Myy kaikki ja katoa

Viimeinen päivä saarella. Tuijotan saarta halkovaa peltoa bungalowin terassilta, kuten joka aamu. Käyn suihkussa ja hipsin ravintolan puolelle. Tilaan aamiaisen. Paistettuja munia, patonki ja jääkahvi. Se sama, perinteinen. Jos tarve vaatii, autan guesthousessa. Yleensä en. Suunnittelen suuria ja pohdin pieniä. Testaan toimiiko wifi. Turhaan. Aivan kuten joka ikinen aamu. Tutut tervehdykset, samat kasvot ja jatkuva helle. Arjen rutiineja. Jossain vaiheessa helle ajaa oluelle tai kellumaan Mekongiin renkaassa. Joskus molempia. Rutiineja. Päivä kuten muutkin - paitsi viimeinen Don Detillä.

Hypätäänpä joulunaluspäiviin, jottei tämä mene aivan silkaksi metaksi. Makaan patiolla hellekoomassa. Leikin useatta tuntia tekeväni uutta menua. "Joku suomalainen ryssinyt", Pedro toteaa. Nostan päätä. Vai, että finski. Olen kuunnellut puolen tunnin ajan paikallisten pellolta välittämiä huhuja. Olen sen verran tilanteen tasalla, että tiedän jotain tapahtuneen. Kaikki muu on erittäin epäselvää. Pedro kertoo, että istui paikallisten ympäröimänä pellolla. Paikalliset hoputtivat jatkamaan matkaa. Nothing to see here -henkeen. Pimeyden laskeuduttua omistaja laskee Mekongiin pienen bambuveneen, jonka kannella pimeyteen seilaa miniatyyrialttari.

Seuraavana aamuna kertovat, että bambualttari oli omistettu paikalliselle tenulle, joka katosi neljä päivää aikaisemmin veneineen. Oli ottanut sen yhden viimeisen liikaa. Kaikilla on rutiininsa. Pedro saapuu päivittäiseltä saarenympärikävelyltään mukanaan uusia juoruja. "Et vittu ikinä arvaa, mitä se suomalainen oli thenyt?" En arvaa. "Se hakkasi sian paljain nyrkein kuoliaaksi ja sen jälkeen töni paikallisia skidejä, minkä tuloksena yhdeltä murtui käsi." No, huh-huh. Kiusallista, sillä saarella on enemmän suomalaisia kuin sikajuhlissa Playa del Kanariiffalla.

"Finnish are strange", kuulen viereisestä pöydästä. Britti kertoo. Saksalaisen näköinen tietää, että me kaikki kalastamme ja olemme pitkiä blondeja. Suomalainen stereotyyppi on aika erikoinen. Sellaista ei oikeastaan ole, koska kukaan ei tiedä meistä mitään. Se ei silti tarkoita, ettemmekö tykkäisi uudentaa stereotypioihin rakentuvaa omakuvaamme, joka meillä on itsestämme suomalaisina. Luullemme olevamme kovia ryyppäämään, hiljaisia ja juroja. Me ei puhuta small talkia ja ollaan vähän hulluja. Eukonkanto, saappaanheitto, perkele ja silleen. Olemme omien mielikuviemme vankeja. Korkeintaan Roman Schatz ymmärtää.

Suomalaiset tekevät suomalaisten juttuja. Kun suomalainen tappaa, se on viina tai rakkaus. Kun suomalainen tappaa ilman viinaa tai rakkautta, sitä kutsutaan yksittäiseksi hulluksi. Se ei istu enää kansallismaisemaan. Me ryyppäämme ja rakennamme saunoja, sillä sitä suomalaiset tekevät. Kaikki suomalaisethan sen tietävät. Saunoin kerran Tansaniassa suomalaisessa hirsisaunassa. Termiitit tuhoavat rakenteet muutamassa vuodessa, kertoivat. Me tiedämme tällaisia asioita, koska olemme suomalaisia, emme siksi, että meidän tarvitsisi.

Hypätäänpä muutama päivä lähemmäksi joulua. Siantappajan kansallisuus ei ole enää suurikaan salaisuus. Istumme pienessä ravintolassa. Paikalle saapuu kuudes suomalainen. Seuraavaksi kaksi lisää. Yksi teroittelee Martinia, seuraavaksi machete. Yksi rakentaa saunaa. Käymme sika.insidenttiä läpi murha mielessä. Meidän kunniaa ei loukata. Aito meininki suomalaisuuden äärellä. Joku avaa viinapullon. Paikalliset hoitaa omat ongelmansa me omamme. Joku tietää, että kaveri on poliisin hallussa. Pohdimme, missäköhän se sika on? Sauna, kinkku ja joulurutraditiot.

Traditiot johtavat moneen. Monessa maassa jo pelkkä sian tappaminen, puhumattakaan paikallisen lapsen satuttamisesta, johtaa veritekoihin ja kirvessurmiin. Täällä homma lakaistaan kuitenkin maton alle. Ei ole kenellekään edullista, että moista asiaa puidaan sen pidempää kuin kulut on katettu, sika grillattu ja käsi lastoissa. Se on muuten hyvin suomalaista. Kukaan ei tosin sano, että taas valkolainen riehui, rajat kiinni ja potku perseelle.

Alan eksyä aiheesta. Hypätäänpä jouluaattoon. Osa juhlii 24., muut 25. päivänä. Me juhlimme molempina. Ensin Eurooppa-Lao, sitten maailma ja me akselilla. Kaikki tarvitsevat jouluaterian, joulubileet, joulumielen, joululahjan... Lista on loputon. Traditioita ja rutiineja.

Seisomme keskellä riisipeltoa erittäin muovisen kuusen loisteessa. Tapsan aamua. Joku soittaa rumpubassoa useatta tuntia. PA on valtava. Alan olla erittäin päihteessä. Ystävä tarjoaa kotipolttoista Lao Lao noin 20 litran tynnyristä. Koska olen suomalainen ja koska moni saarella tuntee Madventuresin ja etenkin baarimikot juomakulttuurin, kieltäytyminen ei ole vaihtoehto. Tekisi mieli. Tiemme ovat kohdanneet kymmenisen kertaa. Vieressä ruotsalainen makaa sammuneena. Sen vanhemmat on Suomesta.

Ihminen jäsentää ympärillään vellovan kaaoksen järjestyksiksi, jotka helpottavat jatkuvan informaatiotulvan hahmottamista. On helppo sanoa, että suomalaiset ovat tällaisia, jouluun kuuluu tietyt traditiot tai että jokin on normaalia tai ei. Se ei ole helppoa eikä todellista, vaan helpottaa todellisuuden hahmottamista. Siinä on vissi ero. Jos nämä "suuntaviivat" ottaa kiveen kirjoitettuna, ei ymmärrä mistään mitään.

Matkustajista elää sellainen hassu stereotypia, että olemme vastuuttomia työnpakoilijoita, jotka elävät hedonistisissa pilvilinnoissa. Silkkaa paskaa. Reissussa ainoa luotettava henkilö on monesti se oma itsensä, joten se riittänee vastuunkantamisesta. Sitä ei jaa kukaan. Mitä työhön tulee, tämä ei ole halpaa. Jos joku päättää työskennellä puolet vuodesta ja viettää toisen ulkomailla, mitä sitten? Pilvilinnoista sen verran, että kehottaisin kaikkia katsastamaan vähän kotipihan ulkopuolelle. Ei sieltä pilvilinnoja löydy. Lähinnä hökkelikyliä ja kurjuutta.

Matkustaminen ei ole aina hauskaa, eikä se ole tarkoituskaan. Se on itsensä koettelemista, oman mukavuusalueensa ulkopuolelle astumista ja elämää helpottavien rakenteiden kyseenalaistamista. Matkailu ei vapauta, koska kulttuurin kahleista ei vapauduta. Kulttuuri om melkoinen motherfucker. Vapaus järjestyksistä on kaaosta ja yhtä kaukainen utopia kuin turistiranta, jonka ainoa turisti juuri sinä olet. Se ei ole turistiranta vaan autioranta.

Olemme aina vankeja ihmisinä, eurooppalaisina, suomalaisina, toimittajina, työttöminä, vanhempina, sukupuolina, aikuisina, lapsina, uskovaisina ja pakanoina. Järjestysten vastustamisessa ei ole mitään hyötyä, sillä se vain vahvistaa kaltereita. Ainoa tapa paeta kultturin ansaa on tehdä elämänsä pahin virhe Chuck Palahniuk kirjoittaa kirjassa Invisible Monster. Älä tee sitä mitä kaikki odottavat ja sinulle pedataan, mikä on rakennettu valmiiksi, vaan jotain mitä kukaan ei odota. Tee jotain, mikä on vaikeaa ja vittumaista.

Hypätäänpä terassille. Viimeinen pävä Don Detillä. Aurinko laskee suistoalueen yli. Ei kiinostaisi lähteä. Olisi helppo jäädä istumaan ja toistaa samaa kaavaa elämänsä loppuun saakka. Se ei kuitenkaan toimi. Vaikka rahaa tehdäänkin puusta, se ei kasva siellä. Pitää ottaa riski ja tehdä jotain ennalta arvaamattomaa. Suuri virhe. Se auttaa ymmärtämään, että diskurssien vankila on vapaus valita. Se auttaa ymmärtämään, ettei meissä kenessäkään ole juurikaan omaperäistä tai yksilöllistä. Olemme uusiutuvista soluista, perityistä geeneistä ja ympäristöstä rakennettuja robotteja. Siinä on aika vähän tilaa yksilöllisyydelle. Sen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään, että voimme olla ketä itse haluamme.

Jos jäisin, joutuisin tekemään elämäni isoimman virheen ja perustamaan bisneksen vieraaseen kulttuuriin. Ottaa ja lähteä? Rinkka selässä ja ainoastaan passi ja luottokortti taskussa? Isoin virhe koskaan? Tuskin. Säälittävää rimpuilua järjestyksiä vastaan, jotka odottavat, että palaat. Paikan mukaan vaihtuvia rutiineja, jotka addiktoivat päihteitä pahemmin. Tässä blogissa on keskusteltu tosimatkaajista ja turisteista. Ei iso ero. Molemmat matkustavat ja palaavat. Myy kaikki ja katoa? Ne, jotka eivät palaa ja joista ei kuulu, osaavat kertoa paremmin.

E: Matka Phnom Penhiin soljuu rutiinilla. Ensin puuttu vene, sitten bussiyhtiö ylibuukkaa, falang-idiooteilla palaa käpy, seisomapaikka rajalle, yhtiö meinaa kadottaa passit, Kambodzan puolen bussi on kaksi tuntia myöhässä ja edelleen ylibuukattu, käpy palaa tuhkaksi, rengas hajoaa, lapsi itkee, ilmastointi on pakkasella, kuski kaahaa ja tsädäm: 16 tuntia myöhemmin ja neljä tuntia myöhässä seison Phnom Penhissa täysin tuntemattomalla asemalla. Olen äärettömän kettuuntunut. Ehkä matkan takia, ehkä muista asioista johtuen. Joskus uutiset kotisuomesta eivät ole parhaita mahdollisia. Koettakaa ymmärtää kirjoitus tämän erittäin kryptisen informaation valossa.

On aika jatkaa matkaa. Suomalaisten sauna on valmis ja joulut juhlittu. Sika kuoli ja jeesuslapsi syntyi. Elämä pyörii samaa ympyrää. Katselen lentoja suljetakseni omani. Tai sitten en. Ensin juhlimaan rannikolle. Ehkä suuntaan sen jälkeen viidakkofestivaaleille, näytän pakkaselle persettä ja unohdan lennot. Elämänsä isoimman virheen ehtii tehdä joka ikinen päivä. Hyvää uutta vuotta.

Ps. Koska elän vahvasti turistin diskurssissa, julkaisen iloksenne kuvia, joiden visuaalinen järjestys on osa kulttuurimme rikasta lomakuvaperinnettä.

Kirjoitettaessa soi Ilkka Kalevi Tillanen - Myy kaikki ja katoa