Roudasta rospuuttoon

Tuijotan näyttöä. Tyhjä Word-dokumentti ilkkuu olemassaolollaan. Pitäisi kirjoittaa raporttia, gradua ja blogia. Pitäisi lukea ja etsiä uutta asuntoa. Selvitellä byrokratiaa ja maksaa laskuja, joihin ei ole varaa. Kaikki tämä työ, jotta voisin siirtyä oikeaan työelämään.

Realimaailmassa tilanne on yhtä hallinnassa kuin pienessä luolassa, jota kutsun työhuoneekseni ja kodikseni. Kesäkuussa 2013 noin 45 000 alle 25-vuotiasta oli vailla työtä. Euro-kriisin puhjetessa 2008 nuorten työttömien määrä oli vain puolet nykyisestä. Valmistun näillä näkymin työmärkkinoille, joita ei ole olemassakaan.

Me suomalaiset olemme hassu kansa. Me emme kerro naapureille lottovoitoista tai pakettihotellin tähtimääristä. Meitä ei tartte auttaa, vaikka olisimme ojassa traktorin alla. Kyllä se siitä omalla painollaan. Sama pätee myös työmärkkinoihin, sillä ainahan työtä tekevälle löytyy. Vika ei ole työmarkkinoissa tai harjoitetussa politiikassa. Vika on aina työnhakijassa, sillä onhan metsässä on marjoja poimittavaksi.

Viime viikolla peruspalveluministeri Huovinen keksi pyörän uudelleen ja päätti ratkoa sekä valtiontalouden että kansan ongelmat kerta rykäisyllä poistamalla keskikaljan maitokaupoista. Juuri kun suomalaiset olivat pääsemässä yli kieltolain traumasta ja juomatottumukset eurooppalaistumassa, valtio kiitti kiusaamalla. Jälleen kerran ongelmaa lähdettiin ratkomaan perussuomalaiseen tapaan kontrollilla ja kielloin. Ongelma ovat ihmiset, eivät ihmisten yhteiskunnassa kohtaamat ongelmat. Kukaan ei enää kysy, miksi Jeppe juo?

Suomessa voidaan pahoin. Helsingin Sanomat uutisoi 90-luvun laman satoa korjattavan nyt mielenterveyspalveluissa. Väitettä on vaikea sivuuttaa, mutta kysyä sopii, voiko 90-luvun laman lapset nyt jotenkin huonommin kuin 2008 alkaneen laman lapset? Tai suomalaiset noin yleensä? Talousennusteiden valossa vuoteen 2050 mennessä joka toinen suomalainen syö masennuslääkkeitä. Eipä tartte ainakaan auttaa.

Kun itseään nuoremmat kaverit tipahtelevat burn outtien, ahdistuksen ja masennuksen selättäminä, on pakko kysyä, elämmekö terveessä yhteiskunnassa? Kun opiskelija elää leipäjonon turvin kadulla tai yhteiskunnan ulkopuolelle tippunut ei saa apua tai freelancer joutuu jatkuvasti turvautumaan sosiaaliturvaan, lienee aika kysyä, pitäisikö tehdä jotain? Kun 40 vuotta kansantaloutta kasvattaneelle yrittäjälle jää vuosikymmenten työstä käteen paska eläke ja menetetty terveys, lienee aika kysyä, onko tässä ylipäätään mitään järkeä?

Olen välttänyt burn outit ja selvinnyt äärimmäisestä köyhyydestä opiskelijana. Seuraavaksi vuorossa on ilmeisesti menetetty terveys ja paska eläke. Ihan itse ilman apua ansaittu.

Laman lapsi alkaa masentua. Vaikka syytä lienee, ei pidä heittää vielä pyyhettä kehään. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen ehdotti alimpien tuloluokkien verotuksen poistamista. Ei ollenkaan paska ajatus, kuten ei ole myöskään nuorisotakuu tai perustulo. Nuorisotakuuseen ei tosin varoja ohjata, ja perustulokin jää odottamaan seuraavia vaaleja. Vaihtoehtoja on, muttei poliittista tahtoa niiden toteuttamiseksi.

Elämme zombi-yhteiskunnassa, missä jo kuolleet ajatukset eivät suostu kuolemaan. Moni esimerkiksi uskoo, että euro-kriisi sai alkunsa suoraan julkisen talouden kasvaneista alijäämistä. Väite on puolitotuus, sillä alijäämä ei aiheuttanut kriisia, vaikka siihen vaikuttikin. Tästä harhaluulosta pääsemme toiseen zombiin, eli ongelmien ratkaisuun. Puhumme rakenteellisista ongelmista, vaikka tarvomme syvällä lamassa. On ongelmallista ratkoa rakenteellisia ongelmia suohdannekuopan pohjalta ja väittää samaan aikaan kaiken muuttuvan paremmaksi, vaikka todellisuudessa yksityisen sektorin lasku vain siirretään kansan maksettavaksi. Nykyisin ratkaisuin kohta tarttee auttaa.

Kun kokoomuspamput huutavat yhteen ääneen rakenteista, (vaikkakin samalla itse sivuuttavat talouden rakenteet, joista kriisi johtuu) saattaa saada helposti sen vaikutelman, että rakenteita ollaan muuttamassa tosissaan. Rakenteellinen muutos sai alkunsa jo 90-luvulta, mistä lähtien nuorten suhteellinen osuus toimeentulotuen saajista on kasvanut ja lapsiperheiden köyhyys kasvanut. Samaan aikaan epävarmuus työmarkkinoilla on ajanut tuhansia ihmisiä paskatöiden loputtomaan suohon tuotannon karatessa ulkomaille. Yhteiskunnan heikoimmat ovat jääneet huomiotta, maailman muuttuessa.

Ei tartte auttaa, sanottiin Kreikan tukipakettien yhteydessä. Ei meitäkään tartteis eikä kukaan 90-luvulla auttanutkaan. Muutama päivä sitten SPR varoitti väkivaltaisista mielenilmauksista Euroopassa. Samasta on varoitellut myös valtiovarainministeri Urpilainen. Mitään ongelmien ratkomiseksi ei ole kuitenkaan tehty. Päinvastoin. Pääministeri Katainen ehdottaa uusia leikkauksia: apua Suomelle.

Leikkaamalla ei auteta yrittäjiä, opiskelijoita, syrjäytyneitä tai vanhuksia. Ei myöskään kansallisilla välittämiskampanjoilla, vaikka niiden takana olisi presidenttismies. Ongelmat ratkotaan elvyttämällä. Elinkeinoministeri Vapaavuori kertoi vast ikään Suomen jo ”tavallaan elvyttävän”. Todellisuudessa hallitus ei elvytä lainkaan, välttelee vain suurten taloudellisten päätösten tekemistä.

Olisi lohdullista sanoa, että laman ratkettua kaikki olisi kuten ennen. Ei ole, sillä maailma on muuttunut. Emme kuitenkaan voi oikeuttaa suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden muutosta laman varjolla, sillä silloin korjaamme moottoria vaihtamalla renkaat. Lopulta kyse on rahasta, kuten niin monesti auttaminen on. Meidän pitäisi nähdä auttaminen investointina eikä pelkästään kaikkia köyhdyttävänä pakkona. Suomessa elvytetään antamalla burana ja komentamalla seuraavana päivänä töihin. Se ei paljoa sydänkohtauspotilasta auta.

En ajatellut piiputtaa itseäni saavuttaakseni keskiluokkaisen elämäntavan. Se ei tunne enää sen arvoiselta. Toiset hajoilevat työhön ja toiset sen puutteeseen. Jotkut molempiin. Työmarkkinat ovat muuttuneet ja tuskin koskaan palaavat entiselleen. On poliitikkojen ratkaisu, elämmekö jatkossakin täysin markkinoiden ehdoilla vai puutummeko markkinoiden toimintaan perusoikeuksien ja kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Me suomalaiset olemme sinnikäs kansa, mutta kyllä mekin apua tarvitsemme. Sen varaan rakennettiin koko hyvinvointivaltio. Sen myöntäminen ei pelkästään ole tervettä vaan auttaa meitä auttamaan. Auttamatta jättäminen tulee katsokaas lähes aina auttamista kalliimmaksi.

Kirjoitettaessa soi Leevi and the Leavings - Pimeä tie, mukavaa matkaa