Nato-keskustelu 2.0. - Pitävätkö ne meitä idiootteina?

“Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.“ - Suomen ja Venäjän välinen naapuruussopimus

“Loppupeleissä päätös on demokraattinen ja katsomme, saammeko sen seuraavien vuosien aikana aikaan”, Alexander Stubb Suomen Nato-jäsenyydestä Ylen haastattelussa

Unohtakaa vappu. Nyt valmistaudutaan totaaliseen sotaan. Valtakunnan median ja hallituksen poliitikkojen Ukrainan kriisin kommentointia seuratessa mielikuvalta on vaikea välttyä. Nato-haukkojen ja kaksipäisten kotkien kierrellessä raadonsyöjien lailla Ukrainan yllä, Suomessa starttasi ulko- ja turvallisuuspoliittinen hiekkalaatikkoleikki, joka Nato-keskustelunakin tunnetaan.

Toukokuussa allekirjoitettavasta Naton ja Suomen välisestä ns. isäntämaasopimuksesta tihkuu vihdoin hajanaista tietoa, joskin epäselvää edelleen on, tietävätkö edes ne, joiden asioista pitäisi jotain tietää, lopulta yhtikäs mitään. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka saattaa olla juoksuhaudassa suoraviivaista, mutta paperilla sitovien sopimusten ja kumppanuussopimusten sekamelska on kaikkea muuta kuin suoraviivaista.

Sopimuksen tultua julkisuuteen ulkoministeri Erkki Tuomioja kiirehti selittämään sen olevan ainoastaan tekninen ja Naton olevan puolestaan erinomainen työkalu etenkin maan ulkopuolista uhkaa vastaan. Ulkoministerin höpistessä meteoriiteista, moni muu kysyi kiusallisia kysymyksiä kuten, kuka sopimuksen on valmistellut, kuka siitä on tiennyt ja mikä ihmeen sopimus kyseessä oikein on? Kysyttiin, onko kyse Naton kumppanuusohjelmasta, Lissabonin sopimuksesta vai kenties jostain muusta sopimuksesta, jonka turvin Suomea ajetaan Natoon?

Lissabonin sopimus a.k.a. EU:n perustuslaki on sopimushirviö, jossa sitoutuu yhteisvastuuseen ja vastavuoroiseen sotilaalliseen avunantoon muiden jäsenmaiden kanssa. Toisin kuin Naton kumppanuussopimus, Lissabonin sopimus velvoittaa Suomea. Koska valtaosa Lissabonin sopimuksen allekirjoittaneista maista on myös Nato-maita, sopimus toteaa seuraavaa:

“Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka käsittää unionin asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan. Se johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio tekee tätä koskevan päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.

Tässä jaksossa tarkoitettu unionin politiikka ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen, siinä pidetään arvossa niitä velvoitteita, joita Pohjois-Atlantin sopimuksen perusteella on tietyillä jäsenvaltioilla, jotka katsovat yhteisen puolustuksensa tukeutuvan Pohjois-Atlantin liitossa (Nato), ja se on sopusoinnussa tuossa yhteydessä määritettävän yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kanssa.”

Käännetäänpä suomeksi. Lissabonin sopimus, jossa muotoillaan yhteiseurooppalaisen puolustuksen suuntaviivat, eli toisin sanoen unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan, tulee olla sopusoinnussa Nato-puolustuksen kanssa. Koska 22 EU:n 28 jäsenvaltiosta nojaa puolustuksensa Natoon, käytännössä Suomi on Naton kumppani halusi sitä tai ei.

Tämä kaikki on linjassa Suomen Nato-kumppanuuden kanssa, mutta herätää huomattavasti vakavampia kysymyksiä Suomen liittoutumattomuudesta ja suvereniteetista. Suomen linja muuttui puolueettomasta liittoutumattomaksi Maastrichitin sopimuksen myötä, mutta todellisuudessa Suomen liittoutumattomuus on illuusio.

Olemme osa pohjoismaista Nordefcoa (,jonka ilmavalvonnasta Nato vastaa), osa suunniteltua Baltian ja Ruotsin välistä yhteistyötä (jälleen Nato-yhteistyön piirissä), meillä on suora Nato-yhteistyö, EU:n puolustusyhteistyö (Lissabonin sopimus Nato-yhteistöineen) ja transatlantiset suhteet suoraan Yhdysvaltoihin. Olemme siis erittäin vähän liittoutumaton, mutta ennen kaikkea suvereeni.

Suvereenin eli täydellisen ja riippumattoman itsemääräämisoikeuden kannalta liittoutumattomuus on keskeinen termi aivan kuten itsenäinen ja uskottava maanpuolustuskin. Kyse ei ole siitä, ettemme tekisi yhteistyötä ja hyvä näin, vaan siitä, olemmeko sitoutuneet toimimaan muiden suurvaltojen sanelemin ehdoin. Suomalaisessa liittoutumattomuudessa ei ole siis kyse puolen valinnasta mustavalkoisessa maailmassa vaan suvereniteetin säilyttämistä erittäin monimutkaisten kriisien repimässä ja sopimusten yhdistämässä maailmassa.

Isäntämaa-sopimus koskee ESS:n mukaan “Käytännön asioita ovat järjestelyt, jotka liittyvät esimerkiksi kauttakulkuun, ilmatilaan, satamien ja lentokenttien käyttöön, harjoitusalueisiin, miehistön majoituksiin, muonituksiin ja sotilaskaluston tarvitsemiin polttoaineisiin. Kriisiolojen lisäksi sopimusta sovelletaan rauhanajan harjoituksiin…” Saamieni tietojen mukaan sopimus ei myöskään ole tekninen vaan sen pohjalta on jo tehty investointeja.

Kiinnittäisin erittäin paljon huomiota sanaan “kauttakulku”. Venäjä ei katsokaas vastusta Suomen omaa ohjuspuolustusta, vaan mahdollisuutta iskeä Yhdysvaltojen ohjuksin Suomen alueelta Venäjän alueelle. Samaan aikaan, kun vaadimme Venäjää talouspakottein ja sotilaallisin uhkauksin vetämään joukot Ukrainan rajalta, valmistelemme Nato-valmiutta omallamme. Kyse ei siis vaikuttaisi olevan pelkästään Lissabonin-sopimuksesta, Naton kumppanuusohjelmasta vaan transatlantisista suhteista ja Yhdysvaltain omista suurvaltaintresseistä. Liittoutumattomana maana meidän tulisi suhtautua kriittisesti kaikkiin tällaisiin pyrkimyksiin.

Tämän vuotisessa Nato-keskustella ei siis ole kyse jäsenyydestä vaan liittoutumattomuudesta. Suomen kovasti mainostettu puolustuspoliittinen uskottavuus lepää juuri liittoutumattomuudessa ja suvereniteetissa, ei takeissa tai Nato-tankeissa.

-------------

Seurasin viime viikonloppuna kansallisen veteraanipäivän tapahtumia Mikkelistä. Presidentin ja puolustusministerin puheet ihmetyttivät. Kumpikaan herroista ei muistanut mainita puheissaan termejä "liittoutumattomuus" ja "itsenäinen maanpuolustus". Sen sijaan haukat kidnappasivat veteraanit osaksi Nato-keskustelua, jota eurovaalikiima ja Ukraina lietsovat. Pinnalle on jopa noussut Venäjän demokraattinen tilanne ja ihmisoikeudet, joita ajetaan ilmeisestikin parhaiten Natosta käsin...

Suomalainen Nato-keskustelu on siitä kummallista liikennevalojen väläyttelyä ja narratiivien leikkiä, että punainen ei ole vaihtoehto ja sopimukset valmistellaan kabineteissa. Keskustelu ei ole pääministeri Jyrki Kataista lainaten analyyttista, mikäli se ei ole myönteistä tai ainakin hallitusyhteistyön kannalta keltaista konsensusta loistavaa. Hyvä Nato-keskustelu on keskustelu, jossa kaikki kannattavat Natoa. Hyvästä en tiedä, mutta tällainen keskustelu on ainakin yksimielistä.

Keskustelun tason huomioiden, en yllättyisi, vaikka yhtenä päivänä heräisimme Nato-Suomesta. Krimissäkin herättiin yhtenä aamuna Venäjältä. Ainoa ero on, että Ukrainassa kansa otti vallan ja suurvalta käytti sitä hyväkseen. Suomessa poliitikot ovat ottaneet vallan toistellen olemattomia takuita ja optioita, mutta tulos on sama. Olemme niin syvällä sotilasliitossa, että Nato on ainoastaan retorisen kuperkeikan päässä.

Itse haluaisin edelleenkin vastauksen kysymykseen, miten Venäjän ja Ukrainan välisestä konfliktista päädytään - pääministeriä edelleen siteeraten - analyyttiseen keskusteluun Suomen Nato-jäsenyydestä? Tätä pohtiessa herää toinenkin kysymys. Pitääkö hallitus suurinta osaa kansasta eli Nato-vastustajia idiootteina naamioidessaan liittoutumattomuuskeskustelun jäsenyyskeskusteluksi?

Jos suomalainen Nato-keskustelu tarkoittaa propagandakampanjaa ilman kritiikkiä, se ei ole analyyttinen keskustelu. Se on pelkkä propagandakampanja.

Lähteet:

http://vnk.fi/julkaisukansio/2012/j05-suomen-turvallisuus-j06-finlands-sakerhet/PDF/fi.pdf

http://www.nato.int/cps/en/natolive/topics_50349.htm

http://register.consilium.europa.eu/doc/srv?l=FI&f=ST%206655%202008%20REV%207

Kirjoitettaessa soi Chor Javon - Nato