Olemme olleet aviossa jo 14 vuotta. Ikää meiltä molemmilta löytyy 32 vuotta, eli kovin nuorina menimme naimisiin. Lapsia meille on annettu kolme. Arki on ainoastaan minun vastuullani. Käyn tällä hetkellä koulua, joten todella raskasta aikaa eletään. Kotityöt+lastenhoito+kouluarki=kaaos. Hermot ovat koetuksella. Itse tällä hetkellä poden huonoa omaatuntoa lasteni vuoksi, koska pinnani on jatkuvasti kireällä ja äyskin sekä huudan.
Mieheni ei ymmärrä myöskään sitä, että koska arki on mun vastuulla, en jaksa enää noudattaa "avioliittovelvollisuutta." Teen sen liian usein siksi, että kunhan ei kitaja. Tämä ei tunnu reilulta häntä kohtaan eikä itseäni. Meillä ei koskaan puhuta mistään, me emme koskaan tee yhdessä mitään. MIeheni ei halua tehdä. Olen yrittänyt. Olen pyytänyt avioliittotapahtumiin, toinen ei ole suostunut. Olen pyytänyt ihan vain lenkille häntä ja elokuviin, ei! Olen rukoillut että avioliitto muuttuisi.
En tiedä, kauanko jaksan sitä, etten saa olla se, joka haluan. Erään kerrankin istuin serkkupoikani kanssa sohvalla vierekkäin. Nauroimme niin että mahaan koski ja kerroimme tarinoita. Mieheni pökki sormella kylkeeni ja komensi rauhoittumaan ja mulkoili päälle. Hän ei tunnistanut, että se nainen jonka kanssa meni naimisiin, oli tuon pienen hetken siinä vierellä. Juuri sellaisena kuin silloin. Minä en siis tässä liitossa saa olla minä, vaan olen näiden seinien sisäpuolella joku muu, vieras itsellenikin.
Joskus tuntuu, että ulko-ovella joudun ottamaan happea kun astun sisälle. Ahdistaa tämä kulissi. Kyllä, minulla on tunteita miestäni kohtaan, mutta ne on sellaisia hyvänolontunteita silloin tällöin. Tykkään olla hänen kainalossaan, mutta heti kun hän ehdottaa seksiä, menen lukkoon. Siitä on tullut taakka. Tiedän, että aina ei ole sitä rakkautta, se hyvänolontunne riittää pitkässä liitossa, se ailahdus sisällä kun toisen näkee, mutta miksi sitten en voi olla minä?
Olen harkinnut eroa, mutta osaanko elää ilman miestäni ja ajattelen lapsia. Olemme joskus asuneet muutaman kuukauden erossa, ja muistan tuon ajan jotenkin ihanana. Sain olla oma itseni ja en kiukutellut lapsille, koska minua ei ahdistanut, joten onko aina oikein ajatella että lasten takia on pysyttävä yhdessä. Pelkään myös aviomieheni sukua. Viimeksi he eivät edes tervehtineet asumuseron aikana. Miksi ajattelen mitä muut ajattelee?
Olen ajatellut että sitten kun koulu loppuu, tämä kaikki varmasti helpottaa. Miksi helpottaisi? onhan sekin aika (ilman koulua) eletty. Olen umpikujassa. Olen joskus kirjoittanut runon, jossa luki: koska on minun viimeinen pisarani?
Tällä hetkellä perhepiirissä tapahtuu liikaa asioita, ja niidenkin vuoksi olen joutunut olemaan stressissä 4kk. Pelkään, etten jaksa enää kohta mitään.
Nainen, 32
Hyvä ystävä,
kirjeesi herätti monenlaisia ajatuksia. Elät stressaavaa vaihetta koulun ja vaativan kotielämän kanssa. Et saa voimia arjen elämiseen siitä, mistä niitä luonnollisesti pitäisi saada eli parisuhteesta. Olet kiukkuinen ärtyisä lapsille ja siitä podet huonoa omaa tuntoa. Murehdit myös sitä, että suhde mieheesi on niin lukossa, että et halua enää seksiä ja siitä on tullut stressin aihe.
Mikä lienee historia siinä, että vastuu kodista on kokonaan sinun harteillasi? Oletteko tehneet joskus sen suuntaisen sopimuksen? Olet yrittänyt ratkaista parisuhdeongelmaanne; olet ehdottanut yhteisen ajan viettämistä; kävely, avioparitapahtumat. Olet rukoillut perhe-elämänne puolesta. Edelleen sanot olevasi umpikujassa.
Mielessäni kävi kysymys, millä sävyllä olet tehnyt ehdotuksia miehellesi. En ihmettelisi, jos äänensävysi olisi ärtynyt, koska olet pettynyt ja turhautunut. Tahtoo vain olla niin, että hyvät ehdotukset valuvat hukkaan pelkän äänensävyn vuoksi (tämä on oikein tutkimustulos). Mietin myös, miksi mies ei lähde esim. parisuhdetapahtumiin. Ajatteleeko hän, että niistä ei ole mitään apua tai eikö hän itse koe mitään ongelmaa suhteessanne vai syntyykö haluttomuus sävystä, jolla otat asian puheeksi?
Millaisen kirjeen miehesi olisi kirjoittanut? Mitä hän haluaa suhteestanne ja perhe-elämästä? Saako hän olla oma itsensä. ? Kysy suoraan tai yritä eläytyä hänen tilanteeseensa. Kirjeestäsi pilkahtaa, että hänessä on myös hyviä puolia, koska sinulla on tunteita häntä kohtaan ja tunnet välistä lämpimiä ailahduksia nähdessäsi hänet.
Tosiasia kuitenkin on, että perheenne työnjakoon pitäisi saada muutos. Tällaisenaan se ei toimi. Sinulla on liikaa vastuuta ja kuormittuminen aiheuttaa negatiivisen vuorovaikutuksen kehän. Luulen, että tämän turhautumisen takia myös seksihalut ovat hiipuneet.
Olette asuneet erillään jonkun aikaa. Mistä silloin halusitte eroon? Mikä sai teidät muuttamaan yhteen, vaikka koit tuon ajan hyvänä. Päättelin, että syy liittyi
lapsiin, en tiedä olenko väärässä. Lapset ovat riittävä syy parantaa parisuhdetta, jotta myös lapsilla olisi turvallista elää. Toivot, että koulun loputtua tilanne muuttuisi. Samalla itsekin epäilet, miksi se muuttuisi. Minäkin pelkään, että mikään ei muutu parisuhteessanne senkään jälkeen.
Mitä jos näyttäisit tämän vastauksen miehellesi. Ehkä se herättäisi keskinäistä keskustelua. Jotenkin jaksan uskoa, että teissä vielä on ainesta pelastamaan parisuhteenne ja löytämään toisenne uudelleen.
Lämpimin terveisin,
perheneuvoja Saara