinä, että pankkiliiketoimintaa siirtyy Suomesta toisiin maihin", pääministeri kertoi toimittajille selitettyään Suomen kantaa Ranskan presidentti François Hollandelle. Työttömyys-kortin ohella rahoitusmarkkinavero on herättänyt useita lähihistoriasta tuttuja mörköjä.

Kun poliitikko väittää, että suuren rakenteellisen uudistuksen suurin yksittyinen este on 37 000 pankkitoimihenkilön työllisyysnäkymät, tai kun etujärjestö väittää pörssikaupan siirtyvän Ruotsiin, kyse on joko silkasta hämäyksestä tai puhtaasta tietämättömyydestä. Komission esityksen mukaan, arvopaperikaupasta maksetaan aina vero EU-alueella myönnetyistä arvopapereista. Nallewahlroosien verbaali haja-ammunta on pelkkää retoriikkaa. On pelottavaa, jos päättäjä tai toimittaja ei erota irrationaalista uhkausta rationaalisesta.

Rahoitusmarkkinavero ei ole rangaistusvero finanssisektorille toisin kuin Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi totesi tiedotteessa. Kun Katainen vielä epäilee, finanssiala tietää kyllä itse, miten asiat ovat: "Lakiesityksen mukaan pankkivero saattaa myös aiheuttaa paineita pankkien yritysjärjestelyihin, joilla puolestaan olisi vaikutusta veron kertymään. Lisäksi esityksessä myönnetään, että pankkiverolla voi vaikuttaa myös pankkien henkilökunnan määrään. Nämä arviot osuvat nappiin", Piia-Noora kirjoittaa. Pankkien henkilökunnasta on jälleen kova huoli vaikka viimeiset vuodet on leikattu.

Kaupin mainitsemien "yritysjärjestelyjen" myötä pääsemme itse asiaan eli kansainväliseen verokilpailuun. Rahoitusmarkkinavero on yksinkertainen keino rajoittaa verokikkailua välittäjämaiden välillä sekä toisaalta nopean kaupan ja kuuman rahan aiheuttamia kuplia. Toisin sanoen: veron keskeinen tarkoitus on estää nykyisen kaltaiset pankkikriisit. "Pragmaattisten kansallisten kustannus-hyöty-laskelmien sijaan veroa olisikin syytä arvioida siltä kannalta, mikä on sen vaikutus rahatalouden pitkän aikavälin institutionaaliseen kehitykseen ja kapitalismin muutokseen", Jussi Ahokas kirjoittaa Raha ja Talous -blogissa. Ei pahemmin arvioitu. On paradoksaalista, että finanssimekanismi, jonka tarkoitus on vaikeuttaa veronkiertoa kääntyi suomalaismediassa instrumentiksi, joka aiheuttaa veronkiertoa.

Vuonna 1994 Paul Krugman julkaisi kirjoituksen, jossa hän lyttäsi ns. Aasian ihmeen. Liki puolet kaikista kehittyviin maihin suuntautuvista investoinneista kohdistui Kaakkois-Aasiaan (eri toten Thaimaaseen, Etelä-Koreaa, Indonesiaan ja Malesiaan) korkeiden korkotuottojen toivossa. Samaan aikaan maat nauttivat 8-12 prosentin kasvuluvuista. Krugman huomautti, että tilanne on kestämätön, sillä kasvu ei perustunut kokonaistuotannon kasvuun vaan kuumaan spekulatiiviseen rahaan.

Kuten Krugman ennusti, kupla puhkesi Yhdysvaltojen laskiessa korkoa ja Japanin ja Etelä-Korean devalvoidessa valuuttansa. Kiina kasvoi ja investoinnit karkasivat Kaakkois-Aasiasta. Ulkomaisen velan kasvettu 180 prosenttiin bruttokansantuotteesta, Thaimaa päästi Bahtin kellumaan. Yksityinen velka räjähti käsiin ja IMF riensi hätiin. Valitettavasti. Kansainvälinen valuuttarahasto esitti Kaakkois-Aasian tiikereille lääkettä, joka ei ole koskaan toiminut eikä tule koskaan toimimaan eli rakennesopeutusohjelmia. Talouden tasapainottamisen sijaan ohjelmat keskittyivät markkinoiden avaamiseen ja julkisen sektorin roolin kaventamiseen. IMF uskoi sokeasti samojen ulkomaalaisten investointien, jotka aiheuttivat alun perin kriisin ratkaisevan sen. Uusliberalistista leikkauspolitiikkaa. Kyllähän te siellä Suomessa tiedätte.

Kaakkois-Aasian tilanne muistutti latinalaisen Amerikan velkakriisiä ja useita tulevia. Satu Hassi muistuttaa Uuden Suomen Puheenvuorossa, että: "Rahoitusmarkkinaveron ainoa tarkoitus ei ole kerätä pankeilta ja finanssimaailmalta rahaa verokirstuun. Sen tarkoitus on myös hillitä nopeatahtista kauppaa, joka on silkkaa keinottelua. Juuri tämä nopeatahtinen ostaminen ja myyminen on ollut keskeinen tekijä niiden finanssikuplien luomisessa, joiden puhkeamisesta kaikki sitten kärsivät laman muodossa."

Ilman rahoitusmarkkinaveron kaltaisia instrumentteja kuljemme kriisistä kriisiin marginaalien takoessa tähtitieteellisiä voittoja. Se jos joku on lyhytkatseista ajattelua. Suomi on virallisesti taantumassa ja euro-alue historiansa pahimmassa kriisissä. Silti keskustelu rahoitusmarkkinaverosta kulminoituu pankkitoimihenkilöiden työllisyystilanteeseen (no offense, pankkitoimihenkilöt), liiketoiminnan pakoon ja kuluttajille siirtyviin kustannuksiin. Ennemminkin finanssisektorin uhkauksia kuin rakentavia avauksia.

Toinen argumentti on eläkerahastojen tappiot. Tämä on yhtä söpöä kuin pankkitoimihenkilöiden muistaminen. Nopea kaupankäynti, johon rahoitusmarkkinaverolla koetetaan puuttua, suosii lähinnä spekuloijia toisin kuin pitkäjänteisiä sijoittajia kuten eläkerahastot. Toki myös eläkerahastot harrastavat nopeaa kauppaa, mutta eläkejärjestelmän tulevaisuuden haasteet ovat hieman veroa monimutkaisemmat.

Katainen ei ollut Maikkarin haastattelussa yllättynyt siitä, kuinka monta jäsenmaata piloottihankkeeseen osallistui. Silti hän katsoi Suomen kuuluvan Maltan ja Luxemburgin kaltaisten maiden joukkoon, jotka ovat veroparatiisejä. Kolmas argumentti väittääkin, että ajatus on hyvä, mutta toimiva vain globaalisti toteutettuna. Tämä on melkoisen absurdi argumentti, sillä sen esittäjät tietävät varsin hyvin, ettei vastaavankaltaista projektia toteuteta koskaan samanaikaisesti globaalilla tasolla. Jonkun pitää olla pioneeri. Hassi muistuttaa, että EU-alue on yhteenlaskettuna maailman suurin talousalue, joten kyse ei ole täysin merkityksettömästä pioneerikokeilusta.

Lobbarit lähtivät liikkeelle jo paljon ennen komission esitystä. On ihastuttavaa, kun Kauppi ja Katainen muistavat tavallista veronmaksajaa. Retoriikka on huolella valittua. Vero on rangaistus, suomalainen etu ja työpaikoilla uhkailu. Ainoa mahdollisuus kilpailukyvyn säilyttämiseksi on kilpailla verotuksella. Kukaan ei kertonut, miten paljon verotuksen kohdentamat ongelmat maksavat suomalaisille työpaikkoina ja menetettyinä verotuloina. Odotamme uutta ihmettä. Aasian ja Euroopan ihmeet eivät herätä epäilyjä, vaikka näissä ihmeet ovat pelkkää ilmaa. Nykyisellään järjestelmä luo ihmeen toisensa perään jättäen jälkeen savuavia raunioita.

Eurobarometrin mukaan 66 prosentin enemmistö eurooppalaisista kannattaa rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa. Iso-Britanniaa lukuunottamatta kaikki EU-alueen isoimmat taloudet ovat mukana. Suomessa, jopa hallituksen enemmistö oli veron kannalla, mutta finanssisektori onnistui kokoomuksen, rkp:n ja kristillisdemokraattien avulla kampittamaan Suomen osallistumisen. Pitäisi keskustella siitä, mistä ei keskusteltu. Kun Jutta Urpilainen ei halua dramatisoida kädenvääntöä verosta, hän ei halua kertoa, mitä kulisseissa todella keskusteltiin, ja kenen kesken. Tietyillä etujärjestöillä sana on Suomessa poikkeuksellisen painava.

Aina kun demokrattinen enemmistö alistuu lobbauskoneiston päätökselle, on syytä keskustella lobbauskoneistosta ja äänivallasta. On helppo tehdä uutinen uhkakuvista. Toivoisin medialta kykyä kyseenalaistaan tiettyjen asiantuntijoiden jääviys rahoitusmarkkinaverosta keskustellessa. Kuten Kauppi muistuttaa: "Suomalainen finanssiala toimii terveellä pohjalla eikä se ole vastuussa Eurooppaa vaivaavasta kriisistä." Suomalainen finanssisektori ei ajaudu kaaokseen rahoitusmarkkinaverosta. Se on terveellä pohjalla. Rahoitusmarkkinaveron sisältöön voi vaikuttaa vain osallistumalla. Nyt tyydymme odottamaan seuraavaa tarjousta josta kieltäytyä.

Itse olen elänyt siinä uskossa, että taantuma on kansantaloudelle huomattavasti kalliimpaa kuin pankkien liiketappiot. Mene ja tiedä. Moni on kuitenkin sitä mieltä, että markkinoiden olisi osallistuttava lamatalkoisiin uhkailun sijaan. Euroopan komission johtaja Jose Manuel Barroson sanoin: "finanssisektorin on aika maksaa oma osuutensa."

E: Istun oluella Saigonin keskustassa ja koetan luoda hedelmälliset olosuhteet matkustusaiheiseen blogaukseen. Se tulee lähiaikoina. Vietnam kuittaa.