Oman elämänsä Badui

Tätini kysyi kerran, mitä järkeä on matkustaa jonnekin helvetin kaukoitään tapattamaan itsensä? Ei ole järkeä, vastasin. Itsensä tapattaminen on järjetöntä hommaa. Mitä matkustamiseen tulee, en osaa sanoa.

Kirjoitan tätä tekstiä Jakartassa noin yhdeksän neliön kopissa, jota kutsun kodikseni. Olen juuri saapunut slummista, väsynyt ja vittuuntunut. Moskiittoparvi, joka ei kuole lyömällä, myrkyttämällä eikä ampumalla, kimpoilee ympärilläni. En tiedä mistä ne tulevat. Olen tukkinut kaiken mahdollisen, mutta kirottuja paskiaisia ilmestyy jatkuvasti lisää. Lämpötila lähenee neljääkymmentä ja tuuletin pätkii. Tällaisina hetkinä tässä ei ole mitään järkeä.

Olen reissussa vaihteeksi ihan syystä. Opetan Jakartan päärautatieaseman viereisessä slummissa lapsille englantia, matematiikkaa ja arkisia elämän arvoja. Onhan se hauskaa, myönnetään. Minä, arvoja, with this reputation. Pedagogiikan ohella harrastan gradua, olen edullinen media-apina ja kallis rantapummi. Gradu-kansion avasin viimeeksi kuukausi sitten, kukaan ei osta kirjoituksiani ja olen liki rahaton. Jakartan ranta ei muuten ole kovin viehättävä.

Olen viettänyt kaupungissa kuukauden. Jakarta on jotain muuta, mutta jatkuva, loputon, mieltä turruttava ruuhka, kurkkua raastava smog, ihmismassa ja yleinen kaaos vievät voimat. Kaipaan harmoniaa ja kukkasia, joten suuntaan viidakkoon. Vietän viikonlopun kuin Badui.

Baduit ovat hassuja vekkuleita. Keskellä kuuden prosentin talouskasvua - aivan Jakartan miljoonakaupungin kupeessa - tämä pieni heimo taistelee babylonia ja turmellusta vastaan. Baduit ovat jakautuneet kahteen jengiin. On Badui Dalam ja Badui Luar. Sisä-Baduit(dalam) eivät saa koskea rahaan, valehdella, viljellä myyntimielessä, omistaa kauppakirjoja, pettää, eivätkä vetää kännejä tai tupakoida. Baduilta on toisin sanoen kielletty kaikki, mikä on länsimaisen kulttuurin keskiössä.

Lähdetäänpä reissuun. Olen sen verran myöhässä, että hyppään liikkuvaan junaan. Baduit eivät löydy Lonely Planetista, mutta voin paljastaa sijainnin. Ensin istut pari kolme tuntia täyteen ahdetussa, helvetin kuumassa junassa; sitten etsit bussin, joka vie linja-autoasemalle; sitten pikkubussin, joka ajaa aivan käsitämätöntä tietä noin kahden tunnin päässä sijaitsevaan pieneen kylään; sitten kipaiset reilun tunnin kahden lenkin sademetsässä ja voilá. Baduit ovat jokaisen matkustajan ulottuvilla.

Paitsi minun. Olen valkoinen, joten minulla ei ole mitään asiaa Dalamien luokse. Joudun tyytymään Luareihin. Vuoristokylään saavuttuani ilmassa leijuu tuttu tuoksu. Raha haisee. Osta Badui kuppi, osta Badui rannekoru, osta Badui sitä, osta Badui tätä. Hörpin kahvia ravintolassa ja seuraan kuinka jakartalainen paluumuuttaja kaivertelee Badui-krääsää vieressäni. Sattuuhan näitä. Todellinen Badui löytyy pöpeliköstä.

En ehdi edes viidakkoon, kun tapaan ensimmäisen Baduin. Tämä on ostoksilla. En anna tämän latistaa mielialaani. Jokaisessa yhteisössä on mustat lampaansa. Todellinen Badui ei osta savukkeita kiskalta.

Vajaan kahden tunnin viidakkoseikkailu piristää mieltäni. Katselen piktoreskia joenvarsimaisemaa ja olen valmis oksentamaan nestehukasta. Bambumajat nousevat keskellä palmujen varjostamaa rantavallia. Nyt on aito Badui-meno. Oppaani selittää, jotain ympärilläni olevista majoista. Ymmärrän sen verran, että kyseessä ovat riisiaitat. Badui pistää riisin talteen ja myy sen, kun Indonesiaa koettelee riisipula. Kovaan Badui-hintaan, luonnollisestikin. Koska Badui ei tarvitse autoa eikä juuri mitään muutakaan turhaketta, Badui sijoittaa kultaan, jonka arvo - kiitos aina toimivien markkinoiden - nousee jatkuvasti. Alan hieman epäillä tätä Badui-juttua.

Kylässä on hiljaista. Porukka on pelloilla. Polttelen savukkeen joen rannassa ja puran vähän omaisuuteni yhteen bambumajoista. Homman nimi on home stay. Hämärän laskeutuessa Baduit palaavat kotiin. Kantavat mukanaan polttopuita, sillä sähköjä ei ole. Olen jo ehtinyt bongaamaan yhden Badui-aurinkokennon, joten ei mennä tähän sen tarkemmin. Oleellista on, että asun majassa, jossa on aivan helvetin pimeää.

Isäntäperhe tarjoaa illallisen. Pummin oppaalta tupakkaa ja tämä kertoo, että kylässä on kaksi kioskia, jotka myyvät savukkeita. En ole kovinkaan yllättynyt. Käyn ostamassa Badui-pussikahvia ja Badui-röökiä Badui-hintaan.

Herään yöllä joen toiselta puolelta kantautuvaan monotoniseen rummutukseen ja lauluun. Nyt on autenttista. Herään seuraavan kerran viideltä kukkojen karjuntaan. En löydä pimeässä wc:tä, joten kusen jokeen. Otan puoli tuntia kuvia linssisuojus kiinni objektiivissa ja päätän käydä ostamassa Badui-hengen vastaisesti ihan saatanan kallista Badui-kahvia herätäkseni. Pyörin kylässä ja peseydyn joessa, johon aikaisemmin kusin. Viimeinen juna Jakartaan lähtee iltapäivästä, joten on aika patikoida takaisin.

Ennen lähtöäni ostan Badui-housut kuudella eurolla ja maksan Badui-home staystä kahdeksan euroa. Ihan markkinahinta bambulattiasta ilman sähköä ja saniteettitiloja. Alan ymmärtää pikku hiljaa Baduita, tuota luonnon nokkelaa selviytyjää.

Baduit ovat edustavinaan ultimaalista konservatismia. Valitettavasti nyky-yhteiskunnan ulkopuolella on mahdoton elää. Jos joku väittää vakavissaan, että Baduit ovat suljettu heimo, joka pidättäytyy kulutusyhteiskunnan arvoista, uskallan väittää, että suomalainen työtön onnistuu tässä paremmin. Helsingin lähiöiden Pera ja Veksi tienaavat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna huomattavasti vähemmän kuin keskiverto Badui.

Kiipeän pikkubussin katolle, sillä sisätilat alkavat täyttyä ja päättelen ihmisten ilmeistä, että tupakointini ei ole toivottua. Pidän kiinni mistä pystyn, väistelen kattoa hipovaa lehvystöä ja pohdin perustavia kysymyksiä. Baduille (yleistän, sillä valtaosa Baduista on Luareja) myytti Dalam-vähemmistöstä on helvetin hyvä bisnes. Maassa, jonka suurimpia ongelmia on agraari köyhyys, Baduit ovat onnistuneet luomaan kukoistavan bisneksen sinne missä köyhyys on syvintä ja samalla turvaamaan sen, mikä oli alunperin tärkeää. Nämä kaksi asiaa eivät ole millään tavalla linjassa, mutta kuka minä olen Baduita arvostelemaan.

Economy-luokan junassa on tunnelmaa. Täti laulaa paikallista iskelmää styrkkarin kautta korvaan ja setä koetta kaupata pähkinöitä. Koko juna hikoilee iltapäiväauringossa. Baduit ovat ymmärtäneet jotain perustavanlaatuista oikein. Maailma muuttuu ja elämä on entropiaa. Muutos ei aina miellytä, mutta harvoin siihen pystyy vaikuttamaan. Baduit ovat tajunneet poimia parhaat päältä. Kuten vanha viidakon sananalasku tietää: pimp the system.

Euro rommaa, työmarkkinat rommaa, ruoka on kallista, kalja on kallista, on kylmää ja saatana kun sataa. Miksi valittaa Suomessa, kun voi valittaa aurinkorannalla? Tai Slummissa. Ei se ole vaikeaa. Kuten edes mennyt tohtorismies aikanaan totesi: "Buy the ticket, take the ride." Ole oman elämäsi Badui. Onko tässä sitten mitään järkeä? En edelleenkään tiedä, mutta toissaalta, mitä väliä? Suurimman osan ajasta matkustaminen on helvetin hauskaa.

Kirjoitettaessa soi Brother Ali - The Undisputed Truth