KYSYMYS: Olemme yhdessä taivaltaneet pian 16 vuotta, joista 14 vuotta ollaan oltu naimisissa.
Meillä on mennyt alkuvuosien kankeuksien jälkeen pääsääntöisesti hyvin mutta viimevuodet ovat olleet aika rankkoja.
Elämäämme mahtuu paljon rakentamista, muuttoja ja muutenkin reipasta fyysistä työtä. Meillä on useampi lapsi 4-vuotiaasta esiteini-ikään.
Ongelma mikä meillä on, on se että minulla (vaimolla) on ongelmia puhumisen suhteen. Ulkopuolisen silmissä minusta saa varmasti avoimen ja sosiaalisen kuvan, mutta läheiseni tietävät, että kysyessään kuulumisia minulta, vastaan usein vain että "hyvin menee ja että töissä on pitänyt kiirettä" jne.
Siksi läheiseni sanovatkin minusta että olen todella kylmä, ehkä jopa tunnevammainen. Koen itsekin, että jollain tunne-elämän osa-alueella minulla on tyhjä, musta aukko.
Jos esimerkiksi riitelemme mieheni kanssa, hänen suurin ongelmanssa minun suhteen on se, että tunne-elämämme eivät täysin kohtaa. Kun hän haluaa keskustella jostain asiasta, en välttämättä edes näe mikä on asian "pointti" ja kuittaankin usein keskustelut huolettomalla tavalla: "sellaista se elämä on" -tyyliin.
Haluaisin todella olla syvällisempi, mutta kuten joskus mieheltäni kysyn, mitä minun pitäisi kertoa ja mistä puhua.
Olenkin googletellut sanalla "kylmä ihminen" jne. ja saan monesti vastaukseksi, että narsisti omaa sellaisia piirteitä. Onkohan kyse narsismista, vai mistä?
Olen kasvanut suuressa perheessä, ja olen ollut pienestä asti "suorittaja" eli tehnyt paljon kotihommia miellyttääkseni äitiäni, ja muistaakseni minulta ei koskaan ole kysytty, että miten voin oikeasti. En todellakaan syytä vanhempiani mistään, minulla oli todella rakastava koti. Mutta voisiko "kotoa opittu tapa" olla syy siihen että minulla on vaikea avautua?
Olisikohan meidän järkevää mennnä yhdessä terapiaan pariskuntana vai olisikohan järkevintä että minä hakisin henkisiin ongelmiini apua?
Luonteeltani olen hyvin sosiaalinen, ja asiakaspalvelutyössäni koen että minun on erittäin helppo tulla ihimisten kanssa toimeen ja että olen helposti lähestyttävä ihminen. Mistä sitten kiikastaa että kaikista läheisimmät ihmistet kokevat toisin...
Äiti 35
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Tekstisi on koskettavaa. Elätte perheessänne ruuhkavuosia. Jokainen perheenjäsen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi tavalla tai toisella. Vanhempana oleminen on antoisaa, mutta myös voimia vievää. Ei ihme, että viime vuotenne ovat olleet raskaita. Olette kuitenkin selviytyneet ja sille voi nostaa reilusti hattua!
Tuntuu kurjalta kuulla, että läheisesi sanovat sinua kylmäksi. Kerrot kokevasi jollain tunne-elämän alueella tyhjyyttä, mutta se ei tee sinusta tunnevammaista. Toivottavasti et ole itsellesi liian ankara. Helposti lähestyttävyys ja sosiaalisuus ovat arvokkaita piirteitä. Ne ovat pääomaasi asiakastyössäsi. Uskoisin, että ne ovat vahvuuksiasi myös ystävyyssuhteissa ja perheen arjen vauhdikkaassa elämässä.
Puhuminen ja itsensä ilmaiseminen on taito, ei itsestäänselvyys. Tämä koskee niin sinua kuin aviomiestäsikin. Ja pohdintasi osuvat oikeaan. Varhaisilla ihmissuhteilla, lapsuuden kodin malleilla on suuri merkitys, miten me opimme ilmaisemaan ajatuksiamme ja tunteitamme. Miten lapsuuden kodissasi näytettiin ja hyväksyttiin erilaisia tunteita? Millä lailla vanhempasi osoittivat läheisyyttä ja hellyyttä toisiaan kohtaan? Miten he ratkaisivat keskinäiset ristiriitansa? Jos sinulla oli paha mieli, kenelle kävit kertomassa siitä? Suuressa perheessä ei välttämättä saa riittävästi tarvitsemaansa huomiota. Minussa herättää surua ajatus siitä, että sinulta ei koskaan kysytty, miten voit oikeasti. Kerrot, että miellytit äitiäsi tekemällä paljon kotihommia. Mahtoiko se olla sinun tapasi saada äitisi hyväksyntää ja rakkautta osaksesi?
On vaikea puhua tai kertoa ajatuksistaan jos ei ole oppinut tunnistamaan omia tunteitaan ja kokemustaan tilanteessa, joka tapahtuu juuri nyt. Niistä voi kyllä saada kiinni jälkeenpäin jos malttaa jäädä pohtimaan, mitä minussa tapahtui; mitä tunsin, mitä koin, mitä sanoin, miksi sanoin ja mikä jäi sanomatta. Silloinkaan ei ole myöhäistä jatkaa keskustelua, joka jäi kesken tai unohtui lauseen "Sellaista elämä on" varjoon. Avautuminen toiselle ihmiselle vaatii uskallusta. Toteutuakseen se tarvitsee luottamusta siihen, että tuo toinen on kiinnostunut minusta vilpittömästi sellaisena kuin olen. Uskotko, että sinun syvimmästä itsestäsi voidaan olla oikeasti kiinnostuneita?
Suosittelen lämpimästi, että hakeutuisitte miehesi kanssa parisuhdekurssille (esim. tunnekeskeinen parisuhdekurssi). Luulen, että hyötyisitte siitä molemmat yhdessä ja erikseen.
Kaikkea hyvää toivottaen
Perheneuvoja Elisabeth
1 kommentti
shiwan8
28.3.2016 09:34
Ei se, ettei halua tehdä jokaisesta pikkujutusta tuntien draamaa ole kylmyyttä tai narsismia.
Vastaa kommenttiinOn viisautta jakaa tietoa itsestään ja tekemisistään tarveharkinnan kautta ja kertoa sitten tarkemmin niille joille se tieto on tarpeellista tai edes merkittävää.
Samalla tavalla on viisautta olla vatvomatta jokaista pikkujuttua hullun lailla. Asiat voi ja on syytä hoitaa asiallisesti ja tehokkaasti sen sijaan, että vetää tuntien poliittisen dialogin jonka lopputulos on se, ettei mitään ratkaisua syntynyt.
Vastaa kommenttiin