Vapaamatkustaja

“Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.“ - Suomen ja Venäjän välinen naapuruussopimus

“Loppupeleissä päätös on demokraattinen ja katsomme, saammeko sen seuraavien vuosien aikana aikaan”, Alexander Stubb Suomen Nato-jäsenyydestä Ylen haastattelussa

Unohtakaa vappu. Nyt valmistaudutaan totaaliseen sotaan. Valtakunnan median ja hallituksen poliitikkojen Ukrainan kriisin kommentointia seuratessa mielikuvalta on vaikea välttyä. Nato-haukkojen ja kaksipäisten kotkien kierrellessä raadonsyöjien lailla Ukrainan yllä, Suomessa starttasi ulko- ja turvallisuuspoliittinen hiekkalaatikkoleikki, joka Nato-keskustelunakin tunnetaan.

Toukokuussa allekirjoitettavasta Naton ja Suomen välisestä ns. isäntämaasopimuksesta tihkuu vihdoin hajanaista tietoa, joskin epäselvää edelleen on, tietävätkö edes ne, joiden asioista pitäisi jotain tietää, lopulta yhtikäs mitään. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka saattaa olla juoksuhaudassa suoraviivaista, mutta paperilla sitovien sopimusten ja kumppanuussopimusten sekamelska on kaikkea muuta kuin suoraviivaista.

Sopimuksen tultua julkisuuteen ulkoministeri Erkki Tuomioja kiirehti selittämään sen olevan ainoastaan tekninen ja Naton olevan puolestaan erinomainen työkalu etenkin maan ulkopuolista uhkaa vastaan. Ulkoministerin höpistessä meteoriiteista, moni muu kysyi kiusallisia kysymyksiä kuten, kuka sopimuksen on valmistellut, kuka siitä on tiennyt ja mikä ihmeen sopimus kyseessä oikein on? Kysyttiin, onko kyse Naton kumppanuusohjelmasta, Lissabonin sopimuksesta vai kenties jostain muusta sopimuksesta, jonka turvin Suomea ajetaan Natoon?

Lissabonin sopimus a.k.a. EU:n perustuslaki on sopimushirviö, jossa sitoutuu yhteisvastuuseen ja vastavuoroiseen sotilaalliseen avunantoon muiden jäsenmaiden kanssa. Toisin kuin Naton kumppanuussopimus, Lissabonin sopimus velvoittaa Suomea. Koska valtaosa Lissabonin sopimuksen allekirjoittaneista maista on myös Nato-maita, sopimus toteaa seuraavaa:

“Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka käsittää unionin asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan. Se johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio tekee tätä koskevan päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.

Tässä jaksossa tarkoitettu unionin politiikka ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen, siinä pidetään arvossa niitä velvoitteita, joita Pohjois-Atlantin sopimuksen perusteella on tietyillä jäsenvaltioilla, jotka katsovat yhteisen puolustuksensa tukeutuvan Pohjois-Atlantin liitossa (Nato), ja se on sopusoinnussa tuossa yhteydessä määritettävän yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kanssa.”

Käännetäänpä suomeksi. Lissabonin sopimus, jossa muotoillaan yhteiseurooppalaisen puolustuksen suuntaviivat, eli toisin sanoen unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan, tulee olla sopusoinnussa Nato-puolustuksen kanssa. Koska 22 EU:n 28 jäsenvaltiosta nojaa puolustuksensa Natoon, käytännössä Suomi on Naton kumppani halusi sitä tai ei.

Tämä kaikki on linjassa Suomen Nato-kumppanuuden kanssa, mutta herätää huomattavasti vakavampia kysymyksiä Suomen liittoutumattomuudesta ja suvereniteetista. Suomen linja muuttui puolueettomasta liittoutumattomaksi Maastrichitin sopimuksen myötä, mutta todellisuudessa Suomen liittoutumattomuus on illuusio.

Olemme osa pohjoismaista Nordefcoa (,jonka ilmavalvonnasta Nato vastaa), osa suunniteltua Baltian ja Ruotsin välistä yhteistyötä (jälleen Nato-yhteistyön piirissä), meillä on suora Nato-yhteistyö, EU:n puolustusyhteistyö (Lissabonin sopimus Nato-yhteistöineen) ja transatlantiset suhteet suoraan Yhdysvaltoihin. Olemme siis erittäin vähän liittoutumaton, mutta ennen kaikkea suvereeni.

Suvereenin eli täydellisen ja riippumattoman itsemääräämisoikeuden kannalta liittoutumattomuus on keskeinen termi aivan kuten itsenäinen ja uskottava maanpuolustuskin. Kyse ei ole siitä, ettemme tekisi yhteistyötä ja hyvä näin, vaan siitä, olemmeko sitoutuneet toimimaan muiden suurvaltojen sanelemin ehdoin. Suomalaisessa liittoutumattomuudessa ei ole siis kyse puolen valinnasta mustavalkoisessa maailmassa vaan suvereniteetin säilyttämistä erittäin monimutkaisten kriisien repimässä ja sopimusten yhdistämässä maailmassa.

Isäntämaa-sopimus koskee ESS:n mukaan “Käytännön asioita ovat järjestelyt, jotka liittyvät esimerkiksi kauttakulkuun, ilmatilaan, satamien ja lentokenttien käyttöön, harjoitusalueisiin, miehistön majoituksiin, muonituksiin ja sotilaskaluston tarvitsemiin polttoaineisiin. Kriisiolojen lisäksi sopimusta sovelletaan rauhanajan harjoituksiin…” Saamieni tietojen mukaan sopimus ei myöskään ole tekninen vaan sen pohjalta on jo tehty investointeja.

Kiinnittäisin erittäin paljon huomiota sanaan “kauttakulku”. Venäjä ei katsokaas vastusta Suomen omaa ohjuspuolustusta, vaan mahdollisuutta iskeä Yhdysvaltojen ohjuksin Suomen alueelta Venäjän alueelle. Samaan aikaan, kun vaadimme Venäjää talouspakottein ja sotilaallisin uhkauksin vetämään joukot Ukrainan rajalta, valmistelemme Nato-valmiutta omallamme. Kyse ei siis vaikuttaisi olevan pelkästään Lissabonin-sopimuksesta, Naton kumppanuusohjelmasta vaan transatlantisista suhteista ja Yhdysvaltain omista suurvaltaintresseistä. Liittoutumattomana maana meidän tulisi suhtautua kriittisesti kaikkiin tällaisiin pyrkimyksiin.

Tämän vuotisessa Nato-keskustella ei siis ole kyse jäsenyydestä vaan liittoutumattomuudesta. Suomen kovasti mainostettu puolustuspoliittinen uskottavuus lepää juuri liittoutumattomuudessa ja suvereniteetissa, ei takeissa tai Nato-tankeissa.

-------------

Seurasin viime viikonloppuna kansallisen veteraanipäivän tapahtumia Mikkelistä. Presidentin ja puolustusministerin puheet ihmetyttivät. Kumpikaan herroista ei muistanut mainita puheissaan termejä "liittoutumattomuus" ja "itsenäinen maanpuolustus". Sen sijaan haukat kidnappasivat veteraanit osaksi Nato-keskustelua, jota eurovaalikiima ja Ukraina lietsovat. Pinnalle on jopa noussut Venäjän demokraattinen tilanne ja ihmisoikeudet, joita ajetaan ilmeisestikin parhaiten Natosta käsin...

Suomalainen Nato-keskustelu on siitä kummallista liikennevalojen väläyttelyä ja narratiivien leikkiä, että punainen ei ole vaihtoehto ja sopimukset valmistellaan kabineteissa. Keskustelu ei ole pääministeri Jyrki Kataista lainaten analyyttista, mikäli se ei ole myönteistä tai ainakin hallitusyhteistyön kannalta keltaista konsensusta loistavaa. Hyvä Nato-keskustelu on keskustelu, jossa kaikki kannattavat Natoa. Hyvästä en tiedä, mutta tällainen keskustelu on ainakin yksimielistä.

Keskustelun tason huomioiden, en yllättyisi, vaikka yhtenä päivänä heräisimme Nato-Suomesta. Krimissäkin herättiin yhtenä aamuna Venäjältä. Ainoa ero on, että Ukrainassa kansa otti vallan ja suurvalta käytti sitä hyväkseen. Suomessa poliitikot ovat ottaneet vallan toistellen olemattomia takuita ja optioita, mutta tulos on sama. Olemme niin syvällä sotilasliitossa, että Nato on ainoastaan retorisen kuperkeikan päässä.

Itse haluaisin edelleenkin vastauksen kysymykseen, miten Venäjän ja Ukrainan välisestä konfliktista päädytään - pääministeriä edelleen siteeraten - analyyttiseen keskusteluun Suomen Nato-jäsenyydestä? Tätä pohtiessa herää toinenkin kysymys. Pitääkö hallitus suurinta osaa kansasta eli Nato-vastustajia idiootteina naamioidessaan liittoutumattomuuskeskustelun jäsenyyskeskusteluksi?

Jos suomalainen Nato-keskustelu tarkoittaa propagandakampanjaa ilman kritiikkiä, se ei ole analyyttinen keskustelu. Se on pelkkä propagandakampanja.

Lähteet:

http://vnk.fi/julkaisukansio/2012/j05-suomen-turvallisuus-j06-finlands-sakerhet/PDF/fi.pdf

http://www.nato.int/cps/en/natolive/topics_50349.htm

http://register.consilium.europa.eu/doc/srv?l=FI&f=ST%206655%202008%20REV%207

"Ei saa palata ajattelussa vanhaan aikaan”, presidentti Sauli Niinistö

Suomalainen nato-keskustelu on siitä hauska, että sen saa aikaiseksi ihan mistä vain, eräs kansanedustaja naurahti. Siihen se huumori sitten loppuukin.

Sunnuntaisuomalainen uutisoi toukokuussa allekirjoitettavasta ns. isäntämaatukisopimuksesta, joka tiivistää Suomen ja sotilasliitto Naton kumppanuutta. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön (ps.) mukaan sopimus ei paranna Suomen puolustuskykyä. Sen sijaan uusi sopimus olisi askel kohti sotilasliiton täysjäsenyyttä.

Kävin keskustelemassa Ukrainan tilanteesta, Venäjästä ja Suomen Nato kannasta A-Talkissa. Kaikki keskusteluun osallistuneet olivat ihastuttavan samaa mieltä siitä, että Suomen uhkakuvat eivät ole muuttuneet, Suomi on edelleen liittoutumaton ja hyvä näin. En voinut hetkittäin olla miettimättä, miksi helvetissä istun studiossa keskustelemassa Natosta, jota kukaan ei tunnu haluavan ja joka ei Suomea hyödytä?

Kysymys on lopulta Venäjästä, Venäjästä ja Venäjästä. Puhutaanpa suoraan: Suomessa elää sinnikkäästi ajatus Venäjämöröstä, joka hyökkää heti, jos silmä hetkeksikään välttää. Itä-Ukrainan ja Krimin tilannetta väheksymättä väite on absurdi.

Vuonna 2013 Suomesta vietiin Venäjälle tavaroita noin 5,4 miljardin euron arvosta. Venäjä on kolmanneksi suurin vientimaamme ja suurin tuontimaa. Tuonnin arvo Venäjältä oli 10,5 miljardia euroa. Valtaosa tästä energiatuotteita. Venäläiset turistit puolestaan kantavat Suomeen vuosittain yli miljardia euroa riihikuivaa, mikä on etenkin muuttovajeen ja leikkauspolitiikan kurjistamissa Itä-Suomen kunnissa iso raha.

Moody's arvioi, että Venäjän bruttokansantuote voi supistua prosentilla. Ennen Ukrainan kriisiä bruttokansantuotteeseen odotettiin kahden prosentin kasvua. Nyt kiitos Ukrainan ja kulutusvetoisen kasvun huipun Venäjän talouskasvu uhkaa jäädä pyöreään nollaan. Tämä on paljon huolestuttavampi luku kuin joukkojen määrä ukrainan vastaisella rajalla.

Venäjä, Ukraina sekä EU tarvitsevat kaikki kipeästi kasvua. EU on ajautunut sosiaaliseen kriisiin, Ukrainassa kriisi on eskaloitunut jo vallankumoukseksi ja Putinin kannatusluvut ovat kaukana Georgian konfliktin vastaavista. Olisi typerää ajatella, että Venäjä on Neuvostoliitto, jonka sisäiset sosioekonomiset ongelmat eivät näkyisi päivän politiikassa. Putin on luonut kannatuksensa vahvan imagon ja talouskasvun varaan, mutta taantuman siirtyessä pikkuhiljaa BRICS-maihin, myös Venäjän talous horjuu.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko toteaa seuraavaa:

“Suomen etujen mukaista on Venäjän kasvava integroituminen yleiseurooppalaiseen kehitykseen, kansainväliseen yhteistyöhön ja maailmantalouden rakenteisiin.”

Vaikka Venäjä anneksoi Krimin, Suomen ja Venäjän suhteet ovat entisellään. Paras rauhan tae ei ole ylihintaiset Hornetit ilman vastavuoroisia kauppoja vaan dialogi, vakaus ja kasvu. Kun Venäjälle määrättiin talouspakotteita, riski oli, että pakotteet vahingoittaisivat myös Suomen taloutta. Suomen etu on siis Venäjän etu.

-----

Lopulta Nato-keskustelussa pitää kysyä kaksi kysymystä: Kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman suursotaa, ja jos suursota syntyy tai sen välitön uhka kasvaa, lisääkö vai heikentääkö Nato-jäsenyys Suomen turvallisuutta?

Venäjä on moneen otteeseen ilmoittanut, että Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys vahingoittaisi maiden suhteita. Samaan aikaan Nato-johto ja poliittinen eliitti Helsingin Sanomien ja kokoomuksen suulla, toistelee tyhjiä lupauksia turvatakuista ja Nato-optioista. Molemmat termejä, joita ei tunneta muualla kuin Suomessa.

Mitkä ovat nämä surullisenkuuluisat Naton turvatakuut?

Naton viides artikla toteaa, että hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan, on hyökkäys sotilasliittoa vastaan. Käytännössä tämä ei vielä velvoita mihinkään, sillä tarkoituksella löysästi muotoiltu ja tulkinnanvarainen viides artikla velvoittaa jäsenmaat ainoastaan toimimaan parhaaksi näkemällään tavalla. Artiklan turvatakuut on myönnetty ainoastaan kerran syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Yhdysvalloille, mutta takuita ei seurannut Nato-operaatio vaan vaatimaton koalitio, joka pommitti Afganistanin kivikaudelle.

Foreign Affairs kysyi Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenilta, mitä artikla viisi tarkoittaa esimerkiksi Viron tapauksessa. Rasmussen vastasi uskovansa sataprosenttisesti Naton auttavan virolaisia mikäli Venäjä hyökkäisi. Kyse ei siis ole missään nimessä takuista vaan sokeasta uskosta. Nato-jäsenenä Suomi tuskin saisi muuta kuin ilmatukea, jos sitäkään.

-----

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kertoi Ylen haastattelussa, että isäntämaasopimusta ei käsitelty hallituksessa kertaakaan hänen ministeriaikanaan. On syytä muistaa, että Arhinmäki oli myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsen.

Salaiset sopimukset, jotka valmistellaan kabineteissa eduskunnalta piilossa, ovat demokratian irvikuva. Suomen liittoutumattomuus ja uskottava itsenäinen maanpuolustus ovat puolustuspolitiikkamme kulmakiviä, joten suunnanmuutoksen liittoutumattomasta maasta potentiaaliseksi uhaksi Venäjälle, ei ole asia, johon pitäisi suhtautua kevyesti.

EU:n huippukokous päätti viime joulukuussa, että: ”Yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehitetään edelleen täysin Natoa täydentävästi.” Tämä tarkoittaa syvenevää yhteistyötä myös Suomen osalta, vaikka sopimuksessa onkin huomioitu liittoutumattomat jäsenmaat.

Nato-voimat ovat liikkeellä eivätkä ne halua käsitellä yhteistyötä saati päätöksiä läpinäkyvästi tai demokraattisesti. Väistyvä pääministeri Jyrki Katainen (kok) ja kansanedustaja Kimmo Sasi (kok) ovat ehdottaneet, että jäsenyys ei tarvitse kansan mandaattia. Kokoomukselle jäsenyys siis kelpaa, vaikka Ainoastaan 22 prosenttia suomalaisista kannattaa sitä. Kataisen mukaan kansan mielipide on "huono peruste" liittoutumattomuudelle.

Onneksi kansa tietää kokoomusta paremmin. Emme tarvitse Kylmän Sodan aikaista Yhdysvaltojen etuvartiota huonontamaan suhteitamme itään. Venäjä ei ole uhka. Venäjä on mahdollisuus.

“In 2011 global military spending reportedly exceeded more than $4.6 billion a day. This level of military spending is hard to explain in a post-cold war world and amidst a global financial crisis. Economists would call this an opportunity cost. I call it human opportunity lost.” Ban Ki-moon, YK:n pääsihteeri

Ruotsalaisen rauhantutkimuskeskus SIPRIn (Stockholm International Peace Research Institute) mukaan maailman sotilasmenot kasvoivat 43 prosenttia huikeaan 1,7 biljoonaan dollariin vuosien 2002 ja 2011 välillä. Tämä kaikki tilanteessa, jossa eläkkeitä, palkkoja, työntekijän oikeuksia ja peruspalveluja leikataan. Globaali lama ei näytä osuneen globaaleihin puolustusmenoihin. Puolustusmenojen ylivoimainen ykkönen on edelleen Yhdysvallat, jota seuraavat Euroopan tuhlarit. Suomi ei tee poikkeusta.

Transnational Instituten julkaiseman Guns, Debt and Corruption: Military Spending and the EU Crisis -raportin mukaan vuonna 2010 Euroopan Unionin 27 jäsenmaan yhteenlasketut puolustusmenot olivat 194 miljardia euroa, mikä vastaa 1,6 prosenttia unionin bruttokansantuotteesta. Summa saattaa kuulostaa pieneltä, mutta puhumme valtavasta kasasta pelimerkkejä. Se vastaa Italian, Kreikan ja Espanjan yhteenlaskettua alijäämää, jota tilkitään yhteiseurooppalaisin toivotalkoin. Etenkin kriisimaat ovat kasvattaneet puolustusmenojaan kriisin alusta lähtien. Raportin julkaisun jälkeen puolustusbudjettien osuus valtioiden kokonaisbudjeteista on laskenut, muttei kriisiä edeltävälle tasolle.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Suomen puolustusmenot ovat – yllätys, yllätys – kasvaneet kriisistä huolimatta aina viime vuoteen 2012 saakka. Puolustusmenojen suhteellinen osuus valtion budjetista on toki laskenut valtion menojen kasvaessa, mutta leikkauksiin päätyi vasta nykyinen hallitus. Kaikki tämä tilanteessa, jossa työttömyys on kasvussa ja sosiaalietuudet leikkurin alla. Unohdetaan ryssä, talvisota ja vääjäämätön tuho. Eurooppa on jo valtiovarainministeri Urpilaisen pelkäämässä sosiaalisessa kriisissä eikä sitä ratkota raijaamalla rautaa rajalle, vaikka oppositio ehtikin menestyksekkäästi panssareita Ateenan kaduille ehdottamaan.

Tässäkin blogissa on useaan otteeseen kehotettu julkisiin investointeihin. On kuitenkin syytä muistaa, että on investointeja, jotka synnyttävät työpaikkoja ja kasvua sekä investointeja, jotka eivät. Masschusettsin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan aseteollisuuteen sijoitettu dollari tuottaa työpaikkoja yli puolet vähemmän mitä vastaava dollari tuottaisi investoituna julkiseen liikenteeseen tai koulutukseen. Etelä-Euroopan kriisimaiden menoja tarkastellessa voidaan hyvällä syyllä sanoa puolustusmenojen omalta osaltaan johtaneen kriisiin. Espanjan entisen puolustusministerin sanoin: ” Meidän ei olisi pitänyt hankkia järjestelmiä, joita emme aio käyttää konfliktitilanteissa, joita ei ole olemassa ja, mikä pahinta, varoin, joita meillä ei ollut, eikä ole nytkään.” Espanja kasvatti sotilasmenojaan 29 prosenttia vuosien 2000 ja 2008 välillä. Kyproksen vastaavat luvut ovat liki 50 prosenttia, joista valtaosa vuoden 2007 jälkeen, kun kriisi kävi kuumimmillaan.

Transnational Instituten raportti huomauttaa, että iso osa kaupoista on tehty epäilyttävissä, korruption sävyttämissä olosuhteissa. Tutkintoja on käynnissä niin Portugalissa, Kreikassa kuin Espanjassakin. On väärin syyttää kaupoista pelkästään Etelää. Muistamme Patrian Slovenian lahjuskampanjan ja Bahrainin asekaupat. Yhtiötä on syytetty myös ammusten toimittamisesta USA:n armeijan laittomaan käyttöön Irakissa ja Afganistanissa sekä yhteistyöstä skandaaleistaan tunnettujen BAE Systemsin ja EADS:n kanssa. Otetaanpa toinen esimerkki. Erään ministerin erityisavustaja on jälkeenpäin syyttänyt Ahon nuijimia ja Kankaanmaan ajamia Hornet-kauppoja varsin yksioikoisesta tiedon pimittämisesta valtioneuvoston jäseniltä.

Kuka asekaupasta sitten hyötyy? Puolustusmenoja tarkastellessa käy ilmi, että henkilöstömenoista on karsittu itse asekaupan kasvaessa. On siis kohtuutonta syyttää ahneita upseereita. Asekaupan todellinen voittaja on globaali aseteollisuus – prosenttijengien prosenttijengi. Monesti salaliittoteorioissa vilahteleva military-industrial complex on Donald Rumsfeldin puolustusministerikauden jälkeen pikemminkin pelkkä industrial comlex, mutta peli ei ole juurikaan muuttunut: asevarustelun hedelmät jakautuvat kovin epätasaisesti kovin harvalle.

Vuonna 2012 sata suurinta asekauppaan keskittynyttä yritystä myi aseita 318 miljardin dollarin edestä. 60 prosenttia kaupasta menee jenkkiyrityksille ja 29 prosenttia eurooppalaisille. Euroopan suurimpiin asevalmistajiin kuuluu yrityksiä kuten Rolls-Royce, Saab, Rheinmetal ja Babcock International. Näillä yrityksillä on edustajansa Brysselissä, joissa miljoonat palavat lobbausillallisten ja irtisanomisuhkausten merkeissä. Uhka on aina mahdollisuus.

Kukapa tietäisi paremmin bisneksestä kuin Apusen Matti. Evan johtaja totesi Suomen Atlantti-Seuralle pitämässään puheessa, että: ”Yhdysvallat kantaa suurta taakkaa vaikka Eurooppa on vauras, ja Euroopan BKT on suurempi kuin USA:n. Tämä on herättänyt amerikkalaisissa aiheellisenkin kysymyksen siitä, missä määrin USA:n on pidettävä yllä hyvinvoivan sukulaisensa puolustuskykyä.” Apusen kommentti on kuin sanasta sanaan Naton päsihteeri Anders Fogh Rasmussen vuotta myöhemmin Trans-Atlantisessa kokouksessa lausuma. Naton elää jäsenmaittensa puolustusbudjeteista, joten on pelkästään rauhanjärjestön edun mukaista kasvattaa menoja. Vaikkakin inhimillisen kärsimyksen hinnalla. Samaan aikaan Suomi on päivittämässä Nato-yhteensopivia lentskareita heittelemällä miljoonia jenkeille, Apunen on huolissaan puolustuskyvystä. Minä olen huolissani Apusesta. Ilmeisesti tietyt möröt näyttäytyvät vain Evan johdolle.

Ban Ki-moon sanat tekstin alussa kantavat painavan viestin: mitä varten me varaudumme? Kylmä sota on ohi ja talous kriisissä. Ongelma asekaupassa on, että se ei ole kestävää eikä asevarustelu kannattavaa. Sen sijaan, että investoisimme ihmisiin, investoimme aseisiin. Aseet aiheuttavat inhimillistä kärsimystä muutenkin kuin käytettyinä.

Suomessa maanpuolustuskiima on poikkeuksellisen korkea, mutta reaaliset uhat varsin olemattomia. Euroopan talous ei näytä paranemisen merkkejä ja tämä näkyy myös Suomessa. On turha lähteä etsimään ongelmia, kun niitä löytyy ihan riittävästi omien rajojenkin sisältä. Näitä ongelmia ei hoideta puolustusmenoja kasvattamalla. Eikä todellakaan Nato-jäsenyydellä. Uskottava puolustus ei voi eikä saa tarkoittaa asevarustelua.

E: Tekstiä korjattu Suomen puolustusmenojen osalta. Suomen puolustusmenot ovat laskeneet kahden viime vuoden aikana. Aikaisemmin luvut perustuivat puolustusministeriön julkaisemiin virheellisiin tilastoihin. Syytän heitä.