Vapaamatkustaja

"Suurten pankkien romahtaessa näemme rahan katoavan - raha ei ole yhtään mitään. Se, joka rakentaa elämänsä tällaiselle todellisuudelle, materiaalisten asioiden ja menestyksen varaan, rakentaa talonsa hiekalle." Ex-paavi Benedictus XVI talouskriisin aattona 2008.

Suomi. Ihana harmaa, pimeä Suomi. Lunta sataa vaakatasossa. Kävelen Tampereen Kalevassa erittäin vajaavaisessa talvivarustuksessa. Koko kaupunginosa tyhjää täynnä, vaikka kello on vasta puoli yhdeksän illalla. Uskomatonta. Katson satoja kirkkaina loistavia ikkunoita ja tyhjiä katuja. Lumi peittää taakseni raivaaman polun. Seison punaisissa valoissa ihan huvikseni odottaen todisteita elämästä, sillä autoja ei kummastakaan suunnasta tule. Tyhjää valkoista silmän kantamattomiin. Olen juuri saanut avaimet uuteen kotiini, joten teknisesti ottaen matka on ohi. Joskus pitää viheltää peli poikki.

Paavi otti ja erosi. Aikalisä ja luovutusvoitto. Paavi oli väsy, mikä tuli yllätyksenä kaikille, jopa Soinin Timpalle. Kukaan ei huomannut, että paavi voi pahoin, sillä edeltävään verrattuna mies oli suorastaan elämänsä vedossa. Ja kaikki ymmärsivät. Itsekin ymmärsin tovin, mutta sitten menin lukemaan salaliittoteorioita, jeesusjulkaisuja ja mainsteam-arkistoja. Yllätys, mutta Paavi Benedictus XVI:n poistuminen joukostamme tuntuu himpun verran laskelmallisemmalta kuin meidän maallikoiden annetaan ymmärtää.

Helmikuun 10. päivä 2012 italialainen päivittäislehti Il Fatto Quantidiano sai käsiinsä dokumentin, jossa Palermon kardinaali Paolo Romeo kertoi paavin ja tämän oikeana kätenä toimivan kardinaali Bertonen välirikosta. Dokumentti päättyy varsinaiseen pommiin: Kiinassa käytyjen keskustelujen aikana Romeo ennustaa paavi Benedictuksen kuoleman seuraavan 12 kuukauden aikana. Ei ihan, mutta melkein. Kardinaali heitti joko hyvin lonkalta tai tiesi jotain, mitä me muut emme.

Tasan vuosi ja päivä dokumentin julkaisun jälkeen paavi erosi ja vetäytyi julkisuudesta. Suippohattu ilmaantui julkisuuteen ainoastaan nimeämään uuden johtajan Vatikaanin pankille a.k.a. Institute for Works of Religionille (IOR). Paavin loppukauden ohjelma on siis viimeinen messu ja pankkiirin nimeäminen. Tämä kertoo jotain vatikaanin varallisuudesta ja tärkeysjärjestyksestä. Ei vierailua orpokotiin vaan yksi nimeäminen ja viralliset muodollisuudet.

Jo aikaisemmin tammikuussa italialainen radio-ohjelma sai haltuunsa vatikaanin sisäisen asiakirjan, jossa arkkipiispa epäilee Vatikaania ja IOR:ää systemaattisesta rahanpesusta ja korruptiosta. Tässä ei ole mitään uutta, sillä IOR on erinäisten rahanpesuskandaalien ryvettämä. Myrskyn keskiöstä löytyy pankin johtaja Ettore Gotti Tedeschi, jolla on railakas menneisyys mm. jo legendaksi muodostuneessa vapaamuurarien mafia-loosissa nimeltä P2. Tämä on kuitenkin oma tarinansa. Gotti sai kenkää IOR:sta viime toukokuussa.

IOR ei ole ihan mikä tahansa pankki. Sitä kutsutaan "maailman salaisimmaksi pankiksi", mikä on aika hyvin ottaen huomioon, että kivenheiton päässä sijaitsee Sveitsinmaa, joka on tunnettu perustuslaillisesta pankkisalaisuudestaan. The Times -lehden haastattelemat pankkiirit arvioivat koko vatikaanin varallisuuden 10-15 miljardin dollarin pintaan. Vatikaanin pörssiomistukset vastaavat kokonaista 15 prosenttia koko markkinoista eikä mikrovaltio luonnollisestakaan maksa euron euroa veroa Italialle. The Economistin arvioi koko katolisen kirkon kuluttavan vuosittain n. 170 miljardia ja työllistävän n. miljoona ihmistä. Katolinen kirkko, vatikaani ja IOR eivät siis ole mitä tahansa organisaatioita, vaan helvetin varakkaita ja vaikutusvaltaisia sellaisia.

Mistä varat sitten tulevat? Sieltä, mistä muidenkin. Vuoden 2008 jälkeen tuottavin sijoituskohde on ollut maissi. Vuonna 2008 ruuan hinta nousi 39 prosenttia, viljan hinta 70 prosenttia ja nälkäänäkevien määrä kasvuun sekä yli miljardiin. Pääoma pakeni kriisin myötä turvasatamiin. Kun puhutaan IOR:n kaltaisesta pankista voi aivan surutta olettaa, että sijoituskohteet ovat olleet saman suuntaisia.

Ainoa ero normaalin italialaisen pankin ja vatikaanin pankin välillä on se, että IOR on veroparatiisi, jolla on paavin auktoriteetin turva. Se ei tao voittojaan pelkästään raaka-aineilla keinottelulla vaan sivuuttamalla kaikenlaisen valvonnan. IOR:lla ei ole Financial Action Task Forcen (FATF) eurooppalaisen vastineen MONEYVALin selvityksen mukaan kykyä eikä halua selvittää asiakkaidensa varallisuuden alkuperää tai päämäärää. Itse asiassa MONEYVALin raporttia lukiessa käy varsin selväksi viesti: "Herra paavi, kaikella kunnioituksella, mutta eihän pankkitoimintaa voi näin hoitaa."

FATF, MONEYVAL ja ja Euroopan komissio ovat kaikkia vaatineet IOR:lta läpinäkyvyyttä ja yhteistyökykyjä. Läpinäkyvyyteen on vielä pitkä matka, mutta ainakin yhteistyö on alkanut. Vatikaani kutsui kesäkuun lopulla suurimpien talousmedioiden toimittajia vierailulle ja lupasi paljon. Vedonlyöntitilastojen kärjessä kiikkuva ghanalainen kardinaali Peter Turkson on peräänkuuluttanut kansainvälistä pankkiviranomaista ja valvontaa kapitalismin voittamiseksi. Olisi sympaattista nähdä edes hiukan tästä kontrollista osuvan omalle kotipihalle Vatican Cityyn.

Huipulta erotaan harvoin ilman syytä. Ennen Dan Brownia vatikaani oli tylsä, harmaa ja seksitön. Aivan kuten sen kuuluikin olla. Nykyään vatikaani on satojen salaliittojen koti, vuotava vati, jossa yksikään salaisuus ei pysy piilossa ja oikean elämän Game of Thrones.Jos vatikaani todella avaa pankkisalaisuuttaan, se ei ole kaunista katsottavaa. Benedictuksen ero, uusi tiedotuslinja ja kapitalismikriittinen musta paavi ovat osa kasvojen kohotusta, jota katolilainen kirkko kipeästi kaipaa. Tai ehkä liskot vain jättivät uppoavan laivan. Mene ja tiedä. Koska vatikaani ei enää pysty kontrolloimaan julkisuuttaan jatkuvien vuotojen seurauksena, sen on pakko toimia oikeasti.

Tunnen lievää kihelmöintiä. Sieltä se tulee: profetia! Mikään ei muutu ja IOR turvaa vatikaanin johdolla ainoastaan erittäin tuottoisan pankkibusineksen retorisella hurjastelulla, jonka sisältö jää puheen tasolle. Puhutaanpa hetki kielillä. Valitsen Suomen. Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että katolinen kirkko on pelkkä savuverho, jonka takaa löytyy talousrikosten suo, johon puoli Eurooppaa on uponnut?

Palataanpa hetkeksi todellisuuteen. Todellisuudessa vatikaani on jättimäinen hiekkalinna - veroparatiisi, joka imee laittomia ja laillisia pääomavirtoja verottajan ulottumattomiin, kiitos kivikautisten pankkisalaisuuskäytöntöjen. Vatikaani on osasyyllinen pankki-, velka-, investointi- ja ruokakriisin syntyyn. Vatikaani on valtava yksittäinen investoija, joka ei ole minkään maailman valvonnan alainen. Vatikaani ei edes maksa veroja! Herran jumala sentään! Miten me voimme edes vakavalla naamalla uudistaa finanssisektoria, kun vatikaanissa vasta herätään samalle vuosituhannelle.

Miettikääpä, jos Suomessa tehtäisiin kuten Italiassa. Annetaan Ahvenanmaalle autonomian lisäksi verovapaus, sen jälkeen hylätään rahoitusmarkkinavero sekä se vähäinenkin valvonta (kuten tähänkin saakka) ja perustettaan Ahvenanmaan pankki. Kun pankki on pystyssä lasketaan vielä yritysveroja leikkauslista toisessa kädessä ihan noin kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä ja voilá: lupaan, että Ahvenanmaalle sataa investointia ja talletusta. Muu Suomi ja loput EU:sta voikin sitten pistää kädet ristiin ja rukoilla toisia tahoja.

Kun raha verhotaan uskontoon, se on helvetin helppoa piilottaa. Vatikaani ei tarvitse valvontaa, koska se on moraalisesti muiden yläpuolella. Paavi ei myöskään jää sattumalta asumaan Vatikaaniin, sillä mikrovaltio on luvannut suojata entistä yksinvaltiasta mahdollisilta rikossyytteiltä liittyivät ne sitten seksiin tai talouteen. Tämä ei liene sattumaa.

Minua väsyttää taivastella paavin uraa, saavutuksia ja blaa-blaa-blaaa. Yhdentekevää kikkailua ainakin ateistille. Puhutaan mieluummin pomoportaan eläkeiästä. Puhutaan mieluummin paavin rahoista. Puhutaan katolilaisten rahoista. Puhutaan Vatikaanista taloudellisena muuttujana sen sijaan, että keskitytään epämääräisiin henkimaailman ilmiöihin ja arvojohtamiseen. Puhutaan mieluummin siitä, miten Vatikaanin - yhden maailman merkittävimmän hyväntekeväisyysjärjestön - finanssipolitiikka muuttuu paavin myötä? Vatikaani investoijana on paljon todellisimpi muuttuja kuin yksikään messu. Aamen.

E: Jos joku luuli pääsevänsä minusta näin helpolla, pahoittelen. Jatkan Cityssä politrixin parissa. Koettakaa jaksaa. Lupaan kirjoittaa muustakin kuin paavista.

Šeremetjevon kansainvälinen lentoasema. Moskova. Olen fyysisesti lentokentällä, mutta teknisesti jossain Bangkokin ja Moskovan välimaastossa. Takana on kaksitoista tuntia venäläistä vieraanvaraisuutta alá Aeroflot. Välitilassa on kylmä. Olen varustautunut shortseilla ja verkkatakilla. "International transit", kyltti kertoo. Kolme koppia, kolme edes takaisin juoksentelevaa virkailijaa ja toista sataa asiakasta. Koetan alakerran passintarkastusta, mutta passintarkastajat ovat hukassa. Palaan yläkertaan, kävelen jonon ohi vapaalle kopille ja kohtaan pirtsakan virkailijan: "Many people, why walk here?!". Kerron, että kiinnostaisi päästä kentälle. Minut työnnetään kohteliaasti ihmismassaan: "You wait!"

Seuraa tärkeä kysymys: "Miksi työnteko ei maita? Sukulaispoikamme on korkeasti koulutettu, mutta käy töissä vain osan aikaa. Muuten hän kiertää maailmaa. Ihmettelen tämän päivän nuoria, missä kunnianhimo?" Kysymyksen kysyy huolestunut sukulainen, joka voisi hyvin olla yksi omistani, päivittäislehden psykologilta. Onhan se nyt saatana, että lorvitaan maailmalla eikä tehdä töitä. Joidenkin ihmisten tajuntaan ei yksinkertaisesti mahdu ajatus, että matkustaminen voisi olla vapaa-aikaa, joka ei ole keneltäkään pois. Sehän on perkele väärin, huutaa neljäkymmentä vuotta töitä yhtäjaksoisesti pystymetsässä vääntänyt luterilaisen työmoraalin etuvartija. Selitä nyt näille.

Koetan selittää venäläisvirkailijalle, etten ole menossa hotelliin enkä myöskään tarvitse uutta jatkolentoa myöhästymisen vuoksi. Tämä ei ymmärrä. "Speak slower," hän käskee ja tutkii katseellaan edessä olevaa tyhjää lehtiötä. Se on minua kiinnostavampi. Olen jonottanut kaksi tuntia. Kerron, että lennän aamulla ja tarvitsen lipun jatkoyhteyteen. Kerron, että kentälle pääsykin riittää, merci bocu? Virkailija nostaa katseensa laiskasti lehtiöstä. "I have to call," hän toteaa. Tuijotan tätä kuin hullua. Miksi? Muistan zen.

Elämä Suomessa on melko tasapainotonta. Kaikki on määräaikaista tai epämääräistä. Työmarkkinat repivät ihmisistä yhä enemmän. Ei ole tavatonta törmätä alle kolmekymppiseen burn out -potilaaseen tai kodittomaan opiskelijaan. Elämä on kallista ja tulot pieniä sekä epäsäännöllisiä eikä akateeminen tutkinto tarjoa sen enemmän turvaa kuin paperitehdaskaan. Kun ihminen ei viihdy töissä, se harvemin viihtyy kotonakaan. Sen takia työnteko ei maita ja muut maat vierahat kiinnostavat.

On maita ja aikoja, mutta Moskovassa eletään neuvostoliittoa. Saan pitkähkön väittelyn tuloksena paperinpalan, johon lyödään kaksi leimaa. Seison lappunen kädessä ahtaassa välikössä transit tiskin ja passintarkastuksen puristuksissa. Ei passintarkastajia. Kavelen alakertaan. Ei ketään.

Tapasin Kaakkois-Thaimaassa ystäväni, joka sai burn outin kokonaista päivää ennen lähtöä. Liian monta palloa ilmassa ja yhtäkkiä koko pakka oli liian sekaisin selvitettäväksi. Hän selvisi välittömällä kolmen päivän autiorantaterapialla ja maltillisilla määrillä paikallisia panimotuotteita. Matkustaminen ja lomailu tulee tarpeeseen. Ei kannata aliarvioida matkailun hyötyjä pelkästään menetettyjen työtuntien pohjalta.

Tunti ja työntekijä vaivautuu paikalle. Passiviranomainen tuijottaa paperin palaa, sitten passiani, sitten paperia ja pudistaa päätään. Hän sanoo jotain venäjäksi ja ojentaa dokumentit takaisin. Nostan kädet ilmaan epätietoisuuden merkiksi. Wtf? Nainen katsoo hetken minua, sitten tietokonetta ja kävelee pois. Jään tuijottamaan suu auki. Hetken kuluttua hän palaa. Osoitan transit-tiskiä ja paperilappua. Nainen katsoo jälleen paperia, sitten transit-tiskiä, passiani ja lyö paperilappuseen leiman. Tervetuloa Venäjälle.

Kun Suomessa työtilanne kusee, ei kannata sulkea ulkomaita pois mielestä. On turha vääntää minimipalkalla, kun pienillä säästöillä Aasiassa elelee herroiksi. Elämä on siihen liian lyhyt. Ihminen arvottaa työpanoksen vapaa-ajan kautta. Tapaamme miettiä kaiken tuntimääräisesti. On tuntipalkat ja 40 tunnin työviikko. Puolet vuodesta matkustaminen ja puolet työskenteleminen on nimen omaan omaa ajankäytöm hallintaa jos jotain, ei työn pakoilua. Kannattaa herätä siihen, että vaihtoehtoja on monia.

Herään Šeremetjevon kansainvälisen F-terminaalin lattialta patteriin kietoutuneena. Miliisin näköinen stevari tönii saappaallaan: "Wake up, sleep chair." Hyvää huomenta. Kaksi tuntia unta ja olen aivan jäässä. Olen nukkunut edeltävän hedonistisen kahden matkustusvuorokauden aikana kaikkiaan neljä tuntia. Kaksimetrinen minkkiturkki kiilaa kahvijonossa. Viereen laskeutuu pulu, jota siivoaja huitoo harjalla. Moskova. Pitäisi varmaan etsiä se boarding pass.

Matkustuskohdetta etsiessä kannattaa huomioida muutama asia. Ei ole pakko ängetä viidakkoon, safarille tai haikkaamaan, jos mikään edellä mainituista ei nappaa. Jos rannalla löhöily ja margaritojen kiskominen kiinnostaa, go for it! Arvostan valintaanne. Ei kaikkien tarvitse raahata rinkkaa Moskovan kansainvälisellä aamuyön tunteina. Idiootit hoitaa sen. Kulutusvalinta on tärkeä, ei se kohde tai elintaso. Sinulla on rahaa, joten kuluta se viisaasti. Ei kannata varata resorttia tai aina edes hostellia. Couchsurfing on klassikko, mutta uudet palvelut kuten Wimdu, jotka tarjoavat uudenlaisia asumismuotoja ulkomailta, valtaavat markkinoita. Vaihtoehtoja. Aina ei tarvitse matkustaa turismin ehdoilla ja tuijottaa Lonely Planetia. Halvat lennot löytyvät muualta kuin matkanjärjestäjiltä.

Neljätoista tuntia Šeremetjevolla eikä vieläkään lippua. Finnairin tiski jossain, kymmeneltä information deskillä. Ei ole information deskiä. On ainoastaan tyhjiä transit information deskejä. Kello on melkein yksitoista ja kävelen lentokenttää kolmatta kertaa päästä päähän. Vitutuskertoimet ovat korkeat. Tulen transit officesta, missä ainoa työntekijä kertoi minun olevan myöhässä. "Round table, I call, go!", tämä auttaa. Jeesuskristus. Mikä pöytä, missä, miksi kukaan ei kerro suuntaa. Tänne täytyy kadota vuosittain satoja ihmisiä.

Kävelen läpi terminaalien E ja F. Eksyn D:n kohdalla taxfree-helvetin keskellä ja seison yhtäkkiä pyöreän pöydän edessä. Ei minkäänlaista merkintää, yksi työntekijä. Näytän kolmeen kertaan leimattua paperinpalaa ja tämä kertoo minun olevan myöhässä. Kerron tietäväni tämän. Kysyn, missä lippu? "Twelve, up stairs", mies osoittaa rappusia. Katson rappusia, katson miestä. Päätän käydä tsekkaamassa. Kävelen yläkertaan, missä on kaksi turvatarkastuslinjaa eikä yhtään työntekijää. Kävelen takaisin pyöreälle pöydälle. Kysyn, onko mies täysin varma, että menen kahdeltatoista yläkertaan. Tämä nyökkää. Kiitän.

Olemme etuoikeutettuja. Lentämisestä tulee ennen pitkää luksustuote, johon harvalla on varaa. Nyt on hyvä aika matkustaa. Se ei pelkästään lievitä stressiä vaan tarjoaa mahdollisuuden oppia vieraista kulttuureista ja maailman epäkohdista. Onhan se toki klisee. Epäkohdilta voi toki sulkea silmänsä. Moni sulkee, mutta kehotan ymmärtämään ja olemaan matkustaessa avoin. Yleensä se ei satuta ketään. Vähintään nopeuttaa palvelua ja vähentää kusetusta.

Ilmassa on virtsan makua. Kello on kaksitoista ja seison yläkerrassa. Paikalla on neljä vartijaa, jotka notkuvat läpivalaisulaitteen hihnalla. Kysyn, pääsenkö sisään. Kaikki neljä tuijottavat minua kuin aavetta. Yksi pudistaa päätään. "Transit", yritän. Ei havaittavaa vaikutusta. Osoitan sormella alakertaan ja koetan selittää, että käskivät ylös. Alan ymmärtää venäläistä palvelukuttuuria. "We make a call", toinen vartijoista kertoo. Olen valmis luovuttamaan.

Luovuttamisessa ei ole mitään vikaa. Paavikin tajusi luovuttaa. Jos ei nappaa, ei tartte. Tiedän, ettei se ole aina - jos koskaan - niin yksinkertaista, mutta muistakaa, että vaihtoehtoja on. Meriä ja kaloja. Jos ei veikkaa, ei voi voittaa ja monia, monia muita kansan hokemia. Se maailma on televisiosta katsottuna aika paljon hurjempi paikka kuin mitä oikeasti on. Ei se ole oikeasti Moskovan lentokenttä. Siellä on paljon enemmän positiivista kuin negatiivista, vaikka pääuutislähetys toista väittäisikin.

On aika päättää tämä blogi matkustamisen osalta. Homma on tapauteltu ja läski leidi laulanut. Moskovassa yläkertaan kävelee sama mies, jonka kanssa keskustelin pyöreän pöydän äärellä tuntia aikaisemmin. Tämä kävelee turvatarkastuksen läpi ja ojentaa minulle Finskin boarding passin. Kiitän, koska en uskalla näin lähellä onnistumista vittuillakaan. Tunnin päästä nousen Helsingin koneeseen ja matkustan ajassa taaksepäin. Kiitän myös lukijoita kärsivällisyydestä ja ymmärtäväisyydestä. Olette olleet hyvää matkaseuraa. Valittaneet vain halutessani ja kiittäneet yllättävän usein. Ilo on ollut puolellani. Palaillaan pubeissa tai biitseillä. Inshallah.

E: Aini, päivittäislehden psykologi vastasi seuraavasti:

"Sukulaispoikanne näyttää viettävän ns. vaihtoehtoista elämäntapaa. Siihen ei kuulu perinteinen elintason ja ammattiuran tavoittelu. Uskon sen olevan reaktio, jolla kyseenalaistetaan aiheellisesti perinteinen kulutusyhteiskunta ja siihen kuuluva puurtaminen tavaran hankkimiseksi. Liika työnteko ja tavaran hankkiminen ovat johtaneet henkiseen tyhjyyteen ja tuoneet tullessaan syvenevää tyytymättömyyttä elämään. Pyrkimys yksinkertaiseen elämään näkyy myös toisenlaisen elämäntavan viehättävyytenä.

Kyse ei ehkä ole ehkä pojan kunnianhimon puutteesta vaan pikemminkin siitä, että hän osaa kyseenalaistaa terveellä tavalla enemmistön tarjoaman elämäntavan. Ympäristön ja ihmisten henkisen terveyden kannalta nykyinen järjestelmä tarvitsee vaihtoehtoja. Toivottavasti sukulaispojan valinnat johtavat keskusteluun erilaisista elämäntavoista ilman, että kenenkään tavitsee tuomita toista "vääristä" valinnoista. Minusta hyvä tapa aloittaa keskustelu on puhua itse kunkin elämänarvoista. Mitä tarvitset voidaksesi elää tyydyttävää elämää tai ollaksesi onnellinen?"

Hyvin vastattu.

Kahdeksan kuukautta sitten jakartalainen yliopisto-opiskelija kysyi minulta, mikä on Indonesian ongelma? Tiesin tämän testaavan mikä olen miehiäni, joten vastasin diplomaattisesti. Kerroin, että palaan kysymykseen kolmen kuukauden kuluttua. En palannut. Nyt lienee aika.

Indonesia, Kaakkois-Aasia ja liki koko maailma kärsii epädemokraattisista instituutioista. Tarkoitan erinäisiä tahoja ja järjestelmiä, jotka eivät ole demokraattisesti valittuja tai avoimia, mutta silti lähellä poliittisen päätöksenteon ydintä. Indonesiassa olisi helppo nimetä muslimiorganisaatiot, joita demokraattisen hallinnon on pakko kuunnella ja joilla on poikkeuksellisen paljon valtaa, mutta todellisuudessa lähes poikkeuksetta epädemokraattinen instituutio on armeija tai keskuspankki. Kaakkois-Aasiassa ei ole ainuttakaan maata, missä valtion väkivaltakoneisto ei olisi painava muuttuja. Sotilasvallankaappausten historia on paljon demokratian vastaavaa pidempi. Investoinnit ovat konfliktin keskiössä

Korruptio on itsessään epädemokraattinen instituutio. Korruptoituneessa järjestelmässä rikkaat ovat etuoikeutettuja. Kaiken ollessa kaupan usko demokraattiseen järjestelmään horjuu ja kansalaiset kokevat, että radikaalit ratkaisut ovat vaihtoehto kabinettien kähminnälle. Lahjonta on ihan ok, sillä ainakin kaikki maksavat saman hinnan ja pelin henki on selvä. Uskonnollinen ja poliittinen väkivalta on ok, koska väkivaltakoneisto ei turvaa vaan ryöstää, ja johonkin on turvauduttava. Radikaalit järjestöt kasvattavat kannatustaan, kun demokratia ei toimi.

Olisi kiva sanoa, että Suomessa on toisin. Enpä sano. Transparency International Suomi omisti viimeisestä maaraportistaan kokonaisen luvun Suomen hyvä veli -verkostoille. Vaalirahakohun tuomiot jaettiin, käytännössä mikään ei muuttunut ja sama meno jatkuu. Vaalirahakohu oli vakavampi isku suomalaiselle demokratialle kuin monesti myönnetään. Yhä useampi suomalaisista ja valitettavasti etenkin nuorista näkee poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuudet paremmiksi politiikan ulkopuolella. Tämä koskee myös ääriryhmiä ja radikaaleja hulluja.

Vietin unettoman yön Ko Taolla seuratessani Jyväskylän puukotus-casea. Kansallisen Vastarinnan "patriootit" hyökkäsivät Jyväskylän Yhteiskunnallisen Opiston pääkirjastolla järjestämään Äärioikeisto Suomessa kirjan tilaisuuteen. Tiesin paikallaan olleen monia tuttuja politiikasta ja toimituksista. Se pisti miettimään, milaiseen Suomeen sitä palaa?

Minun Suomeni on yhtä erilainen kuin jokaisen suomalaisen. Ollaan samanlaisia, mutta samalla niin erilaisia, vaikka samaa kansaa ollaankin. Same same but different, kuten Kaasiassa tavataan sanoa. Kun Umayya Abu-Hanna kirjoitti Helsingin Sanomiin suomalaisesta rasismista, leimahti rasististen vastalauseiden myrsky, joka keskittyivöt lähinnä Abu-Hannan henkilöön. Minun Suomeni ei ole yhtä synkkä kuin Abu-Hannan, mutta tunnistan ongelman. Asenteet jyrkkenevät.

Jyväskylän hyökkäys ei ollut ensimmäinen äärioikeiston toteuttama ja tuskin viimeinenkään. Sitä sokeasti uskoi, että valkoinen kissa, joka on kuseskellut nurkkiin jo vuosia, nostetaan pöydälle. Toisin kävi. Pöydälle nostettiin myös musta kissa tasapuolisuuden nimissä, vaikka musta kissa on käynyt kiltisti laatikolla. Kansainvälisen kivääriyhdistyksen Suomen päämajassa pähkinät menivät sekaisin psykedeelien kanssa ja yhdistys julkaisi asiavirheitä pursuavan logiikan riemuvoiton. Syyllinen olikin yllättäen äärivasemmisto. Samaan johtopäätökseen eksyi Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola, joka syvässä viisaudessaan tiesi hyökkäyksen vasemmiston mainostempaukseksi Finnish Defence Leaguen henkeen ja ohjeisti, miten natsien tulisi seuraavalla kerralla toimia.

Hörpöt on hörppöjä, mutta sitten alkoivat sekoilla nekin, joilla on todellista valtaa. Ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb valjasti tapahtuman pian oman eurokraattisen ohjelmansa veturiksi, kysymällä Twitterissä, mitä ero ääripäillä on. Sen sijaan, että Stubb näki sanan vapauden loukatun, hän nosti mustan kissan pöydälle. Sisäministei Päivi Räsänen tuomitsi ja muistutti, ettei pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, koska eipä haittaa, jos herrattomat saavat keklusta kylkeen. Herran haltuun.

Mitä sisäministeri edellä, sitä poliisi perässä. Jyväskylän virkavalta muistutti, että esimerkillisesti toimineen vapaaehtoisen syyllistymistä rikokseen tutkitaan, sillä matkassa oli vahingoittamiseen soveltuvia välineitä. Totta. Tapaaehtoinen puolustautui kolmea natsia ja puukkoa vastaan tuolilla. Teleskooppipamppu heilui, mutta edelleen: kolme natsia ja puukko.

Mustan kissan nostaminen pöydälle on kuin syyttäisi raiskausuhria minihameesta. Länsimaissa ollaan kyvyttömiä puhumaan oikeistoterrorista. Breivikit, uusnatsien murhat Saksassa ja Oklaholma sekä aborttiklinikoiden pommitukset Yhdysvalloissa ovat aina yksittäisien hullujen tekoja. Järjestäytyneen oikeistoterrorin juuret juontavat pitkälle rauhanajan Euroopan historiaan. Bride-isku, Breivik tai vasemmisto ja oikeistopolitiikkoihin kohdistuneet väkivallanteot eivät toki ole ongelma, koska ongelmahan on todellisuudessa Baader Meinhof ja Che Guevara. Somessa vertailtiin pian Stalinin ja Hitlerin tilastoja. Siinä välissä ne kissat katosivatkin pöydältä.

Mielikuvieni Suomessa näistä aiheista keskustellaan pragmaattisesti. Miksi Stubbis vertaa heti iskun jälkeen ääripäitä, kun toisen osapuoen olemassa olo on jo sisäisen turvallisuusraportin mukaan anarkistien kikkailua toisin kuin Suomen Sisun ja Kansallisen Vastarinnan kaltaisten järjestöjen, jotka ovat syyllistyneet toistuviin rikoksiin? Stubb, missä on Suomen äärivasemmisto ja miten sitä voi verrata Kansalliseen Vastarintaan, joka rusikoi tasapuolisuuden nimissä aina välillä myös kokoomuspoliitikkoja? Olen elänyt siinä uskossa, että ääriryhmä on nimensä mukaan äärimmäisyyksiin menevä ryhmä. Ilmeisesti kyse on kuitenkin olemassaolon tasapainosta. Jos on oikeistoradikaaleja, pakkohan niitä äärivasemmistolaisiakin on olla, vaikkeivat vielä ole äärimmäisyyksiin menneetkään.

Jotenkin tuntuu, että Suomeen palatessani palaan takaisin 90-luvulle. Silloin kytät heittivät kuulapäät kotiin ja loput rähinän päätteeksi putkaan. Rähinä tarkoitti tässä yhteydessä natsilaumaa, joka hakkasi väärän värisiin lenkkareihin pukeutuneita viattomia summan mutikassa kaduilla. Se ei ole minun Suomeni. Minun Suomeni on avoin ja monikulttuurinen - sellainen kuin se on aina ollutkin. Maahanmuuttovastaisuus ei ole minulle suomalaisuutta vaan suvaitsemattomuutta.

Ruotsissa julkaistiin vastikään tutkimus, joka puhui hieman eri kieltä, mitä Halo-Päiden skriptaukset. Tutkimuksesta kävi ilmi, että kunnat, joissa on enemmän maahanmuuttajia voivat paremmin kuin vastaavasti kunnat, joissa maahanmuuttajia oli vähemmän. Mittareina toimi YK:n inhimillisen kehityksen indeksi sekä asukkaiden työllisyys- , koulutus- ja terveystilanne. Ruotsissa asioista sentään puhutaan. Meillä tunnu edes keskustelu kansalaisten suhatautumisesta maahanmuuttoon onnistuvan saati sitten itse maahanmuutosta keskustelu. Se on surullista jos jokin.

Kun kerran pöydälle on jo kertaalleen nostettu nurkkiin paskova valkoinen kissa ja sen siistimpi musta versio, nostetaan nyt sitten jeesus-kissa. Rakas sisäministeri, voisiko Jyväskylän puukotuksesta nyt vihdoin tehdä niitä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä? Olisiko aika tehdä jotain? Sisäministeriössä tuntuu olevan kova kiire kieltää kaikki ennen seuraavia vaaleja, mutta samalla poliittisen vapauden loukkaukset lakaistaan maton alle. Toivoisin tämän olevan enemmän osaamattomuutta kuin ideologiaa.

Minun Suomessani sisäministeri ei tuomitse vaan toimii. Minun Suomessani ministeritason miehet ja naiset eivät poliittisen väkivallan jälkeen tviittaile lapsellisia ideologisia kysymyksiä. Minun Suomessani asioille tehdään jotain. Jos ei tehdä, meillä on pian Eerolan ja NRA:n peräänkuuluttama äärivasemmisto, joka sikiää vähän muualtakin kuin mutakuopista ja kiljupullon pohjalta. Minun Suomessani sisäministeri tekee, mitä ministerin tehtäviin kuuluu eli toimii, jottei meidän muiden tarvitse ilman enemmistön luottamusta.

Pliis Päivi, säilytä edes yhden blogistin usko oikeusvaltioon ja demokraattisiin instituutioihin. Emme eroa juurikaan banaanivaltioista, jos skinit kuseskelevat etupihalle ja herrakerhot takapihalle. Poliittisen väkivallan politisointi tai sivuuttaminen on halpamaista ja lapsellista. Se ei ole rakentavaa keskustelua. Nostetaan kissa kerrallaan pöydälle.