Vapaamatkustaja

Seuraan katkeilevaa striimiä Kultarannassa. Kuulen sanat ”sääntelyhelvetti”, ”ratkaisulupaus” ja ”yrittäjähenkisyys”. Meidän kaikkien pitäisi olla nähkääs yrittäjiä. Lähetys palailee ex-pääministeri Esko Ahoon. Matti Apunen EVAsta kertoo tämän esittävän konstruktiivisen kysymyksen. Yleisö nauraa, minkä jälkeen tuleva ex-pääministeri Jyrki Katainen jakaa perintöään kertomalla, että pitää uskaltaa tehdä epätäydellisiä päätöksiä.

Presidentin jokavuotinen keskustelutilaisuus Kultarannassa kertoo enemmän suomalaisesta eliitistä kuin kansasta itsestään. Keskustelutilaisuus kertoo erityisen paljon presidentistä sekä Suomessa vallalla olevista arvoista. Tänä vuonna presidentti Sauli Niinistö on kutsunut talon täyteen oikeistojohtoa, talousliberaaleja keloja ja haudasta nousseita eläviä kuolleita ideoita. Saan ystävältäni viestin: ”Seuraatko liskodiskoa?” Seuraanhan minä.

Kultarannassa kyllä puhuttiin kriisitietoisuudesta, mutta käytännön ratkaisuista jäätiin kauas ja uusia ideoita ei esitetty lainkaan. Jos Suomen sitko -keskustelu tarjoili ajatuszombeja, päivän Hesari olikin sitten silkkaa splätteriä. HS:n pääkirjoitus toistaa Elinkeinoelämän keskusliiton kehysriihestä asti toistelemaa mantraa.

”Suomen talouden suurimmat ongelmat ovat olematon taloudellinen kasvu ja heikko kilpailukyky. Jos tilanne ei kohene nopeasti, menot pitää mitoittaa tulojen mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kipeiden leikkausten aika on vasta edessä.”

Suomi on lamassa. Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju lipsautti pelätyn l-sanan ensimmäisenä, mutta Suomen synkkä taloustilanne ei ole salaisuus. Suomen talous on käytännössä pysähtynyt ja hallitus on peräänkuuluttamansa kasvun ja kilpailukyvyn turvaamisen sijaan leikkannut. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n mukaan Suomen talousnäkymät ovat samaa sarjaa Libyan, Venezuelan, Päiväntasajan Guinean ja Kroatian kanssa.

Kun hätä on suurin, apuun rientää Alexander Stubb. Tuleva meppi testamenttasi kokoomuksen puheenjohtajakisan Paula Risikolle ja Jan Vapaavuorelle esittelemällä kaikkea muuta kuin kompromissiratkaisua. Stubbin mukaan Suomen veroaste pitäisi laskea 39 prosenttiin ja julkisen sektorin osuus 50 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Ministerin mukaan idea: ”…olisi miljardiluokkaa oleva talousohjelma. Miljardiluokkaa niin suomalaisten ihmisten ja yritysten käyttöön jäävien tulojen lisäyksessä kuin julkisten menojen säästötarpeissa.” Tämä pitää paikkaansa. Kokonaisveroasteen alentaminen alle 40 prosentin tarkoittaisi noin 12 miljardin euron veromenetyksiä.

Stubbin ajatus alhaisesta veroasteesta perustuu myytille, jonka mukaan kasvu syntyy ainoastaan yrittämällä. Ajatus, että tarjonta luo kysyntää keskellä kysyntälamaa on toki söpö, mutta ei kovinkaan todenperäinen. Suomen julkisen sektorin osuus bkt:sta on puolestaan poikkeuksellisen suuri kiitos hyvinvointi- ja eläkejärjestelmän. Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri varmastikin tietää, että mikäli kasvua ei synny, julkisen sektorin osuus bkt:sta kuten myös leikkaustarve 50 prosentin suhdeluvun saavuttamiseksi kasvaa. Stubb ei edes vaivaudu etsimään vaihtoehtoja vaan näkee kurjistavan leikkauspolitiikan eli ”säästötarpeen” ainoana vaihtoehtona ja kampeaa päivän poliittista agendaa piirun oikealle.

Suomen ongelma ei ole liian suuri julkinen sektori, asenneongelmat yrittäjyydessä tai liian korkea veroaste, jotka Kultarannassa listattiin. Suomen ongelma on täysin kuollut kasvu, kasvava työttömyys ja laskeva ostovoima. Kasvua ei synny, veroastetta laskemalla tai suhdelukuja muuttamalla eikä todellakaan leikkaamalla keskellä lamaa vaan luomalla kasvua työn kautta. Suomi kun ei ole rikastunut yrittämallä vaan töitä tekemällä.

-------------

Kultarannan keskustelutilaisuus alkaa lähestyä loppuaan. Apunen listaa arvoja: tehokkuus, säätelyn poisto, vahva johtajuus, asiantuntijapohjainen päätöksenteko ja hyveellisyys, ymmärrettynä itsekseen pärjäämisenä. Eliitti nyökkäilee hyväksyvästi. Kultarannan keskustelu ei edes yritä olla kansalaisten keskustelu. Se kertoo häpeilemättä, kuka Suomessa on kukin. Kun aika alkaa loppua, päästetään soraäänet ja kohteliaisuudesta kutsutut kriittiset puheenvuorot ääneen.

Professori Martti Koskenniemi kritisoi Apusen arvoja ja koko keskustelua kovin sanoin ja toteaa niiden kuvastavan enemmän eliitin kuin tavallisten suomalaisten arvoja. Koskenniemeä seuraa Pekka Haavisto, joka moittii panelisteja ihmisoikeuskysymysten sivuttamisesta ja Haavistoa Susanna Kuparinen, joka tiivistää keskustelun: ”…tuntuu, että teille ongelma olemme me kansalaiset. Että meidät pitäisi vaihtaa, niin sitten homma lähtisi kulkemaan.”

Jos kaikki on kiinni asenteesta, sitten meillä suomalaisilla lienee asennevamma. Suomalaisen eliitin suurin ongelma ei taidakaan olla talouskasvu vaan me kansalaiset. Sopisikin kysyä, kuka on kansan suurin ongelma keskellä lama-Suomea?

“Se mikä tulee lehdestä ulos, kertoo lehden johdon tahdosta ja ajattelusta ja silloin yleensä työnantajan ajattelusta. Renkejähän ne päätoimittajatkin ovat.” - anonyymi vastaus Journalisti-lehden kyselyssä.

Paavo Arhinmäen kehysriihihaastattelu A-Studiossa oli, kröhöm, mielenkiintoinen. Toimittaja Sakari Kilpelä syytti ex-kulttuuri- ja urheiluministeriä ensin suurin piirtein kaikesta muusta paitsi holokaustista, ei antanut puheenvuoroa vastata ja lopulta päätti haastattelun, vaikka kollega ihmetteli vieressä, että vielähän näitä kysymyksiä olisi ollut. Viikon kuumin keskustelunaihe ei ollutkaan kehysriihi vaan se, kuka maksaa ex-ministerin jalkapallon mm-kisamatkan ja miten vastuutonta onkaan puolustaa köyhiä?

On puolueita, jotka vihaavat journalisteja ja puolueita, joita toimitukset halveksivat. Joskus nämä asiat kulkevat käsi kädessä. Toisin kuin yleinen mielipide väittää, kaikki toimittajat eivät ole vihreitä tai vasemmistolaisia. Journalistiliiton vuonna 2010 tekemästä kyselystä käy ilmi, että peräti 60 prosentilla vastanneista toimittajista ei ollut vakiintunutta puoluekantaa.

Vasemmistolaisuus tai ainakaan sen näkökulmien julkinen kannattaminen eivät ole kuuminta hottia suomalaisissa toimituksissa. Meininki on vähän kuin raksalla, missä kaikki tietävät sen yhden kommarin, josta kuiskaillaan. Arvomaailma ei ole niinkään vieras kuin historian taakka vastenmielinen. Kun menee Tiedonantajaan töihin se on loppuelämän pesti, nauroi eräs ystäväni viitaten työllisyysnäkymiin vahvasti ideologisen julkaisun jälkeen.

Kyse on pitkälti konsensuspolitiikasta ja 6,5 prosentin gallup-tuloksesta. Jos joku yhteisen tarinan näyttelijöistä poikkeaa tarinasta - oli kyse sitten poliittisesta pakosta tai sen oikeutuksesta -, vesilasissa nousee myrsky. Isojen on helppo heittää herjaa ja piiloutua puoluetta kannattavan pääkirjoitustoimittajan poliittisen analyysin suojaan, kun taas pienet jäävät omilleen. Sama pätee toimittajiin. Eriäviä mielipiteitä ei kuunnella, vaikka samaan aikaan vaaditaan mielipiteitä.

Mikä kehysriihen uutisoinnissa sitten kokonaisuudessaan mätti? No, se järjetön spekulointi, tulkitseminen ja mielikuvat tosiasioiden ja lausuntojen sijaan. Se, että politiikka nähdään pelinä, jossa taistellaan ainoastaan omaa etua tavoitellen ja johdonmukaisesti petetään kaikki vaalilupaukset. Tämä on itseään toteuttava ennustus ja ahdas kehys, joka sotii jo ministerin valaa vastaan.

Kun kansanedustajat, ministerit ja politiikan toimittajat tajusivat, että vasemmisto ei pelaakaan samoilla korteilla kuin muut, syntyi ristiriita. Kehysriihen käsikirjoitukseen kun ei kuulunut vasemmiston ero, joka asetti vaikeat, mutta mukamas niin välttämättömät päätökset aivan uuteen valoon. Vasemmiston oli tarkoitus olla se puskuri, joka ottaa paskan niskaan sekä opposition että kansan puolelta. Yhtäkkiä pitikin kehittää uusi tarina ja se oli peli, vastuun pakoilu, marttyyriys ja populismi. Helsingin Sanomat jopa tiesi, että eroaminen on vasemmistolainen tapa koska Skdl jätti hallituksen vuonna 1971.

Vuoden 2014 Suuren journalistipalkinnon vuoden jutun voittanut ja itseni tavoin katkeriin poliittisiin analyyseihin erikoistunut MTV3:n politiikan ja taloustoimituksen päällikkö Timo “Setä Arkadia” Haapala tiesi välittömästi vasemmiston eduskuntaryhmän päätöksen jälkeen, että “Arhinmäki vinkuu nyt itselleen marttyyrin roolia. Mukavampi retostella toreilla, että nakattiin hallituksesta kuin että lähdettiin itse.” Tämän jälkeen Haapala toivotti ironiset terkut vasemmistolle kolmeen kertaan ja lähti kymppiuutisten deskiin viisastelemaan. Yksikään fakta ei twiittauksessa pidä paikkaansa, mutta tulipahan selväksi, ketä Haapala ei ainakaan äänestä. Tämä ei ole jäänyt epäselväksi myöskään vuoden journalisti Saska Saarikosken kohdalla.

Toimittajien puoluekantojen perään on huudellut mm. Ahtisaaren Mara, Apusen Masa ja Himasen Pekka. Tehdäänpä kerralla selväksi: toimittajan puoluekannalla ei ole mitään väliä niin pitkään kuin toimittaja hoitaa työnsä oikein. Persuja ja kokkareita aivan kuten vassareitakin koskevat aivan samat säännöt ja lainalaisuudet. Journalismi on määritelmällisesti itsenäistä, edustavaa, ajankohtaista ja faktapohjaista (Kunelius, \o/). Se ei ole puolueellista eikä käsittele ainoastaan marginaaleja kuten ufoja ja mamuja. Se ei myöskään ole viisi vuotta vanha raiskausuutinen Norjasta eikä Olli Immosen Puheenvuoro-blogi.

Vaikka meillä Suomessa onkin maailman vapain ja vähintäänkin himskatin ammattitaitoinen toimittajakunta, aika harva oli valmistautunut vasemmiston päätökseen jättää hallitus. Moni kyllä kirjoitti jälkeenpäin, että eipä tullut yllätyksenä, mutta taisi se tulla.

Jos läksyt olisi tehty, olisi Haapala tai Saarikoski muistaneet Paavo Arhinmäen lupauksen viikon takaisesta puoluevaltuuston kokouksesta: “Emme hyväksy perusturvan indeksijäädytyksiä.” Kehysriihen luovuttua 50/50-mallista ja painotettua leikkaukset pienituloisten kukkarolle, vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (kyllä, päätöksen teki eduskuntaryhmä ei Katainen, Sdp, Illuminati eikä Arhinmäki yksin) hylkäsi sen yksimielisesti.

Kristillisdemokraatit söivät sanansa lapsilisistä ja kokoomus sekä demarit pienituloisiin kohdistuvista leikkauksista. Vihreät puolestaan nielivät energiapäätökset ja jäivät odottelemaan uutta ydinvoimaa. Oppositiopuolueista puolestaan toinen pakoilee edelleen hallitusvastuuta ja toinen on vielä hallitustakin pahempi leikkuupuimuri, joka on sopinut tulevan hallituskauden budjetista ennen vaaleja. Toimittajien kommenteista huolimatta tässä seurassa edes vasemmistoliiton ei ole vaikea loistaa.

---------

Jokaisella toimittajalla on mielipide, miellytti se lukijoita tai ei. Joskus toimittajallakin menevät työ ja vapaa-aika sekaisin. Osa twiittaa omilla nimillään töistä ja osa vapaalta. Mistä hitosta minä tiedän, onko Haapala kolmen promillen kännissä porealtaassa vai valtakunnansalissa lähettäessään analyysiaan? Kun Saarikoski voitti suuren journalistipalkinnon, palkittiinko poliittinen mielipide ja näkökulma, kuten perusteluissa korostettiin vai työ toimittajana?

On oleellista tietää, onko vaalidebaatin järjestänyt Sitran hyväveliverkosto vai itsenäinen toimija. Yhtä oleellista on tietää, onko Suuri journalistipalkinto (kaikki kunnioitus kaikille voittajille) pelkkä maikkarin puffi, ja mistä asemasta käsin kukin puhuu missäkin tilanteessa. Kun esimerkiksi kansanedustaja blogaa kirkon, muslimien ja kommunistien salaliitosta, on hyvä tietää kirjoittaako hän politiikon vai mielenterveyspotilaan diskurssista.

Ja sama pätee toimittajiin. Minusta on hienoa, että toimittajilla on mielipiteitä, mutta vielä hienompaa olisi, jos ne eivät vaikuttaisi työhön ja erityisen timanttista, jos katsojat, lukijat sekä kuuntelijatkin ymmärtäisivät eron journalistisen sisällön ja mielipiteen välillä. Meillä on ehkä maailman parhaat toimittajat, mutta vapaa-ajalle hekin osaavat olla mulkkuja some-kommentaattoreita.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen ennustepäällikkö Eero Lehdon mukaan hallituksen sopeutus meni "hieman överiksi". Tämä onkin sitten niitä harvoja analyyseja, jotka keskittyvät itse kehysriiheen. Kun köyhien kyykyttämisen sijaan suurempi uutinen on se, että joku vastustaa kyykyttämistä ja jopa eroaa tämän takia korkeasta virasta, tai jos vastuunkantaminen tarkoittaa heikompiosaisten kiusaamista, meidän kannattaa ehkä olla huolissamme toimittajien poliittisen kannan sijaan omasta arvomaailmastamme.

Pilkatessaan vasemmistoa vastuuttomuudesta media ja poliitikot unohtavat ne, joihin leikkaukset osuvat kipeimmin: köyhät, pienituloiset, lapsiperheet ja opiskelijat. Se ei ole hyvää journalismia, se on poliittinen valinta.

E: Kirjoittaja kirjoittaa vain ja ainoastaan omia mielipiteitään, joita kukaan ei ole vielä osoittanut oikeiksi.

"Myös meillä viranomaisillakin on aukkoja sivistyksessä. Oikeaa reaaliaikaista tilannekuvaa on ehdottoman tärkeä pitää yllä." - Matti Koski, poliisisetä ja kaupunginvaltuutettu

“Marijuana is no more dangerous than alcohol.” - Barack Obama, presidentti

Kohtasin huumemaailman yläasteella. Muistan, kuinka istuimme koulun auditoriossa iloisina siitä, ettemme joutuneet tunnille. Lavalle marssi kaksi elämän kuluttamaa linnakundia, jotka soittivat Kumbayaata kitaralla ja lauloivat paskasti. He kertoivat vuorotellen, miten kaverit ovat kuolleet matkan varrella. Yksi luuli osaavansa lentää ja hyppäsi katolta; toinen kuori itsensä, koska luuli olevansa appelsiini ja kolmas väisti näkymätöntä junaa ikkunan läpi asvalttiin. Kertoivat, että kaikki lähti kannabiksesta.

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että esitys oli propagandaa. Samat tarinat lentokoneista, junista ja appelsiineista kiertävät ympäri maailmaa. Nämä tarinat ovat urbaaneja legendoja, joiden tarkoitus on pelotella ei tarjota reaaliaikaista tilannekuvaa.

Onneksi meillä on ylikonstaapeli ja kokoomuksen Hyvinkään kaupunginvaltuutettu Matti Koski, joka täyttää sivistyksen aukot. Koski sai sosiaalisen median varpailleen julkaistuaan Itä-Uudenmaan poliisin sivuilla kolumnin nuorten huumeiden käytöstä. Kolumnissaan Koski maalailee lohduttoman kuvan 13-15 vuotiaista “kullanmuruista”, jotka aloittavat tupakalla ja päätyvät lopulta pilven pössyttelyn kautta vanhempien lääkekaapille. Ostarilla notkuminen johtaa kierteeseen, jossa “velanperintä, kiristäminen, raiskaukset ja pahoinpitelyt ovat arkipäivää. Tytöistä tule narkkihuoria ja pojat kokevat tasaisin väliajoin puukkojen ja puntareiden vaikutukset kropassaan.”

Koska myös viranomaisilla on “aukkoja sivistyksessä”, tarkastellaanpa, mitä aina objektiivinen suomalainen journalismi aiheesta tietää.

Helsingin Sanomat julkaisi torstaina jutun “Äiti kävi taistelun saadakseen alaikäisen poikansa kannabiskoukusta”, joka kertoo Poika ja kannabis kirjan kirjoittaja Saila Usvalon ja tämän pojan tarinan. Jutussa ei haastatella asiantuntijoita. Jostain syystä HS:n juttu nosti mieleeni Ylen muutaman vuoden takaisen kirjoituksen “Kannabiskoukusta on vaikeaa päästä irti”, joka kertoo kuopiolaisen äidin lähes indentiteettisen tarinan - jälleen ilman asiantuntijakommentteja. Lukiessani Ylen kärsimysnäytelmää mieleeni muistui vielä Anna- tai Eeva-lehdestä lukemani artikkeli, jossa tällä kertaa poikkeuksellisesti isä kertoi, miten hän, kiitos pojan kannabisaddiktion, joutui nukkumaan kirves sängyn alla ja tarkistamaan auton aina ennen ajoon lähtöä pommien varalta.

Molemmat äidit ja yksi isä ottivat ongelman huomattuaan yhteyttä Irti huumeista ry:hyn. Siispä Irti huumeista ry:n sivuille. Avaa silmäsi -kampanjasivuilla kerrotaan, että “nuorten kannabiksen kokeilu ja käyttö on viimeisen vuoden aikana lisääntynyt hyökyaallon lailla.” No helvetti, ehkä Koski onkin oikeassa. Ehkä meillä kasvaa väkivaltaisten 13-vuotiaiden kannabisnarkkihuorien sukupolvi. On googletettava lisää.

Eksyn Pohjalaisen sivuille, missä Vaasan Irti huumeista ry:n edustaja Anne Salovaara-Kelo on erittäin huolissaan ja kertoo, että “kannabiksen käyttö oli raportin mukaan yleisin hoitoon hakeutumisen syy heillä, jotka eivät ole käyttäneet opioideja.” Salovaara-Kero viittaa kirjoituksessaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Huumeet Suomessa 2012 -selvitykseen.

Vihdoinkin jotain konkreettista ja tutkittua. Koetetaanpa selvittää kolmea yllä mainittua väittämää THL:n raportin perusteella: 1. alaikäisten kannabiksen käyttö on räjähtänyt käsistä, 2. kannabiksen käyttö on yleisin syy hoitoon hakeutumiselle opioidien jälkeen ja 3. kannabikseen jää koukkuun.

1. THL:n raportti toteaa seuraavaa: “Kannabista viimeisen vuoden aikana kokeilleiden osuus näyttäisi jonkin verran kasvaneen 2000-luvun ajan. Muutos ei ole kuitenkaan tilastollisesti merkitsevä.” Raportin mukaan suurin muutos on tapahtunut 25-34 vuotiaiden ryhmässä, jonka käyttötaso on liki kolminkertaistunut. Tämä ei tule yllätyksenä sillä kulttuuri on muuttunut, mutta Kosken väite 13-vuotiaista narkkihuorista ei saa tukea THL:sta.

2. THL:n raportti toteaa seuraavaa: “päihdehuollon kaikkien huumeasiakkaiden joukossa ensisijaisina hoitoon hakeutumiseen johtaneina päihteinä olivat opiaatit (59%), stimulantit (13%), alkoholi (11%) ja kannabis (10%)...” Toisin kuin Salovaara-Kero antaa ymmärtää, kannabis on neljänneksi yleisin syy hoitoon hakeutumiselle (tähän vaikuttanee merkittävästi käyttörikoksen yhteydessä poliisin markkinoima hoitoon hakeutuminen, jota markkinoidaan valheellisesti lieventävänä asianhaarana).

Kohta kolme vaatiikin hiukan lisää googlettelua. Eksyn Psychology Todayn sivuille.

3. PT:n julkaisema tohtori Jann Gumbinerin teksti “Is marijuana addictive?” vastaa kysymykseen seuraavasti: “Suurimmalle osalle ihmisistä; ei. Noin 10% viihdekäyttäjistä kehittää riittävän vakavan ongelman, että käyttö vaikuttaa työhön ja ihmissuhteisiin.” THL:n mukaan vuonna 2010 neljä prosenttia 15-69 -vuotiaista kertoi käyttäneensä kannabista kuluneen vuoden sisällä, eli 0,4 prosentilla 15-69 -vuotiaista kannabis on ongelma. Tämä luku ei artikkeleihin mahtunut.

Onkos sekavaa ja mistä kyse? Kannabis on noussut viime aikoina otsikoihin Coloradon laillistettua viihdekäytön ja myynnin sekä kansalaisaloitteen kannabiksen dekriminalisoimiseksi koettua reinkarnaation. Voisiko olla mahdollista, että keskustelu, jota poliisisedät, kolmas sektori ja media vauhdittavat olisikin luonteeltaan poliittista arvokeskustelua, joka perustuu asiantuntijalausuntojen tai analyyttisen keskustelun sijaan tunteisiin vetoaviin argumentteihin vanhempien kärsimyksistä ja “eikö kukaan enää ajattele lapsia”-valitusvirsiin? Voisiko olla, että kyse ei olekaan lapsista ja vanhemmista vaan vallitsevasta paradigmasta?

Tarkastellaanpa dekriminalisointia THL:n raportin valossa. Raportissa todetaan muun muassa seuraavaa:

“...sosiaali- ja terveyspoliittisista painotuksista huolimatta suomalainen huumepolitiikka hyödyntää edelleen rikosoikeusjärjestelmää. Suomessa huumerikoksista tuomitaan ankarammin kuin muista rikoksista. Huumeiden käytön kriminalisointi ja sakotuskäytännön kiristyminen osoittavat, että huumeiden käyttöön suhtaudutaan moralistisemmin ja kielteisemmin kuin muiden päihteiden käyttöön tai muuhun henkilökohtaiseen riskikäyttäytymiseen. Lisäksi rikoskontrolli kohdistuu huonossa sosioekonomisessa asemassa oleviin henkilöihin.”

“...nuorista, jotka kuvailivat perheen taloudellisen tilanteen hyväksi vain 5 prosenttia kertoi käyttäneensä kannabista vuoden sisällä. Vastaavasti nuorilla, jotka kuvailivat perheen taloustilannetta erittäin huonoksi vastaava luku oli 14 prosenttia.”

THL:n raportin perusteella on syytä olettaa, että sosioekonomisilla muuttujilla on suurempi vaikutus huumeiden käyttöön kuin aivottomilla propagandakampanjoilla tai kieltolailla. Tätä tukee myös Suomen vaatimaton huumeongelma hyvinvointivaltion kontekstissa. Otetaanpa esimerkki. Vielä 2000-luvun alussa Portugalin huumeongelma oli Euroopan pahimpia. Maa ratkaisi ongelman poistamalla huumeiden käytön rangaistukset. Lakimuutoksen seurauksena huumekuolemat vähenivät, ongelmakäyttäjien määrä putosi ja hiv-tartuntojen määrä romahti.

Samaan aikaan, kun koko muu maailma seuraa savua keuhkoissa pidätellen, miten Coloradon kokeilu onnistuu, Suomessa reefer madness nostaa vasta päätään. Olen Kosken kanssa samaa mieltä siitä, että reaaliaikaista tilannekuvaa on ehdottoman tärkeää pitää yllä. Kuitenkin kommentaattorit kuten Koski ja Irti huumeista ry:n toiminnanjohtaja Jukka Riipinen, jonka mielestä kannabis on myrkky, perustavat argumenttinsa enemmän stereotypioihin ja moralismiin kuin reaalitilanteeseen tai tutkimustuloksiin.

Valitettavasti suomalaista päihdekeskustelua ohjaa Irti huumeista ry:n ja poliisin kaltaiset tahot, jotka oikeuttavat naiveilla argumenteillaan oman toimivaltansa, olemassaolonsa ja rahoituksensa. Yläasteikäisille suunnattujen pelottelukampanjoiden sijaan Suomi tarvitsee tosiasioihin perustuvaa analyyttista keskustelua päihdepolitiikasta. Yhteiskunnallisten päätösten tekeminen tunteiden vallassa ei ole pelkästään typerää vaan vaarallista. Yhtä lailla vaarallista on levittää reaaliaikaiseksi tilannekuvaksi naamioitua mutua.

Dekriminalisointi Suomessa on hankala kysymys. On harhaista väittää, että kannabiksen laillistaminen vähentäisi kansantauti alkoholismia eikä päinvastoin lisäisi sekakäyttöä ja loisi uusia ongelmia. Yhtä harhaista on kuitenkin rangaista moniongelmaisia köyhiä lisäongelmilla. Dekriminalisointi ei poista äidin huolta lapsistaan, mutta ei myöskään tarkoita, että huumeet laillistettaisiin alaikäisille. Dekriminalisointi ei myöskään tarkoita, että maitokaupoissa myytäisiin pilveä. Kannabis ei ole vaaraton huume, mutta ei ole elämäkään. Jälkmmäinen tappaa aina - kannabis harvemmin.

Onneksi on rohkeita suomalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat. Pari viikkoa sitten Matti Apuselta kysyttiin Radio Helsingin haastattelussa: “Antaisitteko te suomalaisten polttaa pilveä vapaasti?” Hetken mietittyään Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) johtaja totesi: “Joo”.

E: Toisin kuin joku tämän tekstin väistämättä tulkitsee, kirjoittaja ei ole narkkari.