Vapaamatkustaja

On vuoden älyvapaimman juhlan aika. Juhannus, jussi, mittumaari, yöttömän yön juhla, Ukon juhla. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Juhannus juontaa juurensa muinaisuskonnoista, mutta on nimetty kristillistä perinnettä kunnioittaen Johannes Kastajan mukaan. Siihen kristilliset arvot sitten loppuvatkin. Meluaminen ja juopottelu ovat klassista minttumaaria parhaimmillaan, sillä molempien toimenpiteiden katsotaan karkottavan pahoja henkiä. Perinteet kunniaan.

Ystäväpiirilläni on perinne lyödä vetoa juhannuksen uhriluvusta. Ei kovin tyylikästä, myönnetään, mutta toissaalta, ei sen paskempi perinne kuin juopottelu ja meuhkaaminen kuumien kiukaiden, kokkojen ja vesistöjen äärellä. Perinteemme juontaa juurensa aina innokkaaseen mediaan, joka juhannuslomilta palattuaan kokoaa poliisitiedotteet uutiseksi, joka alkaa yleensä sanoin: ”Tänä vuonna juhannuksen juhlinta vaati useita kuolonuhreja.”

Onhan se kauheaa. Juhannus on piikki, joka pomppaa tilastoista. Ensin hehkutetaan kelejä, festareita, tansseja ja Alkon myydyimpiä ja sitten kolme päivää myöhemmin kauhistellaan, eivätkö ne suomalaiset ole vieläkään oppineet juomaan viinaa? Eikö viime juhannus opettanut mitään?

Kyllä se opetti. Vietin viime juhannuksen dengue-kuumeessa muutaman neliön kopissa keskellä Indonesian Jakartaa. Tämä opetti yhden ilmeisen asian: viinan juominen ja meuhkaaminen on paljon hauskempaa ja luultavasti myös tilastollisesti turvallisempaa kuin dengue.

Meillä suomalaisilla elää syvässä kieltolainhenki ja mielikuva itsestämme kovina ryyppäreinä. Kun sitä viinaa otetaan, sitä sitten otetaan kunnolla. Muistamme oikein kertoa maailmallakin, miten kovia olemme kuppia kallistamaan. Todellisuudessa olemme mediaanikuluttajia 12.27 litran vuosittaisella kulutuksella eurooppalaisen keskiarvon noustessa 12, 45 litraan. Dokaamme siis alle eurooppalaisen keskiarvon.

Miten tämä nyt sitten liittyy juhannukseen? No, juhannuksen ensin dokataan, sitten kauhistellaan ja jeesustellaan. Kukkahattutädit saavat muutaman päivän tilastoista lyömäaseen koko loppuvuodeksi. Muistutetaan, miten se viina on kauheaa, kun se tappaa kourallisen ihmistä parissa päivässä. Vaan eipä tapa. Viina tappaa äärettömän harvoin. Juhannuksen yleisin kuolinsyy on viinan ja euforian turruttama arvostelukyky. Toiset kutsuvat tätä luontaiseksi poistumaksi.

Joka juhannus toista miljoonaa suomalaista riipaisee kännit ja siitä huolimatta kuolleita on ainoastaan kymmenen. Ajamme tuntikausia veneille, joilla matkustamme periferian perälle tulen äärelle. Melko vaarallista, mutta silti vain kymmenen tippuu kelkasta. Minusta tämä on aika hyvin. Miettikääpä mitä tapahtuisi, jos joku muu kansa joisi viikonlopun viinaa eräolosuhteissa jättimäisiä nuotioita rakentaen. En usko, että selvittäisiin kymmenellä.

Vietin vuosia sitten juhannuksen ystävieni ja kuuden hengen japanilaisseurueen kanssa pienessä saaressa Itä-Suomessa. Olin kauhuissani japanilaisten reaktiosta suomalaisten juostessa munasiltaan ja kaatuillessa puukko kädessä kiukaaseen. Kysyin kolmen päivän elostelun jälkeen hieman pahoitellen, mitä tykkäsivät? Kertoivat, että haluavat tulla ensi vuonna uudestaan. Olemme paljon kauheampia omissa mielikuvisamme kuin todellisuudessa.

Juhannuksessa ei ole mitään järkeä, eikä siinä tarvitse ollakaan. Se on terapeuttista, osa kansallisromantiikkaa, osa perinteitä. Loma on aina hyvä, sehän on selvä, mutta miettikääpä, miten hienoa se on, että saa ihan luvan kanssa ottaa ilman minkäänlaista jeesustelua. Menemme luonnon helmaan, tanssilavoille ja festivaaleille nauttimaan. Miettikääpä, kuinka moni on syntynyt helmi maaliskuussa. Se ei ole sattumaa, se on juhannuksen taikaa.

Se, että viinanjuominen nostetaan aina esille, kertoo ehkä enemmän alkoholikulttuuristamme kuin juhannuksesta. Siinä ei ole yhtään mitään vikaa. Jos meillä olisi ongelma juhannusjuopottelun kanssa, luulisi aiheesta puhuttavan ennen juhannusta eikä vasta sen jälkeen. Perinteet kunniaan. Meuhkatkaa ja juopotelkaa niin että vastarannalla asti raikaa. Turvallista juhannusta.

Koska kelit ovat kauniit, tämänvuotinen veikkaukseni on 13.

Ps. Kun pitää verkkareita jalassa, ei tarvitse järveen kustessa avata vetoketjua eikä vahingossakaan päädy vääriin tilastoihin.

Tallinnasta kuuluu kummia. Vuoden alussa aloitettu ilmainen joukkoliikennekokeilu on ollut menestys. Turussa vieraillut Tallinnan varakaupunginjohtaja Taavi Aas kertoi yksityisautoilun vähentyneen keskusta-alueella 15 prosenttia ja joukkoliikenteen matkustajamäärien puolestaan lisääntyneen yli 12 prosenttia. Ilmaisen joukkoliikenteen järjestäminen maksaa Tallinnalle vuosittain 12 miljoona euroa ja 17 miljoonaa euroa menetettyinä lipputuloina. Tulevat vaalit painavat, mutta tästä huolimatta jopa oppositio kannattaa hankkeen jatkamista.

Suomessa ei ilmainen joukkoliikenne herätä innostusta, vaikka Tallinnan tulokset ovat lupaavia. Päinvastoin. Kuntatalouden rämpiessä syvässä suossa, kertalippujen hinnat ovat nousseet ja reittejä lakkautettu koko maassa. Toisin kuin lupailtiin, yksityiset palveluntuottajat eivät ole tuottaneet kilpailukykyisiä hintoja eivätkä monipuolisia palveluja. Korotuksia hinnoissa ja leikkauksia palveluissa perustellaan vanhenevalla kalustolla, vähäisillä käyttäjämäärillä ja kasvaneilla polttoainekustannuksilla. Yhtä kaikki, Tallinnassa homma toimii.

Suomessa on yksi edistyksen keidas, missä on käytössä ilmainen joukkoliikenne. Kyse on piskuisesta Maarianhaminan kaupungista. On hiukan eri asia verrata Maarianhaminaa ja Helsinkiä, mutta ajatus ilmaisesta joukkoliikenteestä ei ole täysin uusi Manner-Suomeessakaan. Kaupunginvaltuutettu Päivi Lipponen ehdotti asteittaista maksuttomuuteen siirtymistä vuonna 2008. Aikaisemmin samana vuonna Helsingin vihreät kansanedustajat ehdottivat lippujen hintojen puolittamista ja leimasivat maksuttomuuden populismiksi. Vasemmisto puolestaan julkaisi vast ikään punavihreän asiakirjan, jossa korostetaan kaupunkien sisäistä maksutonta joukkoliikennettä.

Ilmainen joukkoliikenne kuullostaa pikaisesti vihervasemmistolaiselta puunhalaushippeilyltä. Tunkkaiset ennakkoasenteet kannattaa jättää city-maasturiin. Tutustuin itse ensimmäistä kertaa ilmaiseen joukkoliikenteeseen kapitalismin kehdossa – Ameriikan Yhdysvalloissa. Tämä yllätti, sillä jenkkilä on yksityisautoilun mekka. Ahdas keskusta-alue tuhansine turisteineen ja shoppailijoineen selitti kuitenkin kaiken. Juuri kukaan ei vastustanut Seattlen downtownin maksutonta joukkoliikennettä. Ei vaikka siellä muutama koditon ihmisroska nukkuikin kakat housussa.

Ilmaisen joukkoliikenteen vastustajien syiden kirjo on laaja. Vedotaan alueellisiin eroihin palveluiden tuottamisessa, verrattain vähäisiin matkustajamäärien lisäyksiin ja kuntatalouden rajallisuuteen. Suurin osa valideja argumentteja. Mitä alueelliseen eriarvoisuuteen tulee, on turha olettaa, että Suomessa siirryttäisiin täysin maksuttomaan kansalliseen joukkoliikenteeseen. Siksi lieneekin syytä miettiä ratkaisuja yksittäisten kaupunkien näkökulmasta. Matkustajamäärien lisäys vasta-argumenttina on absurdi, kun taas kuntatalous koko ongelman keskiö.

Kyse ei ole pelkästään taloudesta vaan yhtä lailla oikeudenmukaisuudesta. Kaikilla ei ole varaa omaan autoon ja jo nykyinen hintataso ilman korotuksia osuu kaikista köyhimpiin kansalaisiin, jotka elävät joukkoliikenteen varassa. Alueellisesti maksuttomuus ei synnytä eriarvoisuutta vaan päinvastoin ylläpitää reittejä, jotka lipputuloilla jäisivät ajamatta. Toiset väittävät, että kyse on kalliista tulonsiirrosta ja joukkoliikenteen suosimisesta. Aika on ajanut dösiä vihaavien päätoimittajien ohi. On ilmi selvää, että yksityisautoilu ei ole kestävä ratkaisu, ja joukkoliikenteeseen tulisi investoida jo pelkästään ympäristösyistä.

Viime aikoina suomalaiskaupungit ovat saaneet kipinän kaivaa toriparkkeja ja tarpeettomia tunneleita julkiseen liikenteeseen investoimisen sijaan. On täysin perusteltua kysyä, miten kaupungin sivuuttava moottoritiehanke elävöittää Tamperetta raitiovaunua enemmän tai miksi Mikkelin kokoinen kaupunki, joka ei kärsi nimeksikään pysäköintiongelmista, tarvitsee veronmaksajien rahoilla rakennetun kuopan keskelle kaupunkia?

Kirjoitin aikanani erääseen maakuntalehteen artikkelin pummilla matkustamisesta. Valtion rautateiden silloinen tiedottaja ei jutustani erityisemmin innostunut vaan ehdotti toimittajaa kokeilemaan seuraavan kerran esimerkiksi myymälävarkautta. Kirjoitin vastineen, missä vertasin VR:n hintoja lailliseen ryöstöön. Jätin tekstin julkaisematta, mutta VR:n rukatessa hintoja jälleen kerran ylöspäin, herää kysymys, tuetaanko meillä oikeasti julkista liikennettä matkustajan vai näön vuoksi? Julkisen ja yksityisen rajan hämärtyessä hämärtyy myös liikelaitoksen päämäärä? Tarjotaanko mahdollisimman edullisia ja kattavia palveluja kansalaisille vai mahdollisimman suuria tuottoja osakkaille?

Ammattiliitto JHL:n selvityksen mukaan 76 prosenttia suomalaisista uskoo, että julkinen liikenne on yksi peruspalvelu muiden joukossa. Vain kymmenesosa on sitä mieltä, että julkinen liikenne ei ole peruspalveluihin kuuluva asia. Näiden lukujen valossa on syytä kysyä, toteutuuko kansalaisten tahto joukkoliikenteen hinnoittelussa ja kehittämisessä?

Vaasankatu avattiin muutama viikko sitten kansalaisille. Myös keskustelu joukkoliikenteen kuluttajahinnoista olisi syytä avata. Ei ole realistista vaatia nykyisessä asenneilmapiirissä ja taloustilanteessa maksutonta joukkoliikennettä, mutta ainakin lippujen hinnoissa on keskustelemisen varaa. Hintoja voisi helposti kompensoida esimerkiksi ruuhkamaksuin, mutta kyse on lopulta valtion tuista ja poliittisista valinnoista. Tämän hetkinen hintataso ja jatkuvat korotuspaineet eivät aja joukkoliikennejärjestelmän eikä matkustajien etua.

Keskustelu ilmaisesta joukkoliikenteestä on irrationaalista tilanteessa, jossa joukkoliikenteestä tehdään helvetin kallista. Meidän ei tarvitse olla Tallinna, mutta ainakin voisimme ottaa naapurista mallia. Siihen asti suosittelen kansalaisia seuraamaan Smurffitutkaa ja matkustamaan pummilla. Minulla ei ole ainakaan muuhun varaa.

"On ensisijaisen tärkeää, että huolehdimme kaikista nuoristamme." - pääministeri Jyrki Katainen

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy ehdotti toukokuun alussa Suomessa vieraillessaan kuuden miljardin euron työllisyyspakettia nuorisotyöttömyyden taltuttamiseksi Euroopassa. ”Euroopan presidentin” työllisyyspaketin malliksi kaavaillaan Suomen nuorisotakuuta. Euroopan sosiaalinen kriisi on määrä ratkaista Rompuyn ja Kataisen kultaisen kädenpuristuksen sinetöimällä tempputyöllistämispaketilla.

Rompuyn ehdotuksen lähtökohdat ovat kauniit, mutta huterat. Sitä ei voi kukaan kiistää. Euroopan tilastoviranomainen Eurostat kertoi huhtikuun lopussa euroalueen työttömyyden nousseen maaliskuussa 12,1 prosenttiin helmikuun lukujen ollessa 12,0 prosenttia. Kyse on Euroopan kaikkien aikojen ennätyksestä. Unionissa elää nyt yli 26,5 miljoonaa työtöntä. Viime vuoden maaliskuuhun verrattuna luku on kasvanut yli 1,8 miljoonalla suurimmaksi osaksi euroalueella. Mitä kuuden miljardin rahastoon tulee sekä komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso että Euroopan parlamentti ovat aiemmin tuominneet kuusi miljardia euroa riittämättömäksi summaksi nuorisotyöttömyysongelmaan puuttumiseen.

Keskitytään hetkeksi harmaisiin tilastoihin. Kaikista synkin työllisyystilanne Euroopassa on tällä hetkellä kriisimaissa, joissa nuorisotyöttömyys on räjähtänyt eeppisiin mittasuhteisiin. Kreikassa prosentti on 59,1, Espanjassa 55,9, Italiassa 38,4 ja Portugalissa 38,3. Ennusteet huomioiden prosentit tuskin laskevat. Esimerkiksi Portugalissa kaavaillaan 30 000 työpaikan karsimista julkiselta sektorilta sekä eläkeiän nostoa. Samaan aikaan kun yksityinen sektori ulkoistaa, uudet työpaikat elävät lähinnä politikkojen päiväunissa.

Espanjan - missä työttömiä on väkimäärään suhteutettuna eniten - hallinto-oikeus päätti helmikuussa työreformista, joka alentaneet palkkoja, jättäneet lakisääteisiä lisiä maksamatta, pidentäneet työaikoja ja helpottaneet irtisanomisia. Tämä kaikki tilanteessa, jossa sekä julkisen että yksityisen sektorin investoinnit ovat olemattomia. Kasvua rakennetaan investointien sijaa palkkaleikkurein.

Palataanpa takaisin Suomeen, missä nuorisotakuu otettiin käyttöön vuoden vaihteessa. Käytännössä ”takuu” tarkoittaa ”varmaa” työ-, harjoittelu- tai opiskelijapaikkaa alle 30-vuotiaille työttömille. Vihreitten kansanedustaja Anni Sinnemäki huomautti blogissaan, ettei nuorisotakuu todellisuudessa toteudu. Sen sijaan, että työttömät nuoret olisivat nuorisatakuun piirissä työllistyneet aikaisempaa nopeammin, yhä useamman työttömyysaika on venynyt nuorisotakuun käyttöönoton jälkeen. Samaan aikaan kokonaistyöttömyysaste on jatkanut tasaista kasvua. Suhdanteiden valossa tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta.

Suomessa työntekijöiden asema on hyvä verrattuna kriisimaiden matokuurin läpikäyneisiin työmarkkinoihin. Espanjassa kokonainen sukupolvi uhkaa vajota pätkätöiden ja määräaikaisten alipalkattujen sopimusten suohon. Tästä huolimatta demareiden johtama valtiovarainministeri esittelee lukukausimaksuja ja arvonlisäveron täysremonttia, joka kävisi etenkin kaikista pienituloisimman kukkarolla ja leikkaa ammattikorkeakoulujen aloituspaikkoja. Työantajaosapuolen ratkaisuja ovat nollasopimukset ja alipalkkaus. Ministeri Lauri Ihalainen lupailee lakimuutosta, joka mahdollistaisi yrityksille nuorisotakuun piirissä olevan nuoren palkkaamisen lomautuksen jälkeen. Kyynikko kysyisi, lisääkö tämä kenties lomautuspäätöksiä? On vaikea nähdä, miten yksikään uudistuksista parantaisi työttömän asemaa saati auttaisi nuorisotakuuta toteutumasta.

Suomen malli otetaan itsestään annettuna menestystarinana, vaikka hanke on elänyt vasta vajaat puoli vuotta ja tilastot osoittavat ainakin tavoitteiden olevan vielä kaukana. Nuorisotakuussa ei ole itsessään mitään vikaa, mutta yhdistettynä leikkauspolitiikkaan, seuraukset ovat kaikkea muuta kuin kannustavia. Ensimmäinen ongelma on, että takuun piirissä olevat eivät reaalimaailmassa takuusta huolimatta työllisty. Toinen ongelma on, että vaikka työtön työllistyisikin, raadanta on taattua, ei perustoimeentuloon oikeuttava palkka. Kolmas ongelma on kahden edeltävän synteesi, joka toteutuessaan eriarvoistaa jo ennestään eriarvoisia työmarkkinoita luomalla kahdet markkinat: suojatyöpaikkojen etujen eliitin sekä turvattomien pätkätyöläisten sukupolven.

Mitä itse Rompuyn ehdotukseen tulee kuuden miljardin euron rahasto on pähkinöitä ongelman mittasuhteet huomioiden. Idioottikin ymmärtää, että moinen rahasto ei koko euroalueen mittakaavassa muuta mitään. Nuorisotakuumalli ei nykymuodossaan auta nuoria työttömiä vaan ennestään irtisanovia yrityksiä, joilla ei ole aikomustakaan investoida uusiin työntekijöihin. Näille yrityksille nuorisotakuu on mahdollisuus, kun taas työmarkkinoille kyse on suorasta uhasta. Nuorisotakuu on silmänkääntötemppu, joka keskittyy rakenteisiin todellisten investointien sijaan. Työpaikat eivät valitettavasti synny pelkin lupauksin eikä opiskelupaikkoja leikkaamalla.

On täysin perusteltua, että hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa nuorille koulutusta ja töitä. Onkin sitten aivan toinen asia, miten vastaava malli toteutuu muualla ja millä rahalla. Riski on, että Suomen nuorisotakuumallia noudattaen luodaan Euroopan laajuinen matalapalkkaluokka, joka jää sekä työ- että sosiaaliturvan ulkopuolelle. Kahdet työmarkkinat eivät ole oikeudenmukainen eikä kestävä ratkaisu. Mikäli nuorisotyöttömyyteen halutaan euroalueella puuttua, olisi syytä keskittyä työpaikkojen luomiseen etuuksien polkemisen sijaan. Kansainvälinen työjärjestö ILO ennustaa, että työttömien 15-24-vuotiaiden määrä nousee globaalisti tänäkin vuonna. Kenties nuorisotakuusta saadaan globaali vientituote?