"Pelottele niitä möröllä, niin minun sisareni tekee!" - Pikku Myy, Vaarallinen juhannus
Juhlapyhäkolumni on malliesimerkki iloisesta sisällöstä. Kokot palavat, järvenrannat täyttyvät ja kuikka huutaa ulapalla. Lopuksi muistutetaan, että otetaan hei iisisti, vaikkei kuitenkaan oteta.
Muistan, kuinka istuin neljä vuotta sitten hattaraisessa järvenrantamaisemassa keskellä idyllisintä Saimaata seuranani amerikkalainen tyttöystäväni, eeppinen krapula ja neljä japanilaista, joista yksi puhui auttavaa englantia. Koetin miettiä, miten tästä saa juhlapyhäkolumnin etenkin kun pyhät meni jo ja koin polttavaa tarvetta pahoitella juhannuksen tapahtumia. Ihmisiä oli kaatuillut sekä järveen että kiukaaseen.
Mietin, mitä ne meistä ajattelevat? Täysin ilmeettömät, yli-inhimillisen kohteliaat pienet vieraamme, jotka olivat nauttineet viikonlopun aikana ainoastaan pullollisen riisiviiniä, samaan aikaan, kun suomalaiset ystäväni olivat tyhjentäneet yhden pullottamon verran erilaisia panimotuotteita.
Suomalaista alkoholikultuuria on vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole tarkastellut ulkoa päin. Kaksi vuotta sitten nautin juhannuksen hyttysten täyttämässä muutaman neliön kopissa dengue-kuumeesta täristen maailman suurimassa muslimikaupungissa. Kuumeaallon laantuessa illalla marssin kerroksen alemmas indonesialaisen ystäväni luokse ja kerroin, että lähdemme välittömästi oluelle. ”Why”, tämä ihmetteli, ”You can barely walk, dude”. ”It’s juhannus”, vastasin. Ystäväni ei ymmärtänyt. Näinä hetkinä kaipaa suomalaisia.
Meistä kiertää myytti kansana, joka juo kunnes sammuu ja kun sammuu, sammuu viimeisenä. Tätä myyttiä levittävät kaikista hanakimmin itse suomalaiset, jotka ovat vaihtaneet lomavaihteen silmään ja kovistelevat viinanjuontitaidoillaan.
Todellisuudessa Suomi jää tilastoissa selkeästi kymmenen kärjestä. Itse asiassa maineemme huomioiden juomme kuin teinit. Olemme OECD:n tilastoissa vasta 19. ja WHO:n raportissa 16.. OECD:n mukaan puhdasta viinaa uppoaa keskimäärin 9,8 litraa per kansalainen (2011 arvioa) ja WHO:n tilastojen ulkopuolisella kulutuksella korjatuin luvuin 12,3 litraa (2010 arvio). Dokaamme yhtä paljon kuin ranskalaiset ja eteläkorealaiset.
Se, mikä tekee suomalaisesta alkoholikulttuurista varsin uniikkia, on tapa jolla juomme. Se muistuttaa brittien ja aussien totaaliördäämistä maustettuna syvällä melankolialla, joka tekee suomalaisesta ryyppäämisestä poikkeuksellisen vaarallista. Ryyppäämisestä hyvinkin, sillä suomalainen on humalahakuinen juomari. Emme tyydy yhteen tai kahteen ja pöytään ei jää puolinaisia laseja. Ennen kaikkea teemme alkoholin juomisesta helvetillisen numeron.
Jos ihmetyttää suomalaisten juominen niin ihmetyttää alkoholipolitiikkakin. Kun ulkomailla kertoo alkoholiveron nostoista, laskuista ja valtiollisesta monopolista, Neuvostoliitto-kortti viuhuu ja nauru raikaa. Me maksamme viinasta hurjia summia, maksamme vielä hurjempi summia saadaksemme istua kontrolloidussa ympäristössä juomassa sitä ja kaiken lisäksi valitsemme edustajia korottamaan hintaa entisestään, koska pelkäämme naapurin juovan liikaa.
Toisin kuin Päivi Räsänen jaksaa muistuttaa, aina kun olut aukeaa perhe ei hajoa, ja jokainen kulaus kossua ei ole kirvesmurha. Jos luomme alkoholikulttuurin, joka ei luota kansalaisten sivistykseen vaan ruokkii mielikuvia kansallisesta alkoholiongelmasta, emme juo koskaan sivistyneesti.
Kun iltapäivälehdet kauhistelevat ensi maanantain ja sunnuntain kansan kännistä törttöilyä ja ruumislukuja, olisi ehkä syytä muistaa, että harva kansallisuus selviää alkoholin, avotulen ja järven yhdistelmästä yhtä vaatimattomin tilastoin. Kyllä me viinan handlaamme. Eri asia ovat sitten parisuhteet, sosiaalinen elämä ja laiffi ylipäätään.
Suomalaista säätelyä seuratessa on myös pakko kysyä, onko alkoholin hinta ja saatavuus muuttujia keskituloiselle suomalaiselle, joka vierailee kerran viikossa alkollisessa automarketissa? Hintasäätely ja saatavuudeen rajoittelu osuvat nimittäin lähinnä köyhiin ja pienituloisiin, joiden humaltuminen on ilmeisestikin yhteiskunnallisesti suurempi epäkohta kuin rikkaiden.
-------------
Palataanpa idylliseen järvimaisemaan. Kysyn varovaisen kohteliaasti, mitä japanilaiset tykkäsivät ’juhannusperinteistämme’? Englantia puhuva japanilainen tulkkaa toisille, seuraa nyökyttelyä ja hiljaista keskustelua. Lopulta japanilainen vastaa: ”It was great. We hope to come next year again.” Loput nyökyttelevät hymyillen. Kysyn naurua pidätellen, onko tämä tosissaan. ”Yes, yes”, hän vastaa, “Very exotic.”
Kuukautta myöhemmin saatan tulevaa ex-tyttöystävääni Helsinki-Vantaalle. Tämä katselee suomalaista tax free –myymälää, joka pursuaa viinaa. Pelkkää viinaa. ”Do you know, Taneli, you guys drink a lot. I’ve never drank this much in my entire life.” Menen hämilleni. Kerron, etten tiennyt. Jätän kertomatta, etten ole juonut näin vähän sitten 18-vuotissyntymäpäivieni.
Kaikki on suhteellista. On täysin kulttuurisidonnaista, mitä on juoda paljon ja mitä vähän. Vaikka alkoholi tappaa vuosittain globaalisti 3,3 miljoonaa ihmistä ja aiheuttaa valtavia kansanterveydellisiä kustannuksia, unohdamme monesti juhlapyhiin liittyvät positiiviset asiat ja sekoitamme ongelmakäyttäytymisen ja normaalin juhlimisen. Ei se juhannustumu aina huonosti pääty. Minäkin olen syntynyt maaliskuussa.
E: Japanilaiset eivät palanneet seuraavana juhannuksena.