Lynkataan Suomi turvalliseksi

Ei ole"yhtään sen laillisempaa yllyttää väkivaltaan jotain ikävää tehnyttä ihmistä kohtaan verrattuna normaaliin kaduntallaajaan". -Fobba, nettipoliisi

"Voi harmi", ystäväni kommentoi sarkastisesti linkkaamaansa puolen vuoden takaista uutista. Uutisessa kerrotaan käräjäoikeuden vangitseman miehen pahoinpitelystä vankilassa. Tämä ei ole ainoa kommentti eikä ainoa linkki, joka some-piirissäni pyörii. Nimimerkkien suojissa ehdotetaan oman käden oikeutta. Silmä silmästä, kyllä kansa tietää ja silleen...

Joskus mieleen eksyy aihe, johon ei pitäisi Saurin Pekkaa lainaten tarttua pitkällä tikullakaan. Aiheita, jotka ovat tabuja ja toisaalta aiheita, joissa julkinen mielipide on niin vahva, että toimittaja ei uskalla sitä kyseenalaistaa. Ennakkosensuuri on hassu juttu. Kun siihen kerran lähtee mukaan, seuraava kerta onkin jo paljon helpompi. Tiedän, että seuraava teksti ärsyttää monia. Se ei ole kuitenkaan riittävä syy jättää sitä kirjoittamatta.

Kun vangitun miehen rikos paljastui vajaa vuosi sitten, seurasi myrsky. Raaka rikos, uhrina lapsi, prinsessasatu ja se saatanan tiara. Keskustelu kohdistui pian Helsingin lastensuojelun toimintaan ja syyskuussa 2012 poliisi aloitti tutkinnan tapauksen tiimoilta. Oikeusministeriö käynnisti pian tutkinnan kaikkien tapaukseen osallisten viranomaistahojen toiminnasta ja peruspalveluministeri seurasi perässä perustaen työryhmän selvittämään lastensuojelun tilaa. Tämä kaikki on loogista. Näin sen sivistyneessä yhteiskunnassa suurin piirtein pitäisi mennäkin. Ainakin paperilla.

Ja homma karkasi käsistä. Syytettyjen kuvat lähtivät leviämään sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstat sekosivat ja lynkkausjoukkoja perustettiin ympäri Suomen niemeä. Mitä kansa edellä sitä idolit perässä. Mediapersoona Wallu Valpio kehotti "syyttömien kartanon" tuttuja käymään "kättelemässä" syytettyä. Poliisi otti yhteyttä Valpioon, vaikka kommentti ei rikoksen merkkejä täyttänytkään ja kehotti herraa säästelemään sanoissaan. NRJ:n juontaja Renne Korppila lähti Valpion kelkkaan ja totesi: "Ihmettelen, kuka ihminen ei muutenkin ajattelisi näin ja toivoisi sydämessään, että nämä molemmat vanhemmat, jotka lapsen kuolemasta ovat vastuussa, saisivat niin julmasti ansionsa mukaan kuin vain mahdollista."

Eipä kukaan Renne, eipä kukaan. Korppilan kommentti on ongelmallinen, sillä sydämen asiat ja käytäntö eivät aina kohtaa. Kun asioita ajetaan järjen sijaan tunteella, ylilyöntien mahdollisuus on suuri. Kommentista ei kestänyt pitkään itse kättelyyn. Toivon Korppilan tavoin itsekin sydämessäni, että "vastuussa olevat saisivat julmasti ansionsa mukaan". Käytännössä puhumme elinkautisesta, sillä Suomessa ei tunneta kuolemantuomiota. Tämä ei kuitenkaan tunnu riittävän.

Hymy julkaisi pian käsittelyn aloittamisen jälkeen lukijakyselyn, jossa kysyttiin parasta mahdollista rangaistusta. On varsin kyseenalaista, että media lähtee tuomitsemaan oikeuskäsittelyn ollessa vielä käynnissä. Tämä sotii rajusti oikeuskäytäntöjä ja syytetyn oikeusturvaa vastaan. Suomessa vastaajaa pidetään syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on tuomioistuimessa näytetty toteen. Iltapäivälehdet heittivät vettä myllyyn: tiara joka toisella sivulla, raakoja yksityiskohtia ja prinsessasadun dramatiikkaa. "Ei enää koskaan", kertoi Iltalehti.

Samaa luvattiin vuosina 2005 ja 2006, jolloin Lapsiasianvaltuutettu otti kantaa iltapäivälehtien lööppeihin. Päätoimittajat lupasivat siivota mainoksensa lapsiystävällisiksi. Jokainen voi itse arvioida, miten tässä onnistuttiin. Lööpit ovat jälleen kritiikin kohteena. Tällä kertaa kerätään allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jonka päämäärä on siivota lööpit lasten silmistä. Kysymys, eikö kukaan ajattele lapsia, on jälleen pinnalla.

Ajatteleeko kukaan sitten lapsia? Millaisen viestin kansalaisyhteiskunnan voimakas reaktio antaa jälkikasvulle? Onko lasten edun mukaista korostaa maailman pahuutta ja eri toten lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, samalla kun tilastot kertovat toista. Sekä miesten että naisten riski joutua henkirikoksen uhriksi on nykyisin alhaisempi kuin kertaakaan sitten 1960-luvun lopun. Vuosien 2002 ja 2009 välillä Suomessa tehtiin 46 alle 15-vuotiaaseen kohdistunutta henkirikosta. Jokainen näistä rikoksista on liikaa, mutta samaan aikaan täytyy muistaa, että luku on aivan käsittämättömän pieni. Unicefin tutkimuksen mukaan pelkästään vuonna 2002 275 miljoonaa lasta joutui väkivallan uhriksi ja 53 000 lasta tapettiin. Tämä yhden vuoden aikana.

Tiedän, että on epärehellistä verrata tilastoja. Kysymys on siitä, millaisen signaalin annamme. Haluammeko korostaa väkivaltaisia yksityiskohtia vai tosi asiaa, että Suomi on turvallisempi paikka 50 vuoteen. Yksittäistapaus ei kerro koko tarinaa. Samalla tuntuu, että reaktiot ovat jyrkentyneet. Se ei ole lainkaan huono asia niin pitkään kuin liikutan Suomen lain rajoissa. Molemminpuolinen kritiikki kuuluu asiaan eikä sitä pidä hymistellä tai moralisoida.

Iltapäivälehdissä kritiikki tulkitaan helposti hyökkäykseksi sananvapautta kohtaan. Näistä asioista pitää puhua! Todellakin. Mässäily ja katteen repiminen inhimillisellä tragedialla onkin sitten vähän kyseenalaisempi juttu. Ei se ole suoranaisesti salaisuus, että keltainen lehdistö repii voittoa seksivaupumista ja kohuista. On kannattavaa ruokkia hypeä. Lapsiasiavaltuutetun vuoden 2006 kyselystä käy ilmi, että vanhemmat syyttivät ensimmäisenä lasten mediassa näkemästä väkivallasta itse mediaa, sitten viranomaisia ja vasta seuraavana itseään. Liekkö aika katsoa peiliin, sillä viranomaisvalvonta ei tunnut toimivan eikä iltapäivälehtiä kiinnostavan.

On tärkeä pitää keskustelu loogisilla raiteilla. Eduskunnan oikeusasiamies antoi jo vuonna 2006 erillisselvityksen eduskunnalle, jossa todettiin, että viranomaisten toimet lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi ovat riittämättömiä. Nyt keskustellaan jälleen samasta aiheesta. Pitäisikö kenties yksittäistapauksen - oli se miten raaka ja järkyttävä hyvänsä - sijaan puuttua rakenteisiin? On erikoista, että kukaan ei syytä lastenhuollon tilasta ministeriötä. Työntekijät ovat ahtaalla resurrsien kanssa. Heitä on turha syyttää.

On syytä olettaa, että tämä ei ole viimeinen kerta, sillä ainakin raporttien perusteella vähän on muuttunut. Voimme lynkata jokaisen psykopaatin, mutta totuus on, että vahinko on jo tapahtunut ja järjestelmä pettänyt. "Ei enää koskaan" on epätodennäköistä niin pitkään, kun oikeisiin ongelmiin ei puututa. Somessa leviävä lynkkausmentaliteetti on idioottimaista. Olen nähnyt, miten lynkkaus toimii noin käytännön tasolla ulkomailla. Se ei ole kovinkaan kestävää toimintaa.

E: Lastensuojelun Keskusliiton tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista vanhemmista hyväksyi ruumiillisen kurittamisen vuonna 2006. Se pistää miettimään. En lähde vertaamaan tukistamista tai verbaalia väkivaltaa systemaattiseen kidutukseen, mutta tilasto puhuu omaa kieltään. Välillä tuntuu, että erityisesti vanhempien reaktiot poikkeustapauksia käsiteltäessä ovat niin tunnesidonnaisia, että itse lapsi unohtuu. Ihmiset vajoavat tunnepuuskissaan eläimen tasolle. Emme juurikaan eroa pakistanilaisesta lynkkauspossesta, jos sivutamme Suomen lain. Oman käden oikeus, ei ole esimerkki, jota tulisi yhdellekään lapselle opettaa. Jeesusta mukaillen: älä tee toiselle sitä mitä et toivoisi lapsellesi tehtävän.

On jeesustelua ajatella ongelmaa yksilökeskeisesti. Ongelma on osoitettu, mutta asiaan ei ole puututtu. Somessa reagointi on lähinnä terapian puutetta ja projisointia. Ei ne lapset lue uutisia vaan naamakirjaa.

Ps. Loukkaannun ensimmäiselle, joka vetää keskusteluun koulukiusaamisen ja Kataisgaten.

Kirjoitettaessa soi eilisen naistenpäivän kunniaksi Teflon Brothers: Lähestymiskieloja