"Hurry up and die!"

Heräsin eilen kolmekymppisenä. Sen pitäisi tuntua erilaiselta, yhteiskunta kertoo. 1900-luvun alussa tässä iässä keskimäärin kuoltiin. Haen lohtua todennäköisesti alkavalle kriisille Vauva-lehdestä. Artikkeli kertoo, että me kolmekymppiset olemme vapautuneita, stressittömiä yksilöitä, jotka osaavat pysähtyä ja nauttia arjen pienistä iloista. Päivän empiirisen testaamisen perusteella olen edelleen kahlittu, stressaantunut ja jatkuvasti liikkeessä.

En ole yksin. Me kolmekymppiset olemme suuren ikäluokan lapsia; lankapuhelimen ja laman lapsia; lapsia, joilla ei ollut nettiä ja joille Commodore kuusneba oli high techia; lapsia, joille MTV ei tarkoittanut Jersey Shorea; lapsia, jotka syntyivät hyvinvointiyhteiskuntaan. Me tienaamme työtehtävästä riippuen keskimäärin 2 500 - 3 500 euroa kuukaudessa. Minä en, mutta moni tienaa. Sen lisäksi kehomme alkaa hiljaisen taantuman, vääjäämättömän kuoleman. On se vanheneminen siunaus.

Miksi helvetissä pitäisi ajatella, että vanheneminen on siunaus? Vanheneminenhan on katastrofaalinen ongelma sekä Suomessa, Euroopassa että kehitysmaissa. Suomessa tikittää valtava eläkepommi suurten ikäluokkien eläköityessä. Yleisen harhakuvan sijaan eläkkeet eivät mene säästötilille vaan nykyisten eläkkeiden maksuun, mikä herättää mielenkiintoisen tilanteen, jossa eläkkeensaajia on maksajia enemmän. Heitetään soppaan taantuma ja vähän alkaa hirvittää, miten paljon meistä kolmekymppisistä vielä revitään. Eläkeiän nostajat elävät rinnakkaisessa todellisuudessa työmarkkinoiden kanssa. Suomessa Ylen tietojen mukaan ainakin 58 000 alle kolmekymppistä työtöntä. Suhteutetaan siihen, että meitä kolmekymppisia on rapiat 70 000.

Suomessa vanhenemisen haasteeseen pystytään vastaamaan. Kehitysmaissa tilanne on hiukan toinen. Tarkoitukseni ei ollut alun perinkään kirjoittaa kolmekymppisistä, mutta vastaani sattui evankelistojen propagandavideo, jossa kumotaan "liikakansoituksen myyttiä". Argumentti on nerokas: kaikki maailman ihmiset mahtuvat yhteen Yhdysvaltain osavaltioon. Johtopäätös on vielä nerokkaampi: ongelmaa ei siis ole. Niin, kröhöm, ongelmahan onkin tilassa.

Meitä on tällä planeetalla aika monta. Meitä on tätä virkettä kirjoitettaessa reilut 7 020 237 900. Se on aika paljon populaa tämän kokoiselle kiviselle pallolle. Viime vuonna maailman tuottamat luonnonvarat oli käytetty elokuun loppuun mennessä. Vuosi vuodelta päivä tulee aikaisemmin ja aikaisemmin. Ongelma ei siis ole tilassa. Tila on toki ongelma, sillä kun ihminen voittaa etäisyyksiä bambit kuolee. YK:ta on syytetty väestönkasvulla peloittelulla ja tilastonvääristelyistä. Itsenäinen turkimusryhmä Institution of Mechanical Engineers (IME) julkaisi taannoin raportin, joka sai YK:n tilastot näyttämään lämminhenkiseltä kokoperheen elokuvalta. Raportti arvioi, että meitä on täällä vuonna vuosisadan loppuun mennessä yli 9,5 miljardia. Siinä perässä on siis kahdeksan nolla. IME:n viesti on selvä: maailma ei tule tätä kestämään.

Tilanne on kestämätön monella tapaa. Kun länsimaat kärsivät alhaisesta syntyvyydestä, jo ennestään kuormitetuilla alueilla väestönkasvu on karannut täysin käsistä. Indonesian , Bangladeshin ja Intian kaltaisissa maissa tila alkaa loppua ihan aikuisten oikeasti. Se, että evankelistat kaikissa jaloudessaan jakavat tilaa ameriikasta, on toki söpöä, mutta veikkaan että keskilännen aavikko-osavaltiot tarjoavat vähemmän resursseja kuin indonesialainen kaatopaikka. Pahiten ylikansoitetuissa maissa ns. laajennettu perheyksikkö on ainoa toimeentulon lähde ja sosiaalituki. On paha mennä sanomaan köyhälle viljelijälle, että nyt nussitaan kumin kanssa ja siitään ainoastaan yhden lapsen verran. Ei sekään ole kestävää.

On kiva demonisoida Kiinaa yhden lapsen politiikan perusteella. IME:n ja YK:n laskelmat eivät ole vitsi vaan karua totuutta. Ei ole sattumaan, että ruuan hinta nousee reaalisesti ihan ilman keinotteluakin. Resurssit ovat niukat ja niistä on pakko jakaa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Se mitä Kiina teki ei ole välttämättä eettistä, mutta äärettömän pragmaattista se on. Yksilöllä on vapaus valita lastensa määrän, sanoo liberaali. On se vaan helppo sanoa, kun syntyvyys on omassa maassa laskussa. Muiden ongelma: pois silmistä, pois mielestä.

Vanhuus on pyhä toistellaan. Tiedejulkaisut puhkuvat optimismia: kohta on kuolema selätetty. On erittäin Einsteinia ja Nobelia luoda lääke, joka tuhoaa koko planeetan. Eikö olisi rehellisempää tuomita ikuisen elämän keksijä ikuiseen kadotukseen? Sen tason munauksesta puhumme. Ei ihme, että salaliitot ihmiskunnan tappamisesta pelastamisen sijaan elävät vahvoina. Yksi kuuluisimpia ylikansoittumiseen liittyvistä salaliittoteorioista sai alkunsa 80-luvulta ns. Rooman Klubin julkaistessa raportin, jossa spekuloitiin maailman pelastuvan vain, jos riittävä määrä jengiä polkaisee tyhjää. Ajankohtaan nähden varsin osuva analyysi. Ei tosin kovin eettinen, mutta osuva. Ikuinen elämä ei näissä keskusteluissa optiona pyöri.

Eettinen ei ollut myöskään Japanin valtiovarainministeri kehoittaessaan vanhoja kansalaisiaan "kiirehtimään kuolemaan". Tämä argumentti ei tule kehitysmaasta vaan hyvinvoivasta kehittyneestä maasta. Aina kun puhumme demografian ohjailusta, menemme eettisesti epävakaalle alueelle. Sikiäminen on yksi perimmäisistä vapauksista, joita yhteiskunta kansalaisilleen tarjoaa. Tällä hetkellä ainoa lääke Suomen eläkepommiin on Saton lääke. Vanhusten täytyy kuolla pois, jotta elinvoimainen yhteiskunta säilyy. Muuten kapitalismi on loppuunkulutettu tie.

E: Kehitysmaissa ei tikitä eläkepommi. Kehitysmaissa tikittää nälkäpommi. Näitä asioita ei voi erottaa toisistaan. Kun yksi vanha suu lisää kehitysmaassa saattaa pahimmillaan tarkoittaa yhtä nuorta suuta vähemmin, puhumme julmista realiteeteista. Me emme ole tässä pisteessä. Tulevaa eläkepommia ei ratkaista kolmekymppisiä kurittamalla eikä eläkeikää nostamalla.

Kolmekymppisissä on kauneutensa: saat toteuttaa Suomen lain siunaaman sterilisaation. Älkää kolmekymppiset unohtako tätä vaihtoehtoa.

Ps. Päivää myöhemmin oikolukiessa meitä on yli satatuhatta enemmän.

Kirjoitettaessa soi Dead Kennedys - Holiday in Cambodia