Vihaako Suomi festareita?

”Me allekirjoittaneet vaadimme siis, että ns. konemusiikki luokitellaan lainsäädännössä suoraan huumausaineeksi ja sen kuuntelemisesta on tehtävä huumausaineen käyttörikos.” – Sakarias Lehtomäki, isänmaanystävä, kommentaattori ja kansalaisaktivisti

Ällöromanttinen kulttuurimaisema lipuu ohi Peugeotin ikkunassa. Aurinko paistaa ja nautin screwdriveria ilman minkaanlaista ajo- tai aikatauluvastuuta. Sopii teemaan, sillä olemme matkalla vastuuttomille ja vaarallisille festivaaleille, joiden haureus mädättää hartaimmankin mielen. Aloitan festivaalikesäni Kuopion viinijuhlilla.

Kuopio on hieno paikka. En ole aivan varma kuopiolaisista, mutta kesällä satamassa kuuntelee ilokseen Haddawayn kaltaisia maailmanluokan esiintyjiä luomuviiniä maistellen. Kuten onnistuneilla viinijuhlilla aina, kansalaiset siirtyvät keskikaljaan ja kossuun yhdeksän kieppeillä ja loppuilta meneekin sitten katuja pitkin kuseskellen, kontaten ja naapureille vittuillen. Business as usual. Suomessa elää festivaaleista myytti poikkeuksellisen vaarallisina tai paheellisina tapahtumina, vaikka ero normiviikonloppuun on viinaan piirretty viiva.

Palataanpa neljä vuotta taaksepäin Konemetsä-nimiseen spektaakkeliin. Konemetsä oli konemusiikkiin erikoistunut metsäfestivaali, joka keräsi vierailijoita ja esiintyjiä ympäri maailmaa. Vuonna 2009 tapahtumassa vieraili 10 000 kävijää. Vuonna 2008 mukaan mahtui myös poliisin tehovalvonta, joka tuotti sata huumausainerikosta. ”LSD-bileet metsässä”, Aamulehti repäisi kahden lsd-takavarikon johdosta. Konemetsä organisaatio teki lööpistä tutkintapyynnön, mutta vahinko ehti tapahtua.

Eräs ystäväni kritisoi poliisin toimintaa tapahtumassa. Hän kertoi poliisin kuvanneen ja ottaneen sormenjäljet myös sivullisilta, jotka eivät kiinniottotilanteisiin mitenkään liittyneet. Kun hän itse tiedusteli, miksi sormenjäljet otetaan myös ihmisiltä, joita ei mistään syytetty, konstaapeli vastasi sarkastiseen sävyyn: ”Mietipä, jos tulee vaikka tsunami. Helpottaa tunnistamista.” Ei kuulemma naurattanut.

Poliisi tutkii ja etsivä löytää. Jos poliisin tehovalvonta viedään festivaalille kuin festivaalille, tuloksia tulee. Se ei johdu musiikkityylistä vaan suomalaisista. Tämä voi tulla shokkina, mutta osa suomalaisista käyttää huumeita jopa festivaaleilla.

Etsivä löytää etenkin kun tietää, mitä etsiä ja mistä. Kuopiossa julkikuseskelukeskustelu käy vuodesta toiseen kuumana. Väinölänniemen mummot haluavat kieltää nuorisofestivaalit, koska kiinteistön arvo laskee kusen kostuttaessa perustukset. Viinijuhliin suhtaudutaan terveemmin, kiitos tukevamman rahoituksen, S-ryhmän lobbauksen ja ikärasismin. Suomessa festivaalit sujuvat ongelmitta, kunhan rahoitus pelaa eikä nuorilla ole hauskaa. Kun maakuntalehden suurin mainostaja järjestää tapahtuman, se tuppaa saamaan muita myönteisempää pressiä, oli järjestyshäiriöitä tai ei.

Palataanpa kolme vuotta taaksepäin Tampereelle, missä järjestettiin Vapaa Nekala –ilmaistapahtuma. Osallistujien määrää yllätti järjestäjät, minkä seurauksena järjestyksenvalvojat ja saniteettitilat olivat pahasti alimitoitetut. Kusi lensi jälleen yksityisalueelle, ja kaupunki muisti aktiivisia nuoria, jotka olivat pystyttäneet hienot fetivaalit sakoin.

Kuopiossa panokset kovenevat. Haddaway kipuaa lavalle. Tämä sopii, sillä en ole edes kuuloetäisyyden päässä alueesta. Seuraan festivaalikansan valumista kohti satamaa. Osa on – sanotaan nyt – aika kovissa, vaikka keski-ikä jää kauas teinistä. Setä pissii Anttilan seinää vasten ja toinen makaa vieressä. Purjehduskengän päällä on oksennusta.

Katsotaanpa, mitä etsivä löytää. Suomen vaarallisimmat festivaalit ei ole hevimiesten Tuska, jossa tapahtuu tuskin lainkaan järjestyshäiriöitä. Suomen vaarallisin festivaali ei myöskään ole Raumanmeren juhannus, jonka maine on jossain ruotsinlaivan ja vapun välimaastossa. Ei, Suomen vaarallisimmat kestit ovat Seinäjoen Tangomarkkinat.

Rikoskomisario Esa Uusi-Kakkuri kertoo Seinäjoen Sanomissa Provinssirockin ja Tangomarkkinoiden eroavan toisistaan alkoholin käyttöön liittyvien järjestyshäiriöiden osalta ja muistuttaa, että itse tangoalueella on turvallisempaa kuin sen lähiympäristössä. Vaikka huumekiinniottoja ei tangokansan seassa tehdä (tai osata etsiä), ongelmilta ei vältytä. Rikoskomisario kertoo, miten selvitä tangohumusta hengissä ja vahingoitta. Vertailun vuoksi: Konemetsässä ei järjestyshäiriöitä ollut käytännössä lainkaan.

Tampereen yliopiston teettämästä nuorten terveystutkimuksesta käy ilmi, että alaikäisten humalahakuinen juominen on vähentynyt. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että huumealtistusten, eli huumeita tarjoavien kontaktien määrän kaventuneen alaikäisten keskuudessa. Molemmat tilastoja, jotka puhuvat eri kieltä kuin festivaaliuutisointi. Festivaaliuutisointi perustuu edelleen kahteen perustavanlaatuiseen kysymykseen: oliko ongelmia ja tuliko takkiin? Kun pitäisi kysyä, oliko hauskaa, kysytäänkin, minkälainen lasku lankesi?

Ei se toki huono kysymys ole. Konemetsän kaltaiset tapahtumat, jotka eivät nauti isojen organisaatioiden taloudellisesta turvasta ovat erittäin suhdanneherkkiä. Monet Suomen kesäfestivaaleista rakennetaan talkoovoimin ja omin varoin, toisin kuin keskiluokan megatapahtumat, jotka kiinnostavat myös paikallista elinkeinoelämää.

Vuonna 2010 Konemetsää ei enää järjestetty. Tapahtuman ongelma oli, ettei se tuonut rahaa kaupungille vaan ainoastaan vahvisti homeisia stereotypioita konemusiikin kuuntelijoista. Kukaan ei muistanut kertoa, että festivaalilla ei tapahtunut pahoinpitelyjä tai raiskauksia. Kukaan ei myöskään muistanut kehua erinomaista tunnelmaa. Sen sijaan kaikki olivat huolissaan muutamasta pilveä polttavasta hipistä eivätkä esimerkiksi erinomaisesta Suomi-brändistä, jota pitäisi tukea rankaisemisen sijaan. Jos kiitos tapahtumasta on henkilökohtainen konkurssi ja narkkariksi leimaaminen, tapahtumajärjestäjiä ei riitä ruuhkaksi saakka.

Suomalaiset viranomaiset kaipaavat joustavuutta etenkin pienten festivaalien suhteen. Uudet provinssit ja Ilosaaret jäävät syntymättä, jos muutama vessa tai keltaliivi liian vähän johtaa festivaalin rankaisemiseen sakoin ja median loanheittoon. Festivaalien ainoa elinehto ei voi olla elinkeinoelämän kanssa liittoutuminen. Isolle osalle festivaaleista se on märkä unelma, sillä elinkeinoelämää ei kulttuuri kiinnosta. Hyvin myyvä hotelliyö aamupalalla ja kahdeksan euron kalja kiinnostavat enemmän.

Kuopiossa yö pimenee. Katselen Kallavettä. Vieressä aikuinen nainen pyörii nurmikolla aikuisen miehen kanssa. Ilmassa on rakkautta. Ystäväni tuo Haddawayn nimikirjoituksen. Kysyn, olivatko hyvät festivaalit? Tämä kohauttaa olkapäitään ja toteaa Haddawayn rokanneen. Viiniin ei ollut varaa.

Suomalaiset festivaalit ovat läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä. Festivaaleilla ongelmat hyppäävät silmille, vaikka ovat aivan arkisia. Tangomarkkinat on vaarallinen, sillä suuret suomalaiset ikäluokat juovat liikaa ja tappelevat päälle. Ei se ole hiukkastiedettä. Festivaaleilla ei ei ryypätä tai käytetä sen enempää huumeita kuin muutenkaan. On typerää huolestua festivaalikäyttäytymisestä kerran kesässä ja sulkea silmät ongelmilta loppuvuodeksi.

Tänäkin kesänä muutama innovatiivinen suomalainen saa päähänsä järjestää ensi kesänä festivaalit. Tehkää se. Tehkää se, vaikka varat eivät riittäisikään. Älkää antako sakkojen, kukkahattutätien ja byrokratian lannistaa. Elävä ja monimuotoinen kulttuuritarjonta ei voi jäädä pelkästään elinkeinoelämän vastuulle. Riski on, että Suomessa soi jatkossa pelkkä pippelihevi, tango ja Olli Lindholm. Riski myös on, että festivaalien keskittyessä lippujen hinnat nousevat tasolle, johon ainoastaan viinieliitillä ja tangokansalla on varaa. Sen sijaan, että holhoamme nuoria, meidän pitäisi olla huolissamme festivaalien tulevaisuudesta ja lippujen hinnoista. Jeesustelu ei pelasta lapsia eikä festareita.

Ps. Te vanhemmat, jotka miettitte edelleen, uskaltaako lapsen päästää ensi kertaa festivaaleille: päästäkää. Kertoi Aamulehden lööppi mitä hyvänsä, ainakin tilastojen valossa äidin pikku kullannuppu käyttäytyy fiksummin kuin vanhempansa.

Kirjoitettaessa soi Haddaway - Life