Olemme olleet naiseni kanssa yhdessä noin kaksi ja puoli vuotta. Sitä ennen tunsimme jo puolitoista vuotta. Olin naimisissa ja ajauduin eksästäni erilleni. Hyppäsin saman tien tämän nykyisen naiseni kanssa kimppaan, menimme kihloihin jo muutamien kuukausien päästä. Naimisiin menimme, kun suhteemme oli kestänyt parisen vuotta. Nyt olemme siinä pisteessä, että ero on jo ovella, mutten tarkkaan tiedä miksi...
Naiseni olen elättänyt käytännössä koko yhteiselomme ajan, koska hän opiskeli. Olen joutunut itse ottamaan melko paljon velkaa, koska meillä on ollut periaatteessa vain minun tuloni. Nyt naiseni on töissä, mutta rahatilanne silti huono.
Lisäksi sairastan itse erästä parantumatonta sairautta, joka kuitenkaan luultavimmin ei vielä kymmeniin vuosiin näy päälle.
Kärsin myös päihderiippuvuudesta: rauhoittavia olen joutunut syömään siitä asti, kun sain diagnoosini eli noin kuusi vuotta. Minulla on ollut todella kova motivaatio lopettaa lääkkeiden syönti jo pitkän aikaa ja lääkärini avulla olenkin tässä asiassa edennyt jo melko pitkälle. Nyt olen riidellyt vaimoni kanssa lähes päivittäin jo parin kuukauden ajan enkä todellakaan tiedä miksi. Hänen mielestä riitamme johtuu rahatilanteestamme, mutta jos hän on oikeassa, niin olen sitä mieltä, että se on ero ja heti, koska jos on tarpeeksi rakkautta, se kestää myös rahaongelmat.
Aluksi vaimoni tuki minua paljon lääkelopetuksessani, mutta nykyään hän ei sitä enää tee, mikä tietenkin laskee motivaatiotani. Missään vaiheessa hän ei ole syyllistänyt minua siitä, että syön lääkkeitä, kadulta en ole koskaan ostanut mitään eli kaikki on lääkäri määrännyt eli ihan tarpeeseen ovat ne menneet minulla.
Olen kaikista asioistani (sairaus, lääkkeet yms.) ollut rehellinen vaimolleni. En koe, että hän nykyään edes arvostaa ponnistelujani lopettaa lääkkeet (se ei todellakaan ole helppoa) eikä hän arvosta sitä, että teen paljon töitä saadaksemme rahaa, lisäksi minä hoidan kodin siivoamisesta valehtelematta 90 % enkä saa koskaan pientäkään kiitosta.
Seksiä harrastimme alussa paljon ja usein, mutta viimeisen vuoden aikana en paljoa liioittele, jos sanon, että maksimissaan kymmenen kertaa. Toki tämä stressaa minua, mutten ole ollut asiasta vihainen vaimolleni. Olen koittanut saada rakentavaa keskustelua aikaiseksi vaimoni kanssa, mutta se on mahdotonta, vastaukseksi saan aina joko sen, että hän lähtee lenkille tai korottaa ääntään ja paljon. Itse en korota ääntäni koskaan, vaan vaikka naiseni huutaisi pää punaisena, koitan puhua rauhallisesti ja rakentavasti asioista.
Olen oman mieleni kanssa umpikujassa. Mietin pitääkö minun vain sanoa kiitos hei, saan kyllä naisen, joka arvostaa minua vai pitääkö minun jatkaa suhteessa, jossa olen onnellinen ehkä kerran kuussa, jos sitäkään?
Mies, 28
Hei,
Parisuhteesi on ajautunut kriisiin, ja se on saanut sinut pohtimaan elämäsi tapahtumia. Paljon sinulle on tapahtunutkin nuoreen ikääsi nähden: olet toisessa liitossasi, siinä välissä olet sairastunut parantumattomasti ja sopeutuaksesi tähän joutunut turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin. Nyt alat olla voiton puolella kamppailussa päihderiippuvuuden kanssa ymmärtävän lääkärin ohjauksessa. Olet saamassa omasta elämästäsi otetta ja alat olla sairautesi kanssa tasapainossa, mutta parisuhteessa hiertää pahasti.
Kerrot, että tämä nykyinen parisuhteesi alkoi heti edellisen liittosi päätyttyä. Mahtaako nykyisessä tilanteessasi olla jotain samaa edellisen liiton kariutumisen kanssa? Onko sinulla nytkin tunne, että olet ajautumassa erilleen puolisostasi? Jos näin on, mistä tuo tunne voisi johtua? Oliko edellisessä suhteessa jotain samaa kuin nykyisen kriisiytyessä, esimerkiksi riitoja, jotka aiheuttivat tunteen erilleen ajautumisesta? Vai menikö se tyystin eri tavalla?
Oli niin tai näin, joudut nyt pohtimaan, eikö tämäkään liitto onnistu. On ymmärrettävää, että olet pettynyt ja vihainenkin. Ehkä myös vaimollasi on saman tapaisia tunteita sinua kohtaan. Oletteko pystyneet kertomaan noista tunteista toisillenne vai onko se mennyt aina keskinäiseksi syyttelyksi? Suhdetta nakertavassa ja tuhoavassa puheessa käytämme sinä-kieltä, syytämme toista omasta pahasta olosta: "jos sinä vain olisit toisenlainen, niin minunkin olisi parempi olla...". Suhdetta rakentaa minä-kieli, jossa otamme vastuun omista tunteistamme: "minulla on paha olla, voitko tulla lähelle?" Puhuessamme minä-kielellä otamme aina riskin, ettei toinen ymmärräkään ja tulemme hylätyksi. Siksi valitsemme sinä-kielen - ja jäämme yksin tunteinemme.
Entäpä jos yhdessä pysähtyisitte kuuntelemaan omia tunteitanne ja ajatuksianne sekä kertomaan niistä minä-kielellä toisillenne? Voisitte muistella suhteenne alkuaikoja; mihin toisissanne rakastuitte? Usein parisuhteen alussa molemmilla on voimakas tunne, että kuulumme yhteen. Toisesta näkee vain mukavat ja rakastettavat puolet. Suhteen edetessä yhteenkuuluvuuden tunne väistämättä haalistuu, ja myös ne toisen hankalat puolet pyrkivät esiin. Milloin aloitte huomata ärsyttäviä piirteitä toisessa? Mitä silloin tunsitte? Mitä kaipasitte toiselta? Entä mitä tällä hetkellä tunnette toisianne kohtaan ja mitä toivotte suhteeltanne? Ehkäpä tämän jälkeen voitte keskustella rauhallisesti ja rakentavasti myös kotitöistä, rahatilanteesta, seksistä ja muista suhdettanne hiertävistä asioista.
Tietoisena siitä, että olet koettanut keskustella vaimosi kanssa rakentavasti siinä onnistumatta kannustan yrittämään vielä! Toivon sydämestäni, että löydätte keskusteluyhteyden. Ja muistathan, että apua on saatavissa: pariterapiapalveluja löytyy niin yksityiseltä puolelta kuin kirkon perheneuvonnastakin.
Perheneuvoja Pirkko