Vapaamatkustaja

"…ehkäpä EU tarvitsee vähän samantyyppisen minihallitusohjelman kuin meillä. Eli tiukkaa kuria, mutta myös pientä elvytystä." - pääministeri Alexander Stubb Helsingin Sanomille

Ajattelin kirjoitella taloudesta, mutta se on turhauttavaa. On helppo kirjoittaa Mikael Jungnerin aikatauluista, Iltalehden persekohusta tai mistä tahansa persuihin liittyvästä ja Pridestä, mutta hiton paljon vaikeampaa on kirjoittaa Gazpromin ehdotuksesta siirtyä yuan-määräiseen öljykauppaan saati siitä, miten transatlanttisen vapaakauppasopimuksen (TTIP) sijoittajavastuu yhdistettynä luottoluokituksiin ja korppikotkarahastoihin sylkee demokratian päälle. Ja jos siitä kirjoittaa, ei sitä kukaan kuitenkaan lue.

Kun luodaan mielikuva asiantuntijuudesta, jota ei argumentoida järjellisesti, talous alkaa vaikuttaa liian vaikealta normaalin ihmisen käsitettäväksi, vaikka juuri itsensä nimittäneet asiantuntijat ovat yhtä lailla ulapalla. Kansainvälisen sovittelupankin (BIS) entinen pääekonomisti William Whiten mukaan eurokriisin hoito on ollut kaikkea muuta kuin valistunutta: ”Toimintamallit vedetään hatusta. Olen erittäin huolissani mistä tahansa politiikasta, jonka luonne on tällaista."

Huoli sikseen, sillä Suomella on uusi pääministeri Alexander ”Rolexander” Stubb, joka linjapuheessaan kritisoi ilkeämielisiä vastakkainasettelijoita ja kriitikoita, kuten minä. Siksipä ajattelin ensin onnitella ja sitten kirjoitella ilkeämielisen kritiikin. Kokoomus on pinnalla ja sen vähän huomaa.

Petteri Orpon tilalle kokoomuksen eduskuntaryhmän johtoon noussut Arto Satonen linjasi ensitöikseen vastikkeettoman sosiaaliturvan passivoivan. Koska, onhan se perusturva vääryys. Kokoomukselle, jolle kaikki on taloutta ja vapautta, sosiaaliturva onkin vastikkeellinen arvokysymys. Sen sijaan, että Satonen muistuttaisi varallisuuden allokoinnista, ostovoiman lisäämisestä ja muista negatiivisista tahi positiivisista taloudellisista kerrannaisvaikutuksista, hän ratkoo itselleen täysin tuntemattoman ihmisryhmän ongelmia vahvalla mutulla ja oksaisella kepillä. Satonen ei halua ymmärtää, että syrjäytyminen on sosioekonominen kysymys. Jos Satonen olisi argumentteineen johdonmukainen, hän olisi huolissaan Eirassa asuvista ystävistään, jotka syrjäytyvät satojen tyhjien neliöiden yksinäisyyden ympäröiminä.

Talouden politisoiminen päivän politiikassa on aina arvovalinta. On nähkääs yhtä olennaista, mitä jätetään sanomatta kuin se, mitä päivän agendalle nostetaan. Taloudellisia kerrannaisvaikutuksia kyllä hypetetään puhuttaessa rikkaimpien verohelpotuksista ja leikkausten tarpeellisuudesta, mutta kun keskustelu kääntyy perustuloon tai sosiaaliturvaan, kerrannaisvaikutuksia onkin mahdotonta arvioida.

Kun yhteisöveroa päätettiin alentaa, päätös perusteltiin kerrannaisvaikutuksin: kilpailukyky paranee ja verohelpotus vaikuttaa myönteisesti investointeihin. Kukaan ei muistanut kertoa, että Suomen kilpailukyky ei ole ainakaan kansainvälisin mittarein ongelma. Huomiota ei myöskään saanut se tosiseikka, että elämme keskellä investointikriisiä, ja on harhaista odottaa investointien valuvan pohjolaan verokilpailussa menestymällä, kun investointeja ei valu yhtään minnekään.

Talous on tärkeää ja poliittista vain silloin kun se sopii vallitsevaan poliittiseen keskusteluun. Olisi kiusallista, jos todellisuus ja puheet eivät vastaisikaan toisiaan. Sanotaan nyt että, jos paljastuisi, että minihalli-tusneuvotteluissa lukkoon lyöty 1,1 miljardin euron elvytyspaketti ei olisikaan 1,1 miljardia euroa vaan vuodesta riippuen 220-340 miljoonan euron minipaketti. Kun Helsingin Sanomat tiedusteli Stubbin esikunnalta, miksi elvytyspaketti on ilmoitettu todellisuutta suuremmaksi, esikunta kertoi, ettei luku sinällään ole väärä, se vain kertoo, paljonko paketti lisää velkaa. Kyse ei siis ole elvytyksen määrästä vaan hinnasta, mutta kuka näitä nyt jaksaa seurata.

Kokoomus on malliesimerkki puolueesta, joka on rakentanut imagonsa talouspoliittisen osaamisen varaan. Todellisuudessa Alexander Stubb edustaa kuitenkin jopa kokoomuksen mittapuulla oikeistolaisia arvoja ja uusliberalistista talousnäkemystä, jotka on kriisin myötä muualla kyseenalaistettu. Toisin kuin kokoomuksen imagotyöryhmä antaa ymmärtää, Alexander ei edusta maltillisia talouskeloja vaan radikaalille haiskahtavaa oikeistofederalismia, joka edustaa kehnonlaisesti kansan syviä rivejä, mutta erinomaisesti eturyhmiä.

Talouspolitiikan ongelma on lopulta siinä, ettei vallitseva talouspoliittinen keskustelu halua tunnustaa koko talouspolitiikkaa. Talous ilman politiikkaa kun on talous ilman demokratiaa, vaihtoehtoja ja oikeudenmukaisuutta. Kokoomuksen talousajattelusta tulee mieleen Francis Fukuyaman ”historian loppu”. Ei sen väliä, vaikka olemme lamassa, sillä kaikki mahdollinen on tehty. Itse asiassa meillä menee niin hyvin, että pääministerimme markkinoi muillekin nollakasvua.

Seuraa homoanalogia, jolla oikeutan populistisen otsikon. Toiset saavat osallistua talouspoliittiseen keskusteluun. Toiset eivät. Toiset saavat puolestaan mennä naimisiin. Toiset eivät. Tätä nykyä suomalainen talouspoliittinen keskustelu on hiekkalaatikkotasoa. Jos olet eri mieltä leikkikentän rikkaimman, isoimman ja aggressiivisimman pojan kanssa, sun mielipiteesi on ihan tyhmiä eikä kukaan leiki sun kaa. Talouspolitiikassa on helppo sivuuttaa vasta-argumentit yksinkertaisesti toteamalla, et sä tästä mitään tajua. Olet tyhmä. En tajuakaan ja olen, mutta toisaalta, mikäli on uskomista niitä, jotka ovat aikaisempia kriisejä oikein ennustaneet, ei tajua paljoa pääministerikään. Tärkeintä ei lopulta ole osaaminen vaan uskottavuus. Kukapa ei rehelliseen hymyyn luottaisi?

------------

On kiinnostavaa nähdä, jatkaako Alexander Stubb pääministerinä tulevien eduskuntavaalien jälkeen. Lopulta Rolexander ei juurikaan ero Timo Soinista: molemmat ovat populisteja, jotka sovittelevat hattuja hedelmille. Vaikka toinen tarjoaa banaania ja toinen melonia, molemmat edustavat suomalaisen mielipidekentän marginaalia.

Valitsemalla Rolexanderin, kokoomus teki selkeän arvovalinnan puolueen liberaalisiiven ja aidosti kotia, uskontoa ja isänmaata tukevan uppiniskaisen konservatiivisiiven väliltä. Vaikka minihallitusneuvottelujen lopputulos jäikin teatteriksi sekä tulosten että retoriikan puolesta, on selvää, että kokoomus tulee Stubbin johdolla ajamaan entistä kylmempää leikkauspolitiikkaa ja talouskuria talouskasvun sijaan.

Surullista on, että valitsemalla Stubbin kokoomus linjasi kannattavansa leikkauspolitiikkaa hamaan loppuun saakka. Raha ja talous –blogin sanoin: "Juuri kun Euroopassa on käynnissä todellinen ponnistus eurokriisin päättämiseksi, tämä vastenmielinen pieni pohjoinen valtio päättää tehdä kaikkensa, jotta saisimme nauttia lamasta vielä seuraavatkin vuodet. Eurooppa kiittää."

“I’m a gun for hire.” - entinen Euroopan parlamentin työntekijä ja nykyinen lobbari Paul Adamson

“Nyt Suomessa eletään vähän niin kuin villissä lännessä tai ehkä jopa niin kuin banaanitasavallassa. Meillä ei ole lobbauksesta minkäänlaisia säännöksiä tai määräyksiä.” - Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää

Vuonna 2005 europarlamentaarikko Alexander Stubb kirjoitti blogissaan, että “yhden kurkkupastillipussin taisin saada, kun valmistelin lausuntoa vitamiineista ja mineraaleista.” Kolme vuotta myöhemmin Stubbin itävaltalainen kollega Hans-Peter Martin kertoi pitäneensä päiväkirjaa eri eturyhmien voiteluyrityksistä ja laski lahjojen arvon nousseen viikkotasolla 10 000 euroon.

Puhutaanpa hetki lobbaamisesta. Maailman vanhin ammatti, viides valtiomahti, korruptiota, käytäväpolitiikkaa vai edunvalvontaa? Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta määritelmä on suht vakiintunut: lobbaamisella tarkoitetaan pyrkimystä vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Lobbaus on hankala asia ja vielä vaikeampaa tuntuisi olevan asiasta keskusteleminen. Toiset näkevät lobbaamisen silkkana korruptiona - yhteiskunnan eliitin markkinointikanavana, joka ajaa ohi demokraattisen päätöksenteon - ja toiset demokraattisen päätöksenteon elinehtona - siltana kansalaisyhteiskunnan ja päätöksenteon välillä.

Kuten termi “maailman toiseksi vanhin ammatti” antaa ymmärtää, lobbaamista on aina ollut ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Pihvi on viime kädessä siinä, miten lobbaamista valvotaan ja miten läpinäkyvää edunvalvonta on. Ei tarvita professoria kertomaan, että se joka lobbaa epärehellisin keinoin tai rikkoo lakia tuskin ilmoittaa toiminnastaan itse.

EU:ssa otettiin käyttöön lobbausrekisteri vuonna 2011. Yksi aloitteen pääarkkitehdeistä oli nykyinen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme ja silloinen europarlamentaarikko Alexander Stubb, joka ehdotti vapaaehtoista rekisteriä. Ajatus oli, että isojen osallistuminen pakottaa kaikki osallistumaan. Vuosia myöhemmin rekisteri kattaa arvioidusta 15 000 - 20 000 Brysselin käytävillä toimivista lobbareista ainoastaan 60-75 prosenttia ja kulkee nimellä Avoimuusrekisteri.

EU:ssa lobbaamiseen liittyvät ongelmat on tiedostettu, mutta toisin on Suomessa. Meillä ei ole minkäänlaista rekisteröintiä tai valvontaa. Ei edes eettistä ohjeistusta. Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinosen sanoin: “Ei saisi olla niin, että ovet aukeavat helpommin, jos on kansanedustajan kaveri tai entinen työtoveri.” Mutta näin se menee. Myös SDP:n kansanedustaja Mikael Junger on huolissaan ja ehdottaa lääkkeeksi Heinosen ja Stubbin tavoin vapaaehtoista rekisteriä.

A-Studion haastattelussa kansanedustajat unohtivat valitettavasti mainita elinkeinoelämän etujärjestöt ja työmarkkinajärjestöt, jotka ovat Suomen suurimmat lobbaajat. Tämä ei liene sattumaa. Ei etenkään, kun molemmat haastateltavat mainitsevat sivulauseessa vaalirahoituksen. Keskustelussa ei myöskään huomioida ammattilobbaajia eli edunvalvonnan palkka-armeijoita laki- ja viestintätoimistoja, joiden palvelut ovat eniten tarjoavan ostettavissa. On naivia mussuttaa Greenpeacen rahoituksesta, kun järjestön tavoitteet ovat täysin selvät toisin kuin juristien.

Katsokaas, toiset siat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. On helppo perustella lobbaamista kansalaisyhteiskunnan osallistumisella ja demokratialla, mutta todellisuudessa rahalla saa ja hevosella pääsee. The Economist -lehden tutkimuksen mukaan suhteellisesti voimakkaimmin lobbaukseen panostavien yhdysvaltalaisyhtiöiden osakkeiden arvo nousi tutkimuksessa kymmenen vuoden aikana vuodessa 11 prosenttia enemmän kuin vertailuryhmän. Kun Nalle Wahlroos käy puhumassa aamuteeveessä omiaan, seurauksena on juttu pari jokaisessa vähänkään tärkeässä mediassa. Ymmärrätte varmasti mitä ajan takaa.

Ehkä meidän pitäisi kysyä oliko Stubb esteellinen vaatiessaan vapaaehtoista avoimuusrekisteriä? Työskenteleehän rouva Stubb eu-asioiden lobbaamiseen erikoistuneen lakitoimisto White & Casen Brysselin-toimistossa juristina. Pitäisikö meidän kysyä, lobbaako valtiovarainministeri Jutta Urpilainen Euroopan vakausmekanismia (EVM) valtiovarainministeriössä ja hallituksessa nostaessaan palkkioita Luxemburgissa toimivasta yrityksestä? Kenties voisimme kysyä, puhuuko Nalle pankkien suulla, joiden hallituksissa istuu vai omallaan? Entäpä entinen ministeri ja nykyinen edunvalvoja Jyri Häkämies?

Kun Suomessa vasta keskustellaan lobbausrekisteristä, EU-tasolla rekisteristä ollaan hiomassa pakollista. Moni väittää, ettei lobbaajilla ole todellista valtaa, mutta samaan aikaan käytännön esimerkit kertovat toista. Vastikään Euroopan unionin sisämarkkina- ja palvelukomissaari Michel Barnier kehotti esikuntaansa kieltäytymään kaikista tapaamisista finanssisektorin lobbaajien kanssa. Mielestäni kehotus kertoo lobbaamisesta enemmän kuin harva uskaltaa sanoa.

Meillä Suomessa kyllä markkinoidaan läpinäkyvyyttä verotuksessa ja päätöksenteossa sillä lähtöoletuksella, että olemme molemmissa maailman kärkeä. Valitettavasti totuus on kuitenkin hieman toinen luin hallituspoliitikkojen suusta kuultu.

Kun Suomi on vihdoin herännyt keskustelemaan lobbaamisesta, hallintarekisteri, joka kätkee omistussuhteet ja mahdollistaa veronkierron, etenee valtiovarainministeriössä; Transparency International mukaan emme enää tunnista korruptiota; politiikan professori vertaa suomalaista EU-päätöksentekoa salailua Vatikaaniin eikä lobbausta valvota millään tavalla, olemme perunatasavalta.

Ollaanpa hetki rehellisiä. Myös tämä teksti on lobbausta. Sen tarkoitus on edistää läpinäkyvyyttä, kansalaisten tasa-arvoisia vaikuttamisen mahdollisuuksia ja toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. Vapaaehtoiset rekisterit ja kansanedustajien korruptiopäiväkirjat ovat toki söpöjä, mutta pukki kaalimaan vartijana on aina huono vartija. Sen ymmärtää sekä lobbaaja, lobattava että kansalainen, joka lobbaa ainoastaan äänellään.

Mikäli lobattavilla ja lobbareilla ei ole mitään salattavaa, miksi vapaaehtoinen rekisteri? Kaikki vaativat pelisääntöjä, mutta kukaan ei tee mitään? Voisiko olla mitenkään mahdollista, että lobbaavat tahot ovat ajaneet omaa etuaan eli lobanneet savuverhon puolesta?

E: Toisin kuin tekstissä annetaan ymmärtää Jutta Urpilainen ei nosta palkkioita EVM:sta. Tiedon varmistaa Urpilaisen esikunta.

”Jos olet vauras ja kykenevä lisääntymään, on moraalisesti vastuutonta olla lisääntymättä. Jos olet köyhä, on puolestaan vastuutonta lisääntyä.” vuorineuvos ja Liberan perustaja Gustav von Hertzen Talouselämä-lehden haastattelussa

Äitienpäiväkahvit menivät väärään kurkkuun avatessani sunnuntain Helsingin Sanomat. Toimittaja Katja Boxbergin juttu käsittelee riippumattomuuttaan hehkuttavaa ajatuspaja Liberaa. Think tankin tutkimusjohtaja Elina Lepomäki kertoo jutussa kokoomuksen harjoittavan vasemmistopolitiikkaa, julkisen sektorin alasajon olevan myytti ja Suomen olevan yhden totuuden maa. Linja pitää, sillä Lepomäki on vastustanut aikaisemmin muun muassa rahoitusmarkkinaveroa, sosiaalietuuksia, valtionomistuksia ja kaikkea etuliitteellä julkis. Lepomäen utopiassa sosiaaliturva hoituu lahjoituksin, sillä kaikki muut mallit ovat sosialismia.

Suomi on puolillaan ajatushautomoja, mutta Hesari nosti esiin Liberan. Sattumaa tai ei, on syytä kysyä: mikä ihmeen Libera ja miksi? Liberan hallituksessa ei istu pelkkiä trolleja vaan nimekkäitä ja varakkaita elinkeinoelämän vaikuttajia. Harvempi on kuullut Lepomäestä, mutta moni varmasti tunnistaa nimet Björn Wahlroos, Gustav von Hertzen ja Anne Berner. Jos ei vieläkään kolise, muistakaa ainakin Anne Brunila, joka istuu myös Sanoma Oyj:n hallituksessa. Sattumaa tai ei, kyse ei ole kolmen puupennin päänaukojista vaan miljoonien eurojen intressiryhmästä. Brunila kummastelee Twitterissa, miksi kritiikissä nostetaan esille tämän rooli sekä ajatuspajan että lehden hallituksissa. Nosto tuskin kummastuttaa muita kuin Brunilaa itseään.

Libera ilmoittaa olevansa puoluepoliittisesti riippumaton ajatuspaja, jonka missiona on edistää vapautta Suomessa. Mitä vapauteen tulee, se on siitä hieno käsite, että se on käyttäjän määriteltävissä. Käytännössä Liberan agenda on avoimen libertaari. Julkinen velka on ongelma, hallitus on ongelma ja köyhä on ongelma. Yksi ainoa ratkaisu ja totuus ovat säätelemättömät markkinat, jotka ratkaisevat kaikki ongelmat. Liberan vapaus on vapautta valtiosta. On söpöä ajatella, että säätely ja parlamentarismi ovat ongelma eivät ratkaisu, mutta argumentista unohtuu se, että säätelyä on aina jossain muodossa ollut ja tulee jatkossakin olemaan. Koska säätely on pahasta, poistettaisiinko esimerkiksi alkoholin ikärajat ja laillistetaan kannabis?

Juuri kun olin saanut yskittyä äitienpäiväkahvit keuhkoistani, tukehduin aamupalasämpylään lukiessani Mikael Jungerin blogauksen Vastakkaisasettelun aika on ohi. Ja mistä vai? No, Liberan blogista tietenkin. Junger venyttää sosiaalidemokraatin määritelmän aivan uusiin svääreihin. Hänen mukaansa maailma on niin verkostoitunut, että säätely johtaa automaattisesti synenergiatappioon. Säätelyn sijaan Junkkis vaatii lisää yrittäjäajattelua julkiselle puolelle. Sen sijaan, että demaripamppu olisi huolissaan kasvavista tuloeroista ja julkisen sektorin alasajosta, hän peräänkuuluttaa julkiselle sektorille eriarvoistavia rakenteita.

Jungerin johdolla Libera koettaa esiintyä sisäsiistinä objektiivisena think tankkina, mutta todellisuus on jotain muuta. Boxberg kirjoittaa, että Libera on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja toimii täysin lahjoitusvaroin. Mitä puoluepoliittiseen sitoutumattomuuteen tulee, ajatuspajan projektikoordinaattorina on toiminut kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja ja nykyinen valtuutettu Wille Rydman ja Lepomäki itse ilmoittaa Uuden Suomen Puheenvuorossa puoluepoliittiseksi kannakseen kokoomuksen. No strings attached, kunhan vähän lyödään omiakin.

Lepomäki korostaa Hesarin jutussa, miten vaikeaa rahaa on kerätä, kiitos säätelyn. Rahoitusta on varmasti todella vaikea suhmuroida, kun hallituksessa istuu elinkeinoelämän keulamiehiä ja –naisia, joiden siivellä vapaamatkustaa kourallinen vuorineuvosten skidejä. Mitä taas riippumattomaan tulee, Libera on ideologisesti yhtä riippumaton kuin Suomen kommunistinen puolue. Lepomäelle tosin ei riitä pelkkä kommunismin pyyhkiminen maailmankartalta vaan lisäksi tämä vaati läpinäkyvyyttä. Hallituksen jäsen Brunilalta tiedusteltiin Twitterissa, miksei Liberan rahoitus ole avointa, vaikka tutkimusjohtaja peräänkuuluttaa avoimuutta? Brunilalle tieto tuli yllätyksenä ja tämä lupasi ottaa asiasta selvää. Veikkaisin, että vastauksessa saattaa kestää.

Helsingin Sanomat on ansioikkaasti tutkinut suomalaisen lobbauskoneiston taustoja viime viikkoina. Elinkeinoelämän keskusliitto on ollut ministeriöiden uudistushankkeissa ja lainsäädäntöhankkeissa edustettuna tai lausunnonantajana 1 786 kertaa, mikä tekee EK:sta vaikutusvaltaisimman etujärjestön lainvalmistelussa. Näihin tilastoihin suhteutettuna on kiinnostavaa, että suuryritysten hallituksissa istuvat ”itsenäiset ajattelijat” ovat huolissaan valtion roolista. Jos jostain pitäisi olla huolissaan, kenties lobbauskoneistosta, jonka yksi sivupolku Libera on? Kenties Libera-artikkeli on kumarrus kritiikin kohteeksi joutuneiden elinkeinoelämän lobbareiden suuntaan?

Helsingin Sanomat ei nosta sattumalta ainoastaan vuoden ikäistä ajatusvuoristorataa lehtensä sivuille. En sano, että Brunila olisi käskenyt juttua tekemään. Tiivistän argumentin entisen esimieheni kommenttiin: ”Eikös se ole niin, että jos on kaksi firmaa, joista toinen tuo euron taloon, niin tarvitseeko sitä miettiä kummasta tehdään juttu?” Kommenttia seurasi leikikäs silmänisku, joka ei juurikaan naurattanut. On totuuksia, jotka ovat sanomattakin selviä. Yhden totuuden myyttiä luomalla ei avata keskustelua vaan tukahdutetaan se.

Julkisen sektorin alasajo ei ole myytti saati salaisuus, kuten ei ole myöskään demareiden alamäki, jonka elävä esimerkki libertaarien raamatussa seikkaileva arkkienkeli Mikael on. Yhdessä asiassa Libera ja Lepomäki ovat kuitenkin oikeassa: ajatuspajan aivopierut todellakin kärsivät yleisestä ilmapiiristä. Enemmistön diktatuuri ei jaa Liberan näkemyksiä. On hienoa, että suomalaiset osaavat ajatella ilman pajojakin.