"On elintärkeää, että maassa [Italia] säilyy poliittinen vakaus." - Olli Rehn
Budapest. Istun saksalaisen demarin kanssa keskustan kuppilassa. Nautimme kansallisherkku Palinkaa.
Kysyn mielenkiinnosta, miten hitossa on mahdollista, että hallitus pystyi monopolisoimaan tupakkabisneksen ja sitten myymään sen yksityiselle sektorille? Kysyn ihan mielenkiinnosta, eikö tämä ole hiukan EU:n kilpailulainsäädännön vastaista? Kysyn, koska päätös on iso isku paikallisille pk-yrittäjille ja ilkeät kielet kertovat pöydän alla liikkuneen huomattavia summia.
Saksalainen tohtoriopiskelija hymyilee ja nostaa kädet ilmaan. “I don’t know.” Samaan aikaan kun maata vaivaa Eurostatin mukaan 28,8 prosentin nuorisotyöttömyys, joku takoo rahaa. Lukema on vastaava, joka nähtiin Pohjois-Afrikan maissa arabikevään alkaessa. Unkarissa synkkä taloudellinen tilanne ja työttömyys ovat nostaneet äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen kannatusta. Yleisesti ottaen kaikki ovat kyllästyneet politiikkaan.
Politiikan tutkija ei näe tilanteeseen ratkaisua. Saksalainen kertoo, että ainoastaan jonkinlainen kansanliike tai liittouma voisi järkyttää vallitsevaa poliittista ilmapiiriä, joka on vajonnut syvää apatiaan.
Keskustelu kääntyy Suomen Tampereen itsenäisyyspäivään. Demari nauraa kuullessaan tapahtuman mittakaavasta. Ihmettelemme, miten Thaimaan ja Ukrainan demokraattisesti valittuja hallituksia vastaan protestoivia mielenosoittajia ylistetään ja romantisoidaan kun samaan aikaan EU-kritiikki vaietaan johdonmukaisesti. Leikkauspolitiikan vastaiset mielenosoitukset ovat kriisi-Euroopan arkipäivää, mutta näkyvät vain harvoin uutisissa.
Vuonna 2006 Unkarissa levisi julkisuuteen nauha, jossa sosialistipuolueen pääministeri tunnusti valehdelleensa voittaakseen vaalit. Ensimmäistä kertaa 17 vuoteen Budapestissa puhkesi mielenosoituksia, jotka eskaloituivat täysimittaisiksi mellakoiksi. Yli 150 ihmistä loukkaantui ja omaisuusvahingot nousivat liki miljoonaan euroon. Säästökuurilla ollut kansa sai tarpeekseen.
Couchsurfing-isäntäni Budapestissa kertoo osallistuneensa mielenosoituksiin. Poliisi pidätti ja pahoinpiteli hänet. Hän kertoo, miten mielenosoitukset muuttuivat mellakoiksi äärioikeistolaisten joukkojen ja jalkapallohuligaanien toimesta. Jobbik vei kunnian ja jopa kustansi uuden ystäväni oikeudenkäyntikulut. Tämä kertoo vihaavansa puoluetta ja kaikkea mitä se edustaa.
Kaksi päivää myöhemmin nauran ystäväni kanssa katketakseni Budapestin lentokentällä. Katsomme A-Talkia. Emme ole juurikaan nukkuneet edeltävän yön aikana ja korjanneet kolme tuntia myöhästyneestä lennosta aiheutunutta vitutusta oluella. Unkarilaiset tuijottavat ihmeissään. Perussuomalainen-lehden päätöimittaja Matias Turkkila hikoilee naama valkoisena ja kokoomuksen kansanedustaja Jukka Kopran ilme on näkemisen arvoinen kiakkovieraan laukoessa lämäreitä. Kopra tiedustelee, tarkoittaako luokkasota konkreettista sotaa? “Se riippuu teistä”, kiakkovieras vastaa.
Syytä nauruun ei kuitenkaan liiemmin ole. Euroalueen nuorisotyöttömyysluvut ovat päätä huimaavia. EU-27:n nuorisotyöttömyys on Eurostatin mukaan 23,2 prosenttia. Kuullostaako hurjalta? Ei tämä nimittäin mitään, sillä aina voi mennä Italiaan, missä työttömyysprosentti on mielipuoliset 36,9 prosenttia!
Istumme yksityisasunnossa aivan Firenzen keskustassa ja hörpimme Italialaista punkkua. Luonnollisestikin. Keskustelemme työttömyydestä. Yli puolet huoneessa istujista on vailla vakinaisia töitä ja loput työskentelevät epäämääräisissä määräaikaisissa, pakkoyrittäjinä ja matalapalkkatöissä, joissa kukaan ei aio viipyä pitkään. Kaikki ovat huolissaan epävarmasta tulevaisuudesta.
Tämä kaikki kuullostaa kovin tutulta. Työttömyys kasvaa, äärioikeisto kasvaa ja velka sen kun vaan kasvaa. Ainoastaan palvelut ja investoinnit ovat katkolla. Kokonainen sukupolvi nuoria eurooppalaisia on syrjäytymässä näköalattoman leikkauspolitiikan seurauksena. Unkarissa valtio tarjoaa orjatyöpaikkoja, joiden palkoilla katetaan juuri ja juuri elinkustannukset. Italiassa valtio ei tarjoa tätäkään.
Kreikassa vastasyntyneiden kuolleisuus, kodittomuus, infektiotaudit, HIV-tapaukset, huumeiden käyttö ja itsemurhat ovat nousseet dramaattisesti säästöjen seurauksena. Kansalaiset voivat huonosti ja ovat huolissaan peruspalveluista niin Kreikassa kuin Suomessakin. Silti meillä vähätellään tilannetta ja ajatellaan, ettei kriisi yllä pohjoiseen saakka. Totuus on, että Unkarin, Kreikan ja Italian ongelmat koskettavat myös meitä.
Moni, joiden kanssa olen keskustellut väittää, että Suomella ei ole mitään hätää ja perustavat mielipiteensä mielikuviin rikkaasta hyvinvointivaltiosta. Mielikuva ei ole täysin väärä, mutta olisi rehellisempää tunnustaa olevamme samaa valuuttaunionia ja osa ongelmaa, emme ulkopuolinen kolmen A:n luottoluokituksen maa, jonka jalusta ei heilu muun Euroopan mukana. Aika korjaa kyllä haavat, mutta teho-osastohoito voisi olla tehokkaampaa, vaikkakin kallista. Toisin kuin kokoomusnuoret tietävät, elvyttäminen kannattaa.
Saatan italialaisen ystäväni töihin. Hän ei ole järin innoissaan työstä eikä palkasta, mutta ainakin se on parempi kuin ei mitään. Kaikki eivät ole vielä vajonneet totaaliseen apatiaan, mutta tunnelma yhdistyneessä Euroopassa on synkkä. Usko poliittisiin päättäjiin ja demokraattiseen päätöksentekoon haihtuu oikeistolaisen politiikan kasvattaessa suosiotaan ja hallitusten kamppaillessa kriisipolitiikan uskottavuuden sekä poliittisten korruptioskandaalien kanssa.
Meillä Suomessa poliitikot muistuttavat usein, miten meillä on muihin verrattuna asiat hyvin. Joskus käy mielessä, onkohan heille aivan yhtä selvää, miten hieno asia yhteiskuntarauha on? Vallankumoukset ja levottomuudet nähkääs harvemmin saavat alkunsa vapauden kaihosta vaan melko lailla aina nälästä, puutteesta ja poliittisesta epäluottamuksesta. Mitä pienemmät tuloerot, sen onnellisemmat kansalaiset ja vakaampi yhteiskunta.
Vaikka viiden pennin filosofit väittäisivätkin televisiossa kaiken olevan hyvin, tosiasiassa tuloerot ovat kasvaneet työttömyyslukujen ohella hälyttävälle tasolle. Hallitus on onnistunut osin katkaisemaan syklin, mutta siitä lienee syytä kiittää laskusuhdannetta ennemmin kuin harjoitettua politiikkaa, jonka eriarvoisuus ei aina talousmittareissa näy. Olemme keskellä retorista taistelua, jossa kurjistava politiikkaa kutsutaan vuoroin elvytykseksi, vuoroin kriisitietoiduudeksi ja vuoroin välttämättömiksi ratkaisuiksi ilman että vaihtoehtoja edes vakavissaan punnittaisiin.
Meille väitetään, että veronkorotukset ovat haitallisia, vaikka Euroopan korkeimman veroprosentin maassa Tanskassa elää OECD:n onnellisimmat kansalaiset. Meille väitetään, että julkista velkaa on pakko tasapainottaa leikkaamalla, vaikka juuri päinvastainen politiikka on tuottanut muualla tulosta ja vaikka leikkauspolitiikalla laskusuhdanteen aikana ole juuri minkäänlaisia akateemista tai järjellistä oikeutusta. Meille väitetään, että valtion kassa olisi tyhjä.
Olli Savela muistuttaa Tieto & Trendit lehdessä, että “Työeläkevarat olivat Työeläkelaitosten liiton mukaan syyskuun lopussa jo 158 miljardia euroa. Kasvua oli tammi-syyskuussa 8,8 miljardia euroa. Samana aikana valtiontalouden alijäämä oli Valtiokonttorin mukaan 4,5 miljardia euroa.”
Toisin sanoen, meillä on 158 miljardia euroa varallisuutta rahastoissa, joita ei ilmeisesti aiota koskaan käyttää eläkkeiden maksuun. Samaan aikaan sanovat, että vaihtoehtoja ei ole koska rahaakaan ei ole. Vaihtoehtoja on, tahtoa ei.
Valitettavasti tilanne tuskin paranee. Vieraantuminen poliittisesta päätöksenteosta on jättänyt jälkeensä protestiliikkeiden Euroopan, jonka kansalaiset luottavat massaliikkeisiin demokraattisen päätöksenteon sijaan. Se kertoo mielestäni politiikan epäonnistumisesta ei vaihtoehtojen vähyydestä. Kolmas tie ei synny talouspolitiikan pakoista vaan talouspolitiikan pakottamana.