KYSYMYS: Olemme n. 70 v pari. Olemme pikkuhiljaa ajautuneet todella eroon toisistamme jonka seurauksena terveytemme huononee. Emme pysty enää keskusteleen asioista kuin "ethän sinäkään" linjalla ja toinen ottaa itseensä ja homma loppuu siihen. Ei loppuelämämme voi olla tällainen. Muut olosuhteet suurinpiirtein ok.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kirjoitit melko lyhyesti, joten mieleeni tulvii lisäkysymyksiä. Kerrot teidän olevan 70-vuotias pari, joten ilmeisesti olette olleet yhdessä pitkään. Mietin mikä on saanut teidät ajautumaan eroon toisistanne. Ja mitä terveyden huononeminen tarkoittaa, oletteko sairastelleet vai tarkoitatko myös henkistä kuormittavuutta. Riitelynne kaavasta olisi hyvä tietää myös lisää, mutta ilmeisesti asioista puhuminen menee toisen syyttelyksi ja siihen vastataan puolustautumalla. Jompikumpi suuttuu ja riita loppuu ilmeisesti toisen vetäytymiseen tilanteesta. Ehkä olette hiljaa mököttäen jonkun aikaa. Tyypillistä tällaisissa tapahtumaketjuissa usein on se, että asioita ei selvitetä eikä sovita ja ne jäävät mieltä painamaan ja aktivoituvat jälleen uudelleen riidan yhteydessä. Jos suhteessa ei riitelyn vastapainoksi ole riittävästi hyviä hetkiä, tilanne on luonnollisesti hyvin raskas.
Kirjoitat ”loppuelämämme ei voi olla tällainen.” Haluatte siis muutosta tilanteeseen. Oletteko miettineet mitä mukavaa voisitte tehdä yhdessä? Mitä ovat ne asiat, joista olette nauttineet pitkän parisuhteenne aikana? Voisitteko lisätä tai uudelleen elvyttää näitä asioita suhteenne hoitamiseksi? Kun riitelyn lisäksi tulee mukavia hetkiä, riitelykin todennäköisesti on rakentavampaa ja vähemmän uuvuttavaa.
Puolisoa on helppo arvostella ja kertoa hänelle mitä hänen pitäisi muuttua. Rakentavampaa on miettiä mitä itse voisi tehdä estääkseen riitatilanteen saman vahingollisen kehän pyörimisen uudelleen ja uudelleen. On hyvä pohtia millä tavalla saa itsensä rauhoittumaan, miten kuunnella toista kärsivällisesti ilman puolustautumista ja miten kuulla oikeasti toisen näkökulma. On hyvä pitää toisen tunteita totena, vaikka ei tunnistaisikaan itseään niiden aiheuttajaksi. Toisin sanoen jos puolisosi esimerkiksi sanoo, että et arvosta häntä, niin ei ole hyvä lähteä väittämään, että asia ei niin ole, syyttämään toista samasta asiasta tai puolustautumaan miksi tein niin silloin ja silloin. Rauhallisena ja järkevänä pysyminen tilanteessa on haastavaa, mutta onnistuessaan erittäin hedelmällistä. Kehän kulku muuttuu heti kun lähdet kuuntelemaan puolisoa rauhassa ja kysyt esimerkiksi miksi hän tuntee niin. Jos vielä pystyt tilanteessa kertomaan, että tuntuu pahalta nähdä puoliso surullisena tai kokea, että tämä ajattelee itsestä niin, se varmasti vaikuttaa tilanteeseen positiivisesti. Hänen hyökkäyksensä sinua kohtaan vähenevät.
Jos tilanteenne ei kotikonsteilla helpotu, kirkon perheneuvonnassa on saatavilla apua parisuhdeongelmiin. Perheasiain neuvottelukeskuksissa me perheneuvojat usein tapaamme myös eläkkeellä olevia pariskuntia muiden pariskuntien lisäksi.
KYSYMYS: Meillä eletään kuin kaverina/kämppisenä. Kaikki läheisyys hävinnyt,sanoja ei ole muuta kuin pakolliset miytä puhummme.Kaikki alkoi siitä kun tyttäreni sairastui syöpään 2015 syksyllä ja nukkui pois 26.5.2016. En tiedä kuinka kauan toinen jaksaa katsoa minua.pelottaa milloin sanoo et nyt riittää. Ei oikein pysty puhumaan ei usakalla suuttuu määrätyistaä asioista jos alan puhua. Luottamus pula lisäksi.Koska sain kiinni netissä seksisivujen käytöstä ja jutteluista muiden naisten kanssa .Sivu oli naisilta jotka antavat piristystä elämään seksin muodossa. Meillä oli kauhee riita ei tunnustanut heti mutta kuitenkin sitten tunnusti asian. Nyt luotto sitten aika huono ja en tiedä käykö sivuilla vielä koska nyt tajuaa poistaa ne sivut jos käy. Mun itsetunto aika alhaalla inhoan itseäni. En tiedä mitä tehdä .? Meidän olis kuitenkin jutttelemassa käydä jossakin yhdessä.auttasko se tilnateeseen. Tunteetkin kuolee tälläisessä tilanteessa tullut jo pientä sellaista inhoa joissakin kohdin.MInua pelottaa tilanne.
Pysähdyksissä, 57 vuotta
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Sen lukeminen tuntui sydämessäni asti. Näin mielessäni kaksi kuin eksyksissä olevaa, yksinäistä ihmistä.
Teitä yhdistää vahva side. Olette eläneet pitkään yhdessä pariskuntana ja perheenä. Te kaksi olette kuitenkin sen lisäksi jakaneet yhdessä jotain aivan erityistä. Tieto tyttärenne vakavasta sairastumisesta pysäytti siihenastisen elämänne. Sen jälkeiset kuukaudet täytti sairaus kaikkine vaiheineen, hoidot, lääkärit, sairaalat. Maailma kapeni ja rutiinit muuttuivat. Voin vain kuvitella millainen tunnemyllerrys sisällänne onkaan vallinnut. Ja sitten koitti toukokuun loppu ja kaikki taistelu yhteistä vihollistanne, syöpää, vastaan päättyi. Tuli aika palata taas ”normaaliin” elämänjärjestykseen, vaikka maailmanne oli pysähtynyt eikä mikään ollut enää niin kuin ennen.
Tämän kirjeenvaihtomme aikana on ensimmäinen surun vuosi vasta menossa. Edessä on ensimmäinen äitienpäivä ilman tytärtänne. Vuosi sitten hän oli vielä elossa, vaikkakin viimeisiä elämänsä päiviä. Suru on vielä vahvasti läsnä, ainakin hetkittäin. Olkaa siis armollisia toisillenne. Olette eläneet äärimmäisen rankkaa aikaa, sekä tyttären sairauden aikana että nyt hänen kuolemansa jälkeen.
On tavallista, että ihmiset surevat eri tavoilla. Kun yhteinen suru meinaa musertaa alleen, on joskus vaikeaa jakaa sitä yhdessä sen kaikkein läheisimmän kanssa. Kuulostaa siltä, että te olette molemmat käpertyneet yksin oman surunne kanssa ettekä ole osanneet sitä toistenne kanssa jakaa. Se on hyvin ymmärrettävää. On vaikeaa puhua, kun tuntuu, ettei ole sanoja ja pelkää, ettei toinen ymmärrä. Surun lisäksi teillä on todennäköisesti monenlaisia muitakin tunteita: syyllisyyttä, vihaa, epätoivoa, katkeruutta jne. Voi olla, että näiden raskaiden tunteiden kanssa pärjääminen on niin rankkaa, että kaikki energia tuntuu menevän omaan selviytymiseen. Silti, voi olla, että molemmat teistä toivoisitte, että toinen huomaisi kärsimyksenne ja tulisi lähelle ja lohduttaisi.
Kun toisen lähelle on, syystä tai toisesta, vaikeaa mennä, olette molemmat valinneet erilaiset tavat selvitä yksin. Mietin, onkohan miehesi käyminen netin seksisivuilla hänen tapansa selvitä. Luulen, että hän kaipaa läheisyyttä, kosketusta ja hellyyttä. Netin kautta saatava lohtu on kylmää ja etäistä, vain korvike oikean naisen lämmölle, mutta joskus se voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Se, että tämä satutti sinua, kertoo minulle siitä, että miehesi ei ole sinulle yhdentekevä, vaan välität hänestä edelleen paljon. Toivottavasti miehesi ymmärtää tämän myös. Samaa kertoo myös se, että kirjoitit meille. Sinulla on vielä toivoa ja tahtoa saada asiat korjattua. Se on tärkeää. Hienoa, että otit ensimmäisen askeleen kohti muutosta ja kirjoitit Suhdeklinikkaan!
Luuletko, että voisit katsoa miestäsi niin, että näet hänessä ihmisen, joka on kulkenut läpi saman helvetin kuin sinäkin ja yhä vielä taistelee kohti tavallista, hyvää elämää, niin kuin sinäkin? Olette taistelutovereita, jotka sodan jo päätyttyä vielä horjuvat taistelukentällä jäljelle jääneitä palasia kokoillen. Vain te kaksi tiedätte, mitä kaikkea olette käyneet läpi. Vaikka molemmilla teillä on omat henkilökohtaiset kokemuksenne ja tunteenne, niin kukaan muu kuin oma puolisonne ei koskaan tule samalla tavalla ymmärtämään, mitä kaikkea olette kokeneet. Tämän vuoksi olisi surullista, jos tyttärenne kuoleman lisäksi menettäisitte vielä toisennekin.
Menkää ehdottomasti juttelemaan ulkopuolisen kanssa! Tie toisen luo, kun omakin sydänkin on vielä niin haavoilla, voi olla vaikeaa löytää ilman apua. Kirkon perheneuvonnasta saa maksutonta ja asiantuntevaa apua. Toki voitte myös käyttää yksityisiä pariterapeutteja. Voisitkohan näyttää tätä vastaustani miehellesi? Sillä tavalla voisitte alkaa pienin askelin etsiä tietä toistenne luokse.
Toivon teille sydämestäni kaikkea hyvää, uskoa, toivoa ja rakkautta,
lämpimin ajatuksin Paula, perheneuvoja
KYSYMYS: Aloimme seurustella tyttöystäväni kanssa noin vuosi sitten, hän asui ulkomailla mutta päätti lopulta jäädä Suomeen, koska suhteemme vaikutti lupaavalta ja hän sai työtarjouksen. Hänen etenemistahtinsa suhteessa oli kuitenkin liian nopea ja vaikka minäkin olin kiinnostunut, alkoi kova tahti ahdistaa. Suhtautumiseni häneen muuttui negatiivisemmaksi, halusin ja pyrin raivaamaan omaa aikaa ja lisäksi aloin nähdä hänessä huonoja puolia.
Ryhdyttyäni huomauttelemaan tuon tuostakin eri asioista, esimerkiksi alettuani ihmettelemään hänen käytöstään ja ratkaisujaan ei siitä seurannut mitään hyvää, vaan tyttöystäväni loukkaantui. Hänelle tuli riittämättömyyden tunne, hän tunsi että yritän kontrolloida ja kääntää kaiken negatiiviseksi. En kaivannut enää läheisyyttä, katsoin häntä vähemmän emmekä juurikaan edes halanneet. Näimme kuitenkin edelleen säännöllisesti, ehkä enemmän "tottumuksesta". Olin auttanut häntä muutossa ja siihen liittyvissä käytännön järjestelyissä ja katsoin olevani edelleen vastuussa hänen hyvinvoinnistaan. Samalla toki näin että hän oli hyvä ihminen joka välitti minusta ja minullakin oli tunteita häntä kohtaan. Hänen yli-innokkuutensa vaan oli saanut minut reagoimaan erittäin huonosti.
Tällä hetkellä hän yrittää edelleen, pyytää minua käymään, haluaa nähdä, kutsuu kävelylle ja syömään huolimatta siitä, että töissä on kiireistä ja hektistä. Menen aina käymään, mutta hän ei ole omien sanojensa mukaan enää yhtä täysillä mukana kuin ennen. Emme näe selkeää keinoa parantaa suhdettamme kun yhteistä aikaa ei ole paljon hänen töiden takia. Laatuaika voisi kuitenkin olla yksi ratkaisu. Molemmilla on kuitenkin halu saada suhde toimimaan ja haluaisimme löytää tasapainon ilman turhaa yli-innokkuutta, mutta kuitenkin niin että molemmilta löytyisi motivaatiota tehdä asioita toisen osapuolen sekä yhteisen suhteen hyväksi.
Meillä on edelleen hauskaa yhdessä ja löydämme aina mielenkiintoista tekemistä. Yhteiset harrastustuokiotkin tosin saattavat mennä helposti pilalle kun puheeksi tulee esimerkiksi jokin asia, jonka hän on unohtanut hoitaa useista muistutuksista huolimatta. Turhaudun kun minulla on se tunne että olen auttanut hoitamalla hänen asioitaan ja muistuttanutkin vielä tästä kyseenomaisesta asiasta, mutta hän silti unohtaa sen. Loppulenkki saattaa kulua siinä kun minä olen hiljaa koska olen ärsyyntynyt ja turhautunut.
Hän sanoo, että ei jaksa tätä menoa enää pitkään, mutta välittää minusta edelleen ja haluaisi yrittää. Minullakin on tahtoa pitää suhde kasassa ja huomata taas kuinka ihana ja välittävä ihminen hän on sen sijaan, että huomaisin kaikki virheet jotka hän tekee ja jäisin niitä murehtimaan, vieläpä kun ne eivät ole mitään erityisen vakavia. Se mikä painaa eniten on kuitenkin meidän viihtyminen yhdessä ja toisesta välittäminen. Mikä siis avuksi?
Hukassa, 28v.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, jossa pohdit oleellisia parisuhteen asioita. Seurustelun etenemisvauhti on taitolaji. Usein toinen on toista innokkaampi. Jos tuntuu siltä, että tahti on liian kova, silloin on hyvä pysähtyä. Se ei ole helppoa, koska alussa usein haluaa miellyttää toista, ehkä jopa ohi itsensä. Liian nopeasti etenemisen tunnistaminen voi myös olla vaikeaa. Ehkä on helpompi kritisoida toista ja purkaa häneen omaa kiukkuaan siitä, ettei ole saanut sanotuksi asioita ja riittävästi ottanut huomioon omia tarpeitaan. Vaikka ollaan parisuhteessa molemmat tarvitsevat myös omaa aikaa ja aikaa olla omien ystäviensäkin kanssa.
Toinen taitolaji on palautteen antaminen. Miten sanon itseäni ärsyttävistä asioista niin, että viesti menee perille? Asioista voi sanoa monella tavalla. Vaikeatkin asiat voi sanoa myönteiseen sävyyn. itsensä kanssa on myös tarpeen pohtia sitä, että miten paljon itsessä on sietokykyä siihen, että toinen tekee eri tavalla asioita. Hyvässä parisuhteessa on kaksi erillistä ihmistä, jotka tekevät asioita eri tavalla ja ajattelevat eri tavalla monista asioista. Erilaisuuden voi nähdä myös rikkautena vaikka se joskus ärsyttääkin.
Yksi hyvä palautteen antamiseen liittyvä hyvä sääntö on neljän suhde yhteen sääntö. Se kuvaa ennen kaikkea palautteiden suhdetta. Kun antaa neljä positiivista palautetta, yhden kriittisen kestää hyvin, ja kokonaissaldo on kirkkaasti plussalla. Kaikkea mikä ärsyttää ei kannata ääneen sanoa. Joskus ärsytys voi kummuta jostain ihan muusta kuin kumppanista. Oman pahan mielen kaatoastia hän ei saisi olla. Joskus voi olla vaan vaan nälkäinen tai väsynyt.
Viestissäsi oli paljon positiivista. Olet paljon auttanut seurustelukumppaniasi. Kerroit myös, että olet kantanut vastuuta hänen hyvinvoinnistaan. Ehkä sinun olisi tarpeen vähän luovuttaa tätä vastuuta takaisin hänelle. Vaikka parisuhteeseen kuuluu huolenpitoa toisesta, vastuu omasta hyvinvoinnista on aina itsellä.
Teillä on edelleen hauskaa yhdessä ja löydätte mielenkiintoista tekemistä. Te molemmat välitätte edelleen toisistanne. Hän haluaa edelleen kutsua sinua kävelemään ja syömään. On aika luonnollista, että hän on vähemmän täysillä mukana kuin aikaisemmin. Sillä tavalla hän suojelee itseään. Kirjoitit, että menet aina, kun hän kutsuu. Ehkä sinun on siinäkin syytä kuunnella itseäsi eli menet silloin, kun se tuntuu hyvältä. Kun yhteistä aikaa on nyt vähemmän, ehkä tahti on enemmän sinulle sopiva ja osaat entistä enemmän arvostaa yhteisiä hetkiänne.
Olette jo oppineet paljon seurustelunne aikana toisistanne ja itsestänne. Se on teillä pääomana jatkoa ajatellen. Sinulla on kykyä nähdä asioita myös toisen näkökulmasta. Osaat myös ymmärtävästi tutkia omaa toimintaasi. Molemmat ovat parisuhteen hyviä taitoja.
Uskon, että teillä on edellytyksiä saada parisuhteenne toimimaan. Se, että alkuhuuman jälkeen paljastuu millaisia te oikeasti olette, on vain hyvä asia. Parisuhteeseen tarvitaan kaksi oikeaa ihmistä. Yhteys rakentuu aidosta hyväksyvästä kohtaamisesta toisen kanssa. Kumpikin saa olla oma itsensä. Siitä huolimatta jää tilaa myös toisen huomioimiselle.
KYSYMYS: Kun tapasin mieheni hän oli ollut eronneena vajaan vuoden. Hänen silloinen vaimonsa löysi uuden ihastuksen (naimisissa olevan miehen) ja seurauksena oli, että tämä ex vaimo jätti miehensä, kaksi lastaan isälleen ja lähti uuden miehen kelkkaan. Heillä on vielä yksi aikuinen, jo silloin kotoa pois muuttanut lapsi sekä neljäs lapsi, joka kuoli vauvana. Ex vaimon sekä uuden miesystävän suhde voimistui ja myös uusi mies erosi silloisesta vaimostaan.
Tapasin mieheni ja välillemme syntyi rakkaus, joka pikku hiljaa syveni ja menimme sitten naimisiin. Miehen pojat asuivat vielä hänen luonaan, kun muutimme yhteen. Sitten elettiin sitä arkea mikä on sellaista kuin nyt avioliitossa on eli välillä parempaa ja välillä sitten niitä alamäkiäkin. Kaikesta kuitenkin on tähän asti selvitty ja avioliittovuosia takana kohta parikymmentä. Nyt keväällä mieheni ex vaimo on ilmestynyt taas voimakkaammin kuvioihin ja sain noin kuukausi sitten tietää, että he viettävät sunnuntai iltapäiviä yhdessä. Otin asian puheeksi mieheni kanssa ja hän luonnollisesti oli sitä mieltä ettei asiassa ole mitään pahaa, kun mitään ei ole tapahtunut. No, ei se kyllä ihan noin mene. Kerroin, että koska olemme naimisissa ja pyöritän tätä arkea kotona niin kyllä minä mieluusti sitten sitä yhteistä vapaa-aikaa viettäisin yhdessä enkä yksin kotona, kun hän on pitämässä hauskaa exänsä kanssa. Kerroin myös, että tämä tulee ennenpitkää johtamaan avioeroon ja että onko hän todella valmis siihen, että hajottaa kaksi avioliittoa. Olen koko avioliittoni ajan tuntenut, että mieheni haikailee exänsä perään ja exä vetelee naruja miten tahtoo. Exä hajotti jo aiemmin kaksi avioliittoa ja on nyt tekemässä saman uudelleen.
Otin exään yhteyssä ja kysyin, että haluaako hän todellakin rikkoa mieheni ja minun avioliiton. Ei kuulema, mutta koska heillä on neljä yhteistä lasta niin heidän pitää saada olla ystäviä ja minä olen sitten hänen mielestään vain mustasukkainen. Eipä noita lasten asioita hoideltu kovin aktiivisesti silloin, kun olivat pieniä, joten hieman kaukaa haettua, että niitä nyt pitää hoitaa viikottain, kun kaikki lapset ovat aikuisia ja omissa parisuhteissaan.
En ole koskaan avioliittomme aikana pettänyt miestäni vaikka mahdollisuuksia toki olisi ollut. Minulle avioliitto on pyhä ja mielestäni, jos mies ja nainen ovat liiton solminee tulisi elää niin, että niiden vastamäkien aikanakaan ei lähdetä pettämään toista osapuolta. Jos toisen kanssa ei halua elää ja tulla toimeen, pitäisi ero hoitaa ensin ja vasta sitten alkaa hakea uutta kumppania.
Mietin, että mitä neuvoja haluaisin. Vaikea sanoa ja varmasti vaikea neuvoakin, kun jokainen parisuhde on omanlaisensa. Lähinnä mietin, että teenkö oikein, että puutun tähän vai pitäisikö katsoa vierestä ja toivoa, että "kohtaus" menee ohi. Pistänkö lähes 20 vuotisen avioliiton päätökseen ja luovun suosiolla miehestä, joka haikailee exänsä perään? Sitähän ei voi tietää miten heillä tulevaisuus toimii. Pikkasen arvelluttaa, että voiko toimia, jos kerran aiemminkin nainen on lähtenyt toisen miehen matkaan jättäen lapsensakin entiselle miehelleen. Mutta näistähän nyt ei tietty voi tietää etukäteen... aika näyttää.
Ikää meillä on vähän alle 60, joten ihan nuorukaisista ei ole kyse.
Petetty aviovaimo
VASTAUS: Mietit sitä, teetkö oikein, kun puutut miehesi tapailuun eksänsä kanssa. Tottahan toki. Jos asia kerran vaivaa sinua, on siitä hyvä puhua. Kyllä miehesi on tärkeä tietää, että asia satuttaa sinua. Hän voi sitten tehdä omat päätöksensä oikeiden tosiasioiden pohjalta.
Kuulostaa tosiaan hieman kaukaa haetulta, että aikuisten lasten asioista olisi tarvetta keskustella joka sunnuntai monta tuntia. Mietit sitä, pitäisikö puuttua, vai katsoa vierestä ja odottaa, että kohtaus menee ohi. Uskon, että avoin keskustelu on paras vaihtoehto. Kerro hänelle, miltä tapaileminen sinusta tuntuu. Minusta kuulostaa myös ihan reilulta, että olet kertonut pelkääväsi heidän tapailunsa johtavan teidän eroonne. Ei kai sekään olisi kovin hyvä, jos hän kuvittelisi asian olevan sinulle aivan ok, ja sitten olisikin kamalan yllättynyt, kun jonain päivänä ottaisit eron. Kohtaus voi toki mennä ohi ihan itsestäänkin, mutta voithan koittaa saada hänet miettimään sitä, mitä hän voi menettää ja toisaalta sitä, onko tämä eksä sen arvoinen.
Vastaus viimeiseen kysymykseen, pitäisikö luopua miehestä suosiolla, riippuu täysin siitä, miten sinä tämän tilanteen koet. Jos koet, että vielä rakastat miestäsi, ja haluat elää hänen kanssaan, kannattaa taistella. Sitten ei ainakaan tarvitse myöhemmin jossitella, että olisiko pitänyt.
KYSYMYS: Olen Eve 26v - nainen minulla on ollut takana 3 vuotta kestänyt pari suhde. ( ei ole yhteen muutettu) vaikka hänellä oli oma kämppä, meille tuli ero. Sitten ilmestyi mun elämään toinen mies jota olen tuntenut vuosia, ja löytetiin että me tykätään toinen toisesta ja hän nyt rakastan mua ihan täydestä sydämestä ja mä itse tunnen itseni tosi pahasti kun olen saanut aikaan kaksi miestä kerrala ja enkä osa päätä mitä tai ketä haluan kun molemman kerralla tyrkyttä rakkautta mulle. Tuntsin tämän ensimäisen poika ystävän kanssa tosi ahisteulta koska hän on todella mustasukkainen jokaisesta asiasta, ja jos hän juo käniin niin sitten se alkaa riehumaan toinen mies osaa lukea minua kuna avointa kirjaa ja heti ymmärtä jos jokin on vialla ja hän osaa rauhoitta mua... ja enkä itse osaa tehdä päätöstä mitä tehä enkä osaa exsästä irti sanoa että nyt tulisi ero. Mitä minun pitäisi tehdä?
VASTAUS: Kyllä sinun on vain tehtävä päätös. Kahta miestä ei voi pitää, varsinkin, jos se toinen on todella mustasukkainen. Mieti nyt itsekin, mitä kirjoitat. Toinen saa sinut ahdistumaan, hän on todella mustasukkainen ja riehuu kännissä. Toinen lukee kuin avointa kirjaa, rauhoittaa ja ymmärtää. Kumman valitset? Erosta ilmoittaminen tulevalle exälle on varmasti vaikeaa. Mutta niinhän tässä on tehtävä jommallekummalle. Kumman valitset? Itse en miettisi hetkeäkään.
KYSYMYS: Mitä tehdä? Olen suhteessa miehen kanssa ja meillä on kaksi lasta. Olemme olleet yhdessä 7 vuotta. Asumme yhdessä ja käymme töissä. Miehellä on väkivaltaisuutta, hoitaa itseään Jussi-työssä. Mulla taustalla perhe, jossa ei näytetty tunteita ja minä koen, että perheessämme riidellään jatkuvasti ja vuorovaikutusongelmia on paljon. Mies on tahallaan ilkeä, pitää mykkäkoulua, hän pomottaa minua mutta valittaa, että minä määrään kaikesta. Hän käyttää minuun henkistä valtaa ja suuttuu, jos en tee kuten hän haluaa. Olemme käyneet joka vuosi jossain terapiassa, mutta ongelmat ja päivittäinen riitely jatkuu. Puhun ajoittain erosta, mutta hän sanoo vain, että otan erokortin esille. Hän ei suostu edes harkitsemaan eroa. Mikään ei auta suhteessamme. Olen ihan puhki. Hän saattaa puhua minulle todella rumasti tai pilkata ja halveksua ajatuksiani. Usein asiat ratkeavat vain jos minä pyydän anteeksi ja sanon, että tilanteet olivat minun syytäni. Hänkin joskus pahoittelee käyttäytymistään, mutta kuitenkin toistaa samoja virheitä. Minä taas en osaa antaa hänen kiukkunsa ja pahan tuulensa olla, vaan haluan aina selvittää ongelmia heti.
En tiedä mitä tehdä, kun mikään apu ei toimi. En uskalla erota, jos mies ei halua. Tiedän, että ero saattaa olla ainut oikea ratkaisu, kun mikään muu ei toimi.
VASTAUS: Tilanteesi näyttää todella huolestuttavalta. Väkivalta, jos se vielä jatkuu, on sinänsä asia, jonka vuoksi on syytä itsensä ja lasten vuoksi erota liitosta. Väkivallan ohella pilkka ja halveksunta ovat asioita, jotka tuhoavat liiton onnellisuuden kaikkein varmimmin. Myös se, että olette käyneet useissa terapioissa saamatta apua, kertoo siitä, että liitossanne on jotain hyvin perustavaa pielessä.
Mainitsit henkisen väkivallan. Ihminen, joka joutuu fyysisen ja henkisen väkivallan kohteeksi, menettää tietyllä tavalla oman todellisuudentajunsa. Sellaisesta, mikä on täysin epänormaalia, tulee normaalia. Ihminen alkaa epäillä omaa todellisuuskäsitystäänkin. Monet hyvin vaikeista liitoista vapautuneet kertovat vasta jälkeenpäin alkaneensa ymmärtää, miten hirveän huonosti heitä on kohdeltu. Siksi suosittelen, että etsit itsellesi apua joltain perheväkivaltaan perehtyneeltä taholta. Jos asut pääkaupunkiseudulla, sellainen on Pääkaupungin turvakoti ry:n Lähisuhdeväkivaltatyön yksikkö. Sinne voi hakeutua paitsi tekijä, myös uhri. Siellä voit ammattilaisen kanssa pohtia tilannettasi ja tulevia ratkaisujasi.
Sanoit, ettet uskalla erota, jos mies ei halua. Jos tarkoitit sitä, että pelkäät miehesi olevan väkivaltainen eropäätöksen jälkeen, voit hakeutua turvakotiin. Siellä voit olla turvassa miehesi ensimmäisten mielenkuohujen ajan. Mikäli on tarpeellista, voit hakea poliisilta lähestymiskieltoa. Joka tapauksessa pelko on erittäin huono syy jatkaa parisuhdetta.
KYSYMYS: Olen 20 vuotias Helsingistä. Olen seurustellut puolison kanssa 2 vuotta yhdessä ja asutaan samassa katon alla. Minusta tuntuu, etten sovi parisuhteeseen tai en löydä sitä " oikea ". Tässä suhteessa olen avoin ihminen ja haluaisin olla rehellinen puolisolle. Kerroin hänelle etten ole parisuhde ihminen mutta kuitenkin tarvitsen hellyyttä tai romantiikkaa. Olen pari kertaa lukennut horoskooppi tai tehnyt parisuhde liittyviä testit. Ja ne vastaukset ovat kohillaan minua vastaan. Olen tässä kertonut paraskaverille ja hän sanoin etten pysty olemaan yksin ja meijän suhde kuulostaa avosuhdelta. Olen kerran kyselly puolisoltani " mitä olet mieltä avosuhteessa? " muttei hän osaa oikea vastata.
En halua satuttaa ketään tai omistaa ketään. Puoliso ymmärsi minua kun kerron kaiken hänelle totuutta. Esimerkiksi pettämisestä. Mutta kuitenkin antoi minulle anteeksi. Ja puolisoni om jäänyt pari kertaa kiinni muiden naisen kanssa viestittelyssä mutta annoin asian olla. Minua pelottaa, en tiedä miten saisin tämän suhde toimimaan. Haluaisin olla sinkku tai avosuhteessa. Mutta miten kertoisin puolisolleni? Että hän ymmärtäisin minua.
VASTAUS: Olet vasta 20-vuotias, joten on ehkä vielä liian aikaista sanoa, sovitko parisuhteeseen vai et. Horoskooppi ja testit eivät ole tässä asiassa luotettavia. Se sen sijaan vaikuttaa mahdolliselta, että et ole vielä löytänyt sitä ”oikeaa”.
Avoin suhde on aika vaikea, eikä se sovellu kovinkaan monille. Joka tapauksessa molempien täytyy hyväksyä se täysin, jotta se voisi toimia.
Jos haluat ennemmin olla sinkku kuin sitoutuneessa suhteessa nykyisen kumppanisi kanssa, on sinun toimittava niin kuin koet oikeaksi. Ei hyvä parisuhde voi perustua siihen, että on toisen kanssa vastoin omaa tahtoaan. Kun päättää lopettaa parisuhteen, joutuu valitettavasti usein satuttamaan toista. Ei taida ollakaan niin kaunista tapaa lopettaa suhdetta, ettei se lainkaan satuttaisi. Lopettaminen on reilumpaa tehdä kasvotusten kuin viestillä. Sen voi koettaa tehdä mahdollisimman kauniisti ja ystävällisesti. Muuta syytä siihen ei välttämättä tarvitse, kuin se, että et rakasta häntä sillä tavalla, että olisit valmis sitoutumaan häneen. Joskus myöhemmin mielesi voi muuttua, ja voit huomatakin kaipaavasi sitoutunutta parisuhdetta. Varsinkin jos löydät sen ”oikean”.
KYSYMYS: Olen kolmen lapsen äiti. Nuorin lapseni on reilun vuoden ikäinen. Isommat lapset 9- ja 11-vuotiaita. Olen eronnut isojen lasteni isästä seitsemän vuotta sitten, elänyt lasten kanssa yksin ja ollut heistä päävastuussa. Lapset tapaavat isäänsä yhtenä arki-iltana ja joka toinen viikonloppu. Nuorimman lapseni isän kanssa emme vielä asu yhdessä. Hänellä on myös kaksi isoa lasta. Yhdessä olemme olleet vajaa kaksi vuotta.
Vauvan hoito on jäänyt pitkälti minulle. Miehen isot lapset ovat hänellä 12 yötä kuukaudessa ja silloin emme pääsääntöisesti näe. Arkena mies kuskaa lapsiaan treeneihin. Yksi arki-ilta on ns. kuskausvapaa. Taloudellinen vastuu yhteisestä lapsestamme on yksin minulla. Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla ja talous on tiukka. Maksamme isojen lasten melko kalliit harrastukset lasten isän kanssa puoliksi. Mieheni maksaa vielä kalliimmat harrastukset yksin, lasten äiti ei halua osallistua kuluihin.
Minä olen aika vihainen vallitsevan tilanteen suhteen. Raskausaikani oli raskas, hoidin yksin kodin ja isot lapset. Vaikka mies on täällä puolet kuusta, hänen mielestään kotityöt eivät kuuluneet/eivätkä edelleenkään kuulu hänelle. Mies lupasi, että kantaa yhteisestä lapsestamme taloudellista vastuuta ja on arjessa mukana. Koen, että hän ei ole pitänyt lupauksiaan. Hän vain vastaa, että hänellä ei ole rahaa, ku tilannetta purnaan. Rahat menee isojen harrastuksiin ja muihin lasten kuluihin, joista osa kuuluisi lasten äidille.
Koen, että meidän lapsemme ei ole yhtä tärkeä. Häneen ei ole aikaa, ei rahaa. Mielestäni miehen ex käyttää miestä hyväkseen. Hänen mielestään meidän lapsi ei vaikuta/saa vaikuttaa hänen arkeensa. Miehen on kuskattava lapsia eestaas, koska on joskus vuosia sitten luvannut.
Mies haluaisi yhteisen kodin, minä en enää. En jaksa hoitaa yksin seitsemän hengen taloutta. Tämäkin on jo tosi raskasta. Mies lupaa osallistua. Ei muutkaan lupaukset ole merkinneet. Eikä hänellä ole aikaa, koska kuskaa isoja lapsia. Minulla ei ole juuri lainkaan omaa aikaa. Yleensä käyn nuorimman kanssa kaupassa, kuskaan omia lapsiani, jopa kampaajalla lapsi aina mukana. Olen ollut todella väsynyt, hetkittäin aika masentunut. Mies eri mieltä. Pystyn toimimaan, joten asia ei ole vakava. On normaalia vain itkeä, pakottaa itsensä kaikkiin hommiin. Aina väsymykseni syynä on esiteini esikoinen tai joku muu ns. ulkoinen syy.
Mies ei ymmärrä miksi "kiukuttelen", ei vaikka sanon asia suoraan. Aina se on vain vitsi. Hän ei ole minulle paha. Ei olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Pitääkö minun siis tyytyä siksi mihin vain?
En tiedä mitä tehdä. Olen katkera, että lupaukset on ollut vain sanan helinää. Minä olen jäänyt yksin. En halua enää kertoa asioitani. En halua olla lähellä. Mies käy täällä, että edes joskus joku syöttää pojan tai vaihtaa vaipan. Ruma totuus. Miehen mielestä saamme selvitettyä asiat. Onko se mahdollista? Pitääkö minun vaan unohtaa asiat? Minulta on mennyt jo halu korjata asiat. Olenko minä vain yliherkkä? Pitäisikö olla kiitollinen miehestä, joka ei ole paha? Parisuhteissa ja muutenkin elämässä mietin paljon muita, asetan muut edelle. Saanko ajetella itseäni? Olen valmis miettimään myös muita näkökantoja.
VASTAUS: Kerroit, että miehesi mielestä saatte asiat selvitetyksi. Sehän antaa tietysti toiveita, mutta tarkoittaa sitä, että asiat pitäisi ihan oikeasti selvittää, eikä jatkuvasti lykätä tuonnemmaksi. Mies, joka katsoo, että kotityöt eivät kuulu hänelle, ei ole nykykatsannossa hyvä mies. Ehkä joskus muinoin on riittänyt hyvän miehen kriteereiksi, ettei tämä juo, eikä lyö, mutta nykyään eletään tasa-arvon aikakautta. Sama koskee sitä, jos mies ei pidä lupauksiaan, eikä kanna taloudellista vastuuta yhteisestä lapsesta. En ihmettele lainkaan, että voimasi ovat lopussa, ja tunteesi karrelle palaneet.
Totta kai saat ajatella itseäsi, ja sinun pitääkin. Kohtuullinen uhrautuminen on hyvä asia parisuhteessa, kun se on molemminpuolista. Mutta kenenkään ei pidä alistua suhteeseen, jossa toinen yksipuolisesti käyttää toista hyväksi. Kerroit, että sinulta on mennyt halu korjata asiat. Tämä on tietysti ratkaisevaa sen kannalta, miten asiat voivat jatkua. Jos olet kerta kaikkiaan niin loppu, ettet enää jaksa jatkaa suhdetta, niin sillehän ei sitten voi mitään. Jos kuitenkin jostain löydät sen voimanhippusen, että jaksat vielä yrittää, niin todellisen muutoksen olisi tultava. Sinun on noustava puolustamaan oikeuksiasi, ja pyrittävä siihen, että miehesi kantaa vastuunsa sekä kotitöistä, että yhteisen lapsenne taloudellisista, ja muista tarpeista.
Tämä on valitettavan tavallista, että emme osaa ottaa puolisomme tarpeita huomioon, vaikka hän ilmaisisi ne kuinka selvästi. Ajatellaan, että se on vain jotain ohimenevää kiukuttelua. Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, että nyt on tosi kyseessä. Jos muutosta ei tule, ei tule myöskään yhteistä tulevaisuutta. Pelkään pahoin, että vähempi ei riitä. Sitä paitsi kuvauksestasi omasta olotilastasi päättelisin, että se on myös tässä tapauksessa aivan totta.
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa kohta 11 vuotta ja yhdessä yli 13 vuotta. Meillä on kaksi poikaa 7- ja 9-vuotiaat sekä miehen ensimmäisestä liitosta 17- ja 20-vuotiaat lapset, joista nuorempi, poika hänkin, on asunut luonamme nyt 3 vuoden ajan. Koko suhteemme ajan olen rakastanut miestäni ja uskon, että mieheni myös minua - meillä on ollut myös paljon ihania hetkiä ja aikoja, viihdymme toistemme seurassa, meillä on samanlainen huumorintaju, vaikka parisuhdettamme onkin varjostanut repivät riidat, jotka ovat päättyneet aina miehen toteamukseen: Meidän on parempi erota. Tämä on mielestäni syönyt luottamuksen pohjaa suhteeltamme ja olen tunnistanut usein itsessäni pelkoja, että ero tulee. Viime kesänä ison erouhkan aikana sain houkuteltua mieheni kunnalliseen parisuhdeterapiaan, jota hän ei kuitenkaan halunnut jatkaa enää kahden tapaamisen jälkeen, enkä minäkään: Koin, että emme saaneet sieltä apua siihen mihin ainakin minä toivoin saavamme apua eli työkaluja rakentavaan riitelyyn ettei riidat aina äityisi toistemme syyttelyyn ja loukkaamisiin, mykkäkouluihin ja erouhkailuihin. Lisäksi kävin siellä kuuntelemassa "kahden ulkopuolisen ihmisen edessä", kun mieheni kertoi, mikä kaikki minussa on vikana. Päätimme jatkaa yhdessä ilman ulkopuolisen apua, mutta ongelmat eivät mihinkään kadonneet, vaikka hyviä aikoja koimmekin.
Aloin sitten itsekin miettiä, että ansaitsenko tällaista kohtelua mieheltä ja onko tämä todellista rakkautta, että hän kohtelee minua näin? Olen kokenut usein, etten voi olla oma itseni, koska mieheni on niin tyytymätön minuun. Minulla ei myöskään saisi olla huonoja hetkiä/ päiviä; mieheni ottaa ne jotenkin aina itseensä ja hänestä johtuvaksi. Ongelmana suhteessamme on myös ollut se, että miestä on ollut vaikea saada keskustelemaan ongelmistamme. Kommentti on usein ollut, että "Mitä se hyödyttää? Aina tämä menee samaa rataa. Vähän aikaa menee hyvin ja sitten taas riidellään." Viimeisen vuoden aikana olen myös alkanut huolestumaan kuinka usein mieheni ottaa viiniä. Käytännössä kaikki vapaaillat, jolloin hän ei ole yövuorossa - tarkoittaa noin 5 kertaa viikossa. Olen ilmaissut huoleni hänelle ja hän on jossakin vaiheessa myöntänytkin, että voisi ottaa vähemmän, mutta toisinaan taas puolustelee ottavansa vain muutaman lasillisen, ettei tule niistä edes humalaan. Hän ei myöskään ole pahapäinen humalassa. Olen nyt kuitenkin tiedostanut, että tämä on ongelma parisuhteellemme ja olen väsynyt tällaiseen elämään, koska se on pois myös parisuhdeajastamme, jota muutenkin on todella vähän miehen ollessa vuorotyössä. Harvoin menemme esimerkiksi yhtä aikaa nukkumaan. Kuitenkin olemme aina nauttineet toistemme kanssa seksistä.
Tammikuussa laitoimme avioerohakemuksen vireille, mutta viikon jälkeen teimme sovun ja halusimme yrittää yhdessä aloitteestani. Nyt maaliskuussa olemme taas tilanteessa, että riideltyämme mies haluaa erota ja pitää sitä ainoana oikeana ratkaisuna. Myönnyin, että erotaan sitten. En voi pakottaa toista jäämään enkä toisaalta halua kerjätä toisen rakkautta. On parempi päästää irti kuin kärsiä huonossa suhteessa, jossa annan miehelle hellyyttä, rakkautta ja pidän hyvänä, mutta en saa juuri mitään takaisin. Lisäksi taustalla on surua isäni terveydentilan romahdettua, että elinaikaa ei todennäköisesti ole kauan. Painiskeltuani toista viikkoa ero-ongelmiemme kanssa, alan taas kääntyä siihen, että en halua erota hänestä ja emme ole vielä kokeilleet kaikkia keinoja parisuhteemme pelastamiseksi.
Onko siis mitään tehtävissä parisuhteemme pelastamiseksi, kun mies ei suostu puhumaan ongelmistamme eikä halua enää jatkaa yhdessä? Vai onko minulle itselleni parempi vain hyväksyä, että ero on ainoa oikea ratkaisu ja mitään ei ollut tehtävissä?
Onko kaikki kortit käännetty? Nainen 39 v.
VASTAUS: Jos elämänne on muuten antoisaa ja rakastatte toisianne, ja seksikin toimii, tuntuu vähän turhalta erota pelkästään riitojen takia. Tietenkin, jos miehesi on jo tehnyt lopullisen eropäätöksen, eikä enää suostu keskustelemaan, niin silloinhan mahdollisuuksia ei enää ole.
Mainitsit, että miehesi on usein tyytymätön sinuun. Noista asioista keskusteltaessa pitäisi päästä käsiksi siihen, onko kysymys oikeasti sellaisista asioista, joissa sinun on mahdollista muuttua. Ja toisaalta siihen, onko hänen kohtuullista vaatia sinulta muutosta, vai pitäisikö hänen sopeutua ja lakata valittamasta. Jatkuva tyytymättömyys pilaa kodin ilmapiirin.
Kun riidat menevät repiviksi, eivätkä tuota rakentavaa lopputulosta, on yleensä kysymys siitä, että kumpikaan osapuoli ei koe tulevansa kuulluksi. Se taas useimmiten johtuu siitä, että riidoissa emme edes yritä kuunnella toista ymmärtääksemme hänen näkökantaansa ja kokemustansa, vaan kuuntelemme vastahyökätäksemme, ja keksiäksemme vastauksen, jonka avulla voimme selviytyä voittajana riidasta. Meidän pitäisi siis riidan keskelläkin pystyä pitämään mielessämme ajatus, että tuon toisen kokemus on hänelle tosi, vaikka omasta mielestämme se olisikin käsittämätön. Riidan kuluessa pitäisi löytää rakentavia ilmaisuja kuten: ”Okei, tuon saatan hyväksyä”, ”tuossa on järkeä” ”kerro lisää, yritän ymmärtää” jne.
Osa riidoista on ratkaistavissa, ja silloin pitäisi yhdessä koittaa löytää sellainen tapa keskustella, että se johtaa ratkaisuun. Osa parisuhteen ristiriidoista on sellaisia, että ne eivät edes ole ratkaistavissa. Silloin pitäisi miettiä sitä, voimmeko jotenkin niistäkin päästä jonkinlaiseen ymmärtävään ja kunnioittavaan keskusteluun, sen sijaan että moittisimme toisiamme ja yrittäisimme pakottaa toisiamme muutokseen.
Viisi kertaa viiniä viikossa on aika paljon. Tietysti paljon riippuu siitä, onko kyseessä kaksi vai viisi lasillista. Jos keskusteluyhteys syntyy, voitte yhdessä pohtia, mikä olisi kohtuullinen ja terveellinen tapa käyttää alkoholia. [url=http://www.paihdelinkki.fi ]Päihdelinkistä[/url] löytyy hyviä ohjeita tähän.
Jos miehesi ei suostu lähtemään terapiaan, voi asioita oppia kirjoistakin. Vanha, mutta aivan toimiva kirja, joka antaa tietoa siitä miten oppia riitelemään ”oikein”, on Markman, ym.: ”Riitele rakentavasti”. Sitä löytyy ihan yleisistä kirjastoista. Suosittelen!
KYSYMYS: Olemme uusperhe, minulla on 16-vuotias poika, mieheni kanssa meillä on kaksi poikaa, toinen on 3-vuotias ja toinen täyttää pian 5 vuotta. Olemme 33- ja 34-vuotiaita.
Olen tullut teininä äidiksi, olen ollut myös aiemmin avioliitossa. Mieheni kanssa tapasimme vuonna 2010 ja melko pian tulin (kuitenkin suunnitellusti) raskaaksi. Seitsemään vuoteen on mahtunut kaksi lasta, avioliitto ja yhteinen asunto.
Mieheni tulee uusperheestä. Hänen äidillään oli ennestään kaksi lasta, tyttö ja poika, tapasi appeni naimisissa ollessaan. Muutti suoraan avioliitosta uuden miehen luokse tyttö mukanaan. Poika jäi isälleen.
Myöhemmin appivanhemmat saivat mieheni. Hediän perhe-elämänsä on ollut osin hankalaa, alkoholia on käytetty runsaasti ja on ollut graavia perheväkivaltaa. Mutta edelleen ovat yhdessä. Mieheni siskon elämä on ollut raskasta tuossa kodissa, hänen isäpuolensa ei ole koskaan häntä oikein hyväksynyt. On ollut kaikenlaista hankaluutta heidän välillä, ja tietysti asiaan on vaikuttanut myös että on joutunut katsomaan kun isäpuoli lyö äitiä.
Miehelläni on siskonsa kanssa läheiset ja lämpimät välit, vaikka heillä onkin ikäeroa 10v. Veljeensä hänellä on hyvin etäiset välit.
Minä olen kasvanut ydinperheessä. Minulla on kohta eläkeikäiset vanhemmat. Meitä on kolme lasta, kaksi poikaa ja minä nuorimmainen tyttö. Vanhemmillani on todella läheiset välit poikaani, joka on viettänyt heidän kanssaan paljon aikaa. Asumme 750km:n päässä vanhemmistani, joten heitä tapaamme harveemmin.
Meillä elämä on lähtenyt ensin hyvin käyntiin. Pikkuhiljaa on kuitenkin tullut hankaluuksia, niin varmaan kaikissa parisuhteissa. Ensin mieheni alkoi aina kertomaan, mitä vikaa on perheessäni ja ystävissäni. Alkuun ajattelin, että eihän kaikista voi pitää. Mutta lopulta tajusin, että eihän kyse voi olla läheisteni vioista, vaan mies löytää niitä vikoja ihan kenestä vain. Esim. vanhemmillani on todella laaja ystäväpiiri, ovat sosiaalisia ja tulevat toimeen kaikkien kanssa. Minne menevätkin, aina ystävystyvät uusiin ihmisiin. Sama koskee veljiäni, heilläkin on paljon ystäviä ja verkostoja. Jos he olisivat niin hankalia ja huonoja ihmisiä kuin mieheni usein antaa ymmärtää, niin tuskin muutkaan ihmiset heistä pitäisivät?
Ystäviäni ja sukuani tapaan paljon itsekseni. Toinen veljeni asuu 90km:n päässä ja hänen perheensä kanssa olen paljon tekemisissä, mieheni on harvoin mukana. Pyrin järjestämään niin että mies on töissä tai jossain muualla. Hän ei voi sietää veljeni perheen "lepsua kasvatusta" eikä heidän lapsiaan.
Olen hyväksynyt sen, että näin tämä nyt vain menee. Minulla on kaksi elämää, on tämä kotielämä, sitten on se toinen elämä missä on perhe, ystävät ja suku. Näitä ei voi yhdistää kuin pakon edessä. Mies on suurinpiirtein kohtelias ja ystävällinen kyllä kaikille, mutta kyllä hänestä aistii tyytymättömyyttä kun joutuu olemaan tekemisissä läheisteni kanssa.
Poikani kanssa tulivat ensin hyvin toimeen, mutta se on muuttunut tässä vuosian varrella aina vain pahemmaksi. Poika on jatkuvasti vääränlainen, tekee vääriä asioita, ei tee oikeita asioita. Mies rähjää ihan jatkuvasti, ja meillä on aivan loputon määrä sääntöjä jotka pitää muistaa, ja kun ne on oppinut muistamaan, niin sitten tulee uusia. Ihan pikkujuttuja, mutta pitkällä juoksulla... kengät kenkäpukkiin, ikkuna auki (vai oliko se kiinni), lämmin ruoka syödään, illalla saa ottaa vain kaksi siivua leipää, vain yksi kinkkusiivu leivän päälle. Poika on alkanut vetäytymään enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Enkä ihmettele.
Miestä ärsyttää myös pojan pukeutuminen. Rähjää aina vaatteista, yksi uusi pusero ostettiin pojalle. Siitä mies on huutanut puseron ostamisesta alkaen, että poika käyttää sitä vain yhden päivän ja laittaa heti pyykkiin, kun taas yhtä hupparia pitää "ihan jatkuvasti" 2kk putkeen. Eikä käytä farkkuja vaan collareita, eli farkut ostettiin ihan turhaan. Enää ei saa ostaa mitään vaatteita. Mies oli heittänyt pojalle ostetun puseron roskiin, kertoi tästä minulle pari päivää sitten. "Ei sillä mitään tee kun sitä käytetään vaan pakon edestä se yksi päivä. Käyttäköön sitä samaa paitaa." Tänään aamulla poika kysyi onko sitä oranssia puseroa näkynyt, kun ei hän ole sitä löytänyt. Mies kertoi heittäneensä sen roskiin.
Minua loukkaa se, että hän ajattelee voivansa mielivaltaisesti heittää toisen omaisuutta roskiin. Sitä vähää mitä pojalla on. Rahaa pojalle ei saisi antaa koskaan, eihän tämä sitä ansaitse. Vaatteita ei saa ostaa, koska ne mitä poika haluaa on niin rumia ja sitten käyttää niitä samoja vaan. Uusilla ei tee mitään.
Alan miettiä tässä, että sekoan kohta tähän ahdistukseen. Onko tässä tilanteessa enää mitään tehtävissä?! Meidän elämä on aika ahdistavaa, ja itse olen tottunut lapsuudessa ja myöhemminkin viettämään sosiaalisesti aktiivista elämää. Nyt meidän elämä on kutistunut tähän perheen sisälle, anoppia ja miehen siskoa kyllä tavataan. Miehen vanhemmat ovat hyviä isovanhempia lapsille ja hoitavat kyllä aina kun pyydetään. En tiedä saisinko miestä ikinä pariterapiaan, ja ymmärtäisikö hän koskaan minun kantaani asioihin. Hänellä on niin vanhvat omat näkemykset, ja minun on aivan turha alkaa puolustelemaan ketään, koska mies heittää kyllä aina takaisin vielä vahvemmin sen mikä on pielessä.
Etenkin juotuaan mies alkaa aina nälvimään perhettäni ja lopulta minuakin. Olen liikaa kännykällä, en ole tarpeeksi tiukka, en muista huolehtia asioista. Olen sitä pohtinut, että vaikka kuinka yrittäisin paremmaksi tulla, niin löytyykö sitten aina vain uusia aiheita?
Ja etenkin minusta tuntuu, että tämä meidän elämä on jotenkin ihan toisintoa miehen lapsuudesta. Heillä on välit rikkoutuneet useimpiin sukulaisiin, heillä ei ole kauheasti ystäviä. Haluaisin miehen siskon kanssa jutella, mutta en oikein uskalla, koska hän tuskin haluaa sekaantua. Meillä on hyvät ja lämpimät välit tämän siskon kanssa, mutta haluaako hän sotkeentua veljensä asioihin, niin en tiedä.
En haluaisi erota, haluaisin että lapsilla olisi ydinperhe. Mutta alan olla aika väsynyt.
Miehessä on kuitenkin myös paljon hyvääkin. Hän hoitaa hyvin lapsia ja kotia, osallistuu kotona kaikkeen, laittaa ruokaa, leikkii lasten kanssa jne. Huolehtii meistä taloudellisesti hyvin, koskaan ei ole tarvinnut ajatella että eläisin "toisen siivellä". Meillä on yhteinen talous ja vaikka miehellä onkin paremmat tulot, olemme silti taloudellisesti tasavertaisia.
Uusperheellinen 33v
VASTAUS: Näyttää, että olet hyvin hankalassa tilanteessa. Toisaalta miehessäsi on paljon hyvää, mutta tietyt piirteet ovat täysin sietämättömiä. Kysyt, onko tässä mitään tehtävissä. Uskon, että on. Sinun on ryhdyttävä rohkeasti ja päättäväisesti pitämään puoliasi, ja poikasi puolta. Vaikka miehesi on voimakastahtoinen ja ilmeisesti taitava väittelijä, olisi sinun itsepintaisesti pidettävä kiinni siitä, minkä ymmärrät oikeaksi.
Se on täysin selvää, että hän ei saisi kohdella poikaasi noin. Tuon ikäisen pitäisi saada pukeutua niin kuin itse haluaa, ja vanhempien olisi vain koitettava sietää sitä. Eikä toisen vaatteita todellakaan heitetä kysymättä roskiin. Kuusitoistavuotias poika tarvitsee myös jonkin verran omaa rahaa. Miten he muuten oppisivat käyttämään sitä? Jatkuva rähjääminen ja se, että poikasi joutuu kokemaan, että on aina vääränlainen, on pojallesi hyvin haitallista. Se on ehdottomasti saatava loppumaan. Teidän olisi onnistuttava yhdessä sopimaan kasvatusperiaatteet, joista voisitte kumpikin pitää johdonmukaisesti kiinni.
Se, että hän jatkuvasti moittii sukuasi, vaikka hänen omassa taustassaan saattaisi olla enemmänkin moittimisen aihetta, on aika kiinnostava kysymys. Siihen on varmasti omat syynsä. Häntä tuntematta en voi mennä arvaamaan, mitkä ne ovat, mutta on mahdollista, että hän itse asiassa tuntee huonommuutta oman taustansa takia, ja pyrkii pääsemään kanssasi tasa-arvoisempaan asetelmaan moittimalla sinun sukuasi. Tai sitten hän tuntee kateutta siitä, millainen sukuyhteys sinulla on. Olipa syy mikä tahansa, sinun olisi tehtävä hänelle selväksi, että jatkuva sinun ja sukusi moitiskelu saa nyt loppua. Toisaalta sinun on tietysti mietittävä, onko joissain moitteissa perääkin. Oletko kenties liikaa kännykällä? Yksi syy miehen tyytymättömyyteen voi olla, että hän tuntee itsensä hylätyksi.
Meille ihmisille on valitettavan tyypillistä, että saamme suunnan muuttumaan vasta kun on jo liian myöhäistä. Ala puuttua asioihin heti, niin näet, tuleeko muutosta. Sinun on varmaan tehtävä miehellesi selväksi, että jos muutosta ei tule, et tule kestämään yhteistä elämää. Pariterapiasta olisi teille epäilemättä suuri apu. Olen käynyt läpi monia pariterapiaprosesseja, joissa mies on tullut paikalle vain siitä syystä, että vaimo on uhannut muuten ottaa eron. Ja silti niissä on voitu onnistua. Mutta jos miehesi ei suostu sinne lähtemään, on sinun koitettava saada muutokset aikaan ilman ammattiapua.
