Vaalirahailmoitus: liian köyhä kansanedustajaksi

Täytin eduskuntavaalien vaalirahoituksen ennakkoilmoituksen. Rahoituksella on väliä, sillä kansanedustajan pesti irtosi vuonna 2011 keskimäärin 35 000 eurolla. Samaan aikaan valittujen kansanedustajien kampanjabudjetit ovat kasvaneet yli puolella vuoden 1999 vaaleista.

Vielä vuoden 1999 eduskuntavaaleissa valitun kansanedustajan vaalibudjetti oli keskimäärin 21 900 euroa, kun se vuonna 2003 oli vaalirahailmoitusten mukaan 28 000 euroa ja vuonna 2011 jo liki 35 000 euroa. Eniten rahaa, keskimäärin lähes 50 000 euroa, käyttivät kokoomuksen ehdokkaat. Seuraavina tulivat keskustan ehdokkaat noin 41 000 eurolla ja rkp:n ehdokkaat noin 38 000 eurolla.

Vaalibudjettien räjähdysmaista kasvua ei rauhoittanut edes vuoden 2007 vaalirahoituskohu, joka nosti pinnalle surullisen kuuluisan maan tavan. Varsinainen kohu syntyi toukokuussa 2008 keskustan kansanedustaja Timo Kallin todettua A-Talk -ohjelmalle jättäneensä tarkoituksella kertomatta tukijoitaan vaalirahailmoituksessaan, koska siitä ei seuraa mitään sanktiota. Kallin lausunnon jälkeen poliitikot alkoivat julkisen myllytyksen vuoksi täydentää kilvan vaalirahailmoituksiaan. Kohu johti useisiin rikostutkintoihin, mutta tuomion sai kansanedustajista ainoastaan keskustan Antti Kaikkonen ja Jukka Vihriälä.

Vaalirahakohulla oli kuitenkin seurauksensa. Jopa kansainvälinen, korruptionvastainen toimija Transparency International –järjestö, jonka selvitysten kärkipäässä Suomi vuosittain loistaa, nosti "old boys" eli hyvä veli -verkostot pöydälle. Kun aikaisempien vaalirahakohujen kohdalla poliittinen eliitti oli rientänyt pelastamaan toisiaan ja lainvastainen toiminta oli oikeutettu moraaliargumentein, vuoden 2007 kohu muutti tavan puhua korruptiosta Suomessa.

Se, että läpinäkyvyys lisääntyi ja korruption toimintatila pieneni, ei kuitenkaan tarkoittanut, että vaaliraha menetti merkityksensä tai ettei lahjoitukselle odotettaisi vastinetta.

Katsokaas, niin pitkään kuin ehdokkaan valintaan vaikuttaa kampanjabudjetti, eivät korruptio ja lobbaaminen katoa minnekään. Jos rehellisiä ollaan, Suomen eduskuntaan mennään aika pitkälti rahalla ja se raha on harvoin pyyteetöntä. Toki moni ottaa yksityisen pankkilainan tai lainaa sukulaisiltaan, mutta jos keskimääräinen summa, jolla eduskuntaan pääsee, on 35 000 euroa, ihan jokainen pienituloinen ei sellaista lainaa vaaleihin saa. Ja jos saa, kantaa pienituloinen suuremman riskin kuin suurituloinen.

Ei ole sattumaa, että eduskuntaan valitaan keskimäärin vanhempi ja varakkaampi setämies. Suomen eliitti kun koostuu keskimäärin vanhemmista ja varakkaammista setämiehistä ja se, että vanhat ja varakkaat tukevat kaltaisiaan, on aivan yhtä normaalia kuin se, että nuoret äänestävät nuoria ehdokkaita. Suurin ero näiden ehdokasryhmien välillä onkin varallisuus. Vuonna 2011 eduskunnassa istuneet kansanedustajat kuuluivat yhtä lukuun ottamatta vuonna suurituloisimpaan tulokymmenykseen. Kun kansalaisten keskitulot jäivät 29 261 euroon, kansanedustajien keskitulot olivat 104 260 euroa.

Poliittisen mielipidekartan mukaan kansa on edustettuna verrattain hyvin eduskunnassa. Tämä ei kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä olisi syytä myös tarkastella, miten eri ihmisryhmät tulevat todellisuudessa edustetuiksi. Tosiasia on, että työttömät, pienituloiset, opiskelijat ja eläkeläiset ovat aliedustettuina eduskunnassa, vaikka heidän puolestaan puhuttaisiinkin. Suomen poliittinen järjestelmä siis suosii lähtökohtaisesti hyvätuloisia, joiden mahdollisuudet ehdolle asettuessa ovat tilastollisesti korkeammat samoin vaikutusmahdollisuudet.

Vaalirahakohua perkaamaan perustettiin Lauri Tarastin työryhmä. Toimikunta oli kaikkea muuta kuin yksimielinen kokoomuksen ja RKP:n vastustaessa verisesti kaikenlaista kontrollia pienten puolueiden vaatiessa ylärajoja yksittäisille lahjoituksille. Lopulta työryhmä ehdotti eduskuntavaaleihin diplomaattisesti 50 000 euron kampanjakattoa ja jatkovalmistelu siirtyi oikeusministeri Tuija Braxin vastuulle. Vielä hallituksen esityksessä kampanjakatto oli, mutta vaalirahalain uudistuessa vuoden 2010 alussa, oli katto kaatunut Matti Vanhasen kakkosen toimesta.

Kampanjakatot eivät ole mikään kummallisuus, sillä ne ovat käytössä joka toisessa EU-maassa ja joka neljännessä maassa maailmanlaajuisesti. Tarastin työryhmän ehdottama sekä opposition ja oikeusministeriön tukema 50 000 euron vaalirahakatto ei olisi edes rajannut ehdokkaiden kampanjabudjetteja radikaalisti nykyisestä, mutta se ei keskustalle ja kokoomukselle kelvannut.

Porvaripuolueet eivät halua rajata rahoitustaan, sillä silloin ne asettuisivat samalle viivalle muiden kanssa. Se ei sovi, sillä äänestäjän luottamus maksaa vuosi vuodelta enemmän luottamuksen horjuessa poliittiseen järjestelmään.

Jos demokraattiset vaalit voitetaan rahalla, on syytä kysyä, miten demokraattiset ne vaalit oikeastaan ovat? Ei ole nimittäin aivan sama, paljonko yksi ääni maksaa, sillä kansalaiset eivät ole taloudellisesti samalla viivalla. Jos raha päättää vaalit varakkaat ehdokkaat ja äänestäjät ovat demokraattisempia kuin köyhät. Se ei ole oikeaa demokratiaa.

Palataanpa lopuksi omaan vaalirahailmoitukseeni. Se oli poikkeuksellisen yksinkertainen, sillä en ole pyytänyt yksityisiä lahjoituksia ja kieltäytynyt johdonmukaisesti puolueen ja eturyhmien tuista. Koska kenenkään kampanjabudjetti ei ole oikeasti nolla, merkkaan 400 euroa matkakuluiksi. Omia varoja.

Se ei luultavasti riitä, sillä kilpailen kymmenien tuhansien mainosbudjetteja vastaan ja tilastollisesti olen liian nuori ja köyhä eduskuntaan. Jos kuitenkin kaipaatte ehdokasta, jolla ei ole taloudellisia sidoksia, laittakaa nimi Kaakkois-Suomen piiristä mieleen. Numero on 61.

Kirjoitettaessa soi Nieminen & Litmanen & Paleface - Vaalirahakynytys