Suhdeklinikka

Näytetään kirjoitukset maaliskuulta 2016.

Sydän palasina - taas 2

KYSYMYS: Sydän palasina.Taas. Erosin 6v.sitten pitkästä (20v.) liitosta, jokseenkin yhteisymmärryksessä, lopullinen päätös oli toki ex- miehen. Kävin silloin myös terapiassa keventämässä mieltä, mutta pettymys ja sydänsuru oli valtava. Pikkuhiljaa siitä pääsi yli, silloin elämässä oli muitakin tapahtumia, mm. nuoremman lapsen ylioppilasjuhlat. 3,5 vuotta siinä meni kunnes tunsin olevani valmis uuteen suhteeseen. Netin deittipalstoilta löytyikin ihminen, joka aluksi tuntui sopivalta, mutta ilmeni alkoholiongelma ja suhteen lopettaminen oli vaikea mutta viisas päätös. Muutaman kuukauden päästä uskalsin uudelleen kokeilla onnea ja silloin tärppäsi oikein kunnolla.

Tapasin miehen, kenen kanssa aika moni asia tuntui heti oikealta. Muutaman kuukauden tiiviin seurustelun jälkeen käytiin keskustelu suhteen tilasta, olin erittäin epävarma paikasta hänen elämässä. Hän ei nimittäin pystynyt millään lailla ilmaisemaan tunteita, myöskin hänen edelliset suhteet (ja niitä oli ollut!) oli loppuneet aika nopeasti. Kävi selväksi että hän kyllä tykkää minusta, itse jo siinä vaiheessa olin korvia myöten rakastunut. Koska kaikki tuntui silti todella hyvältä, jatkettiin tapailua. Puolen vuoden jälkeen toteutui peräti yhteinen lomamatka, se oli aivan ihana ! Vuosi tuli täyteen ja siinä tuli puheeksi yhteisen arjen jakaminen ja miehen muutto käytännön syistä minun luo. Kaikki alkoi vaikuttamaan oikein hyvältä, toki aina välillä kerroin rakkaudestani häneen, mihin hän valitettavasti joutui toteamaan, että hän ei vieläkään ole päässyt "viimeiseen vaiheeseen". Se oli kyllä sydäntäsärkevää, mutta edelleen hyvä yhtessäolo voitti kaiken. Loppuvuodesta tehtiin taas pieni yhteinen lomamatka, siinä ehkä enemmän tuli keskustelua menemisistä/tekemisistä, mutta pääpiirtein oli onnistunut ja ihana reissu. Yhteenmuutto oli lykkääntynyt ja aistin epävarmuutta, otin varovaisesti asiaa esille, mutta selkeästi asia oli muuttumassa.

Sitten yhtenä viikonloppuna, hänen luona, huomasin että meidän yhteinen kuva makuuhuoneen yöpöydältä oli laitettu pois ja kysymisen jälkeen se otettiin kaapista hyllyltä. Hän ei osannut vastata miksi ja koska hän oli sen sinne laittanut. (Hän asuu yksin, poika käy silloin-tällöin) Koin erittäin epämiellyttävän epäilyksen,hän toki kielsi sen ja meni sen jälkeen totaalisen lukkoon, ei enää vastannut kysymyksiin ja oli ikäänkuin "kuoressa". En huutanut, enkä muutenkaan käyttäytynyt asiattomasta, mutta tilanne oli niin absurdi, että päätin lähteä kotiini. Hän ei ottanut yhteyttä kun vasta seuraavana päivänä, vaikka meillä oli aina tapana viestitellä hyvät yöt ja huomenet. Keskusteltiin puhelimitse asiasta, uskoin selityksen( ja uskon edelleen) hajamielisyydessä kuvan laittamisesta kaappiin. Jotenkin häntä hävetti,kun poika kävi hänen luona, että isällä on hempeä kuva makuuhuoneessa. Voihan se näin ollakin ?! Mutta selkeästi jotain oli vialla.

Myös seuraavana päivänä hyvin muodolliset tekstarit ja iltapuhelu, muttei mitään puhetta koska nähtäisiin tms. Ja sitten taas hiljaisuus, sitä kesti pari päivää. Suivaannuin siitä niin, että laitoin ehkä turhaankin kiihkeän viestin, toivottelin hyvää loppuelämää ja pyysin hakemaan tavarat. Hän vastasi pitkällä meilillä, missä kertoi, miten paljon häneen tämä viestini sattui ja päivää aikaisemmin hän oli varannut ajan terapeutille, missä hän alkaisi käymään läpi tunne-elämän vaikeuksia. Viestin jälkeen tunsin suurta syyllisyyttä ja ehdotin tapaamista ja asioiten selvittelyä. Se tapahtui seuraavana iltana, juteltiin, halattiin, itkettiin. Hän lähti kotiin ja molemmille jäi hyvä mieli keskustelusta ja ajattelin, että olipa kokemus, mutta tätäkin ehkä tarvittiin ja voidaan jatkaa hyvän suhteen rakentelua jokseenkin uudelta pohjalta. Pari päivää tämän jälkeen, miesystävä ilmoitti puhelimessa, että hän ei voi enää jatkaa ja hänen täytyy alkaa selvittelemään omaa elämää ja ajatuksia. Olin shokissa ja en uskonut korviani. Viikon päästä lähetin hänelle meiliä, missä kerroin kaipaavani ja totesin että eikö voitaisi ottaa tämä karikkona, opitaan virheistä yms. Hän vastasi että ei hänellä ole ollut mitään karikkoa, hänelle ei vaan tullut sitä "viimeistä vaihetta". Eli, hän ei omiin sanoin rakastanut mua, vaikka viimeisissä kirjeissä ja myös puhelimessa selkeästi olin huomaavinani muuta. Vai halusinko vain huomata?

Nyt koko hommasta on kuukausi ja minun kaipaus on edelleen kova, joteenkin tuntuu, että pienestä tämä napsahti, hyvä suhde ja yhdessäolo kaatui todella pieneen "riitaan". Hän haki tavaransa pois, oli hyvin ystävällinen ja etäinen. Juteltiin ja halattiin. Lähetin seuraavana päivänä viestin ja kysymyksen, miten hän pääsi niin helposti "meistä" yli. Hänen vastaus oli, että parhaiten etääntyy etääntymällä. Eli, toisin sanoin, hän ei halua olla tekemisissä. Minä vaan olen edelleen sydämellä kiinni hänessä, mutta kunnioitan toivetta, en laita viestiä tms. Tai nohh, laitoin ystävänpäiväviestin, siihen tuli kohtelias vastaus. Ja näin päättyi lähes 1,5 v. hyvä parisuhde. Minä vaan olen taas kerran sydän murskana, ajattelen häntä, katson lomakuvia ja muistelen ihania hetkiä. Jotenkin on epäuskoinen olo, en millään usko, että siinäkö se oli... Jotenkin koko ajan toivon, että hän soittaisi, viestittelisi tms. Samalla kyllä tiedän, ettäpitäisi vaan kohdata todellisuus ja antaa ajan hoitaa taas kerran sydän kuntoon. Miten tässä enää voi uskaltaa koskaan rakastaa, kun kaksi rakastamaani miestä on mut hylkänyt ? Toki ex- mieheni, kenen kanssa ollaan hyvissä väleissä, on myöntänyt tehneensä suuren virheen silloinkun pani eron vireille. Olen vasta 47 ja haluaisin onnea ja rakkautta, nyt tällä hetkellä tekisin mitä vaan että saisin miesystäväni takaisin. Miten tästä eteenpäin? Kiitos !

Särkynyt sydän, 47

VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Viestisi aloitus ja nimimerkkisi kertovat epäilemättä paljon siitä tilanteesta ja niistä tunteista, joita nyt koet. Suhde on ollut sinulle hyvin merkityksellinen ja rakkaus miestä kohtaan syvää ja siksi kipu erosta on sen mukaista. Olet ollut suhteessa ns. täysillä mukana ja olet uskaltautunut todella heittäytyä siihen. Toipuminen erosta vie epäilemättä aikansa - kerroit, että erosta on (vasta) kuukausi.

Jotenkin itse luin viestisi niin, että kysyt mielessäsi sitä, että Miksi?! näin kävi ja onko ero todella lopullinen. Jäin erityisesti pohtimaan, mitä oikeastaan tarkoittaa se "viimeinen vaihe", jota mies ei kokenut tuntevansa tai mitä ei ollut? Olen itse taipuvainen ajattelemaan, etteivät suhteet aina pääty nimenomaan rakkauden puutteeseen tai että toinen ihminen olisi jotenkin väärä. Kysymys voi olla muustakin. Itsekin tunnut ajattelevan, että välillänne oli aitoa rakkautta. Yhteinen elämä ja arjen jakaminen voivat tuntua oman (ulkoisen tai sisäisen) elämänvaiheen takia mahdottomalta - voi haluta suhdetta, mutta ei voi olla siinä rehellisesti mukana. Ehkä mies ymmärsi, ettei hän voi lopulta antaa sinulle sitä, mitä tarvitset ja haluat? Mistä erosta on sinun mielestä oikeastaan kysymys - minkälainen olisi vastaus, joka sinusta tuntuu todelta ja, jonka voisit hyväksyä?

Uskon, että jokainen joka lukee viestisi kokee myötätuntoa särkynyttä sydäntäsi kohtaa ja toivoo, että tilannettasi voisi jotenkin helpottaa. Kun kysyt "miten tästä eteenpäin?", niin annat siihen myös osavastaukset itse "antaa ajan hoitaa taas kerran sydän kuntoon". Viestisi perusteella teet juuri niitä asioita, mikä auttaa tästä eteenpäin ja toipumaan: käsittelet eroa - kerrot tunteistasi ja jaat kokemuksiasi, uskallat olla rehellinen ja avoin itsellesi.

Ystävällisin terveisin
perheneuvoja Juha

Parempi yksin kuin yhdessä?

KYSYMYS: Olen reilut kaksi vuotta sitten muuttanut yhteen ihanan miehen kanssa 6 vuoden seurustelun jälkeen – samaan pakettiin kuuluivat säännöllisin hoitovuoroin myös hänen nyt lähes teini-ikäiset kaksi lastaan. Olin asunut ennen yhteen muuttoamme yksin 7 vuotta (toipuen samalla erosta narsistisesta miehestä) ja siksi empiväinen kun mies alkoi taloudellisista syistä puhua yhteen muutosta (ex-vaimo kosti vaatimalla elatusapua saatuaan tietää suhteestamme). Puhuimme kaikki mahdolliset tulevat ongelmaskenaariot rehellisesti halki ja harkittuani asiaa muutaman viikon myönnyin ja aloimme etsiä yhteistä kotia. Mies vakuutti, että asiat kyllä lutviutuvat ja että kaikki sopeutuvat uuteen tilanteeseen. Lapsetkin olivat jo kuulemma kyselleet miksemme muuta yhteen – voi miten söpöä! Nyt olen tilanteessa, jossa tulen hulluksi…..

En pysty rentoutumaan kodissamme. En ole enää tyytyväinen mihinkään – aina jokin kotona tai muissa ärsyttää, vaikka kuinka yritän jutella itselleni nätisti ”ei se mitään, kyllä se siitä, no mitä tuosta, anna jo olla” – mutta kun en pysty antamaan olla. Jollen koko ajan kapellimestaroi tätä ”orkesteria”, kaikki alkaa mennä yhä enemmän pieleen. Olen jo kokeillut todellakin antaa olla – sillä seurauksella että ajaudumme aina miehen kanssa megariitaan kaikesta siitä mikä on yhä tekemättä ja unohtunut – koska MINÄ en siitä huolehtinut (vaikka olisin asian huomannut ja muistanut, mutta se on sovittu jonkun muun tehtäväksi). Parisuhteemme voi hyvin ennen kuin muutimme yhteen, mutta nyt se on muuttunut kaveripohjaiseksi kodin ja lasten huoltoyhtiöksi. Ahdistus materialisoituu jo myös hyvin fyysisesti psykosomaattisina oireina, jotka ovat kutistaneet elinpiirini ja sosiaalisuuteni kodin, työpaikan ja wc:n väliseksi Bermudan kolmioksi.

Lasten hoitovuoron aikana ärsytykseni nousee aivan uusiin sfääreihin, kaksistaan miehen kanssa koen pärjääväni itseni kanssa. Minä koen pääongelmaksi sen, että lapset ovat hemmoteltu pilalle – mies ei tietenkään tätä vaihtoehtoa tunnusta. Hoitovuoromme on lapsille kuin huvipuistossa käynti – aina tulisi olla kivaa ja mielekästä tekemistä, syödään mitä lapset haluavat, lapset saavat tehdä tai olla tekemättä mitä haluavat eikä heiltä vaadita mitään. Mistään heitä ei saisi moittia tai huomauttaa, koska ”tulee paha mieli eikä sitten ehkä haluta enää tulla meille”. Ylipainoinen poika saa ahmia karkkipäivänä makeaa itsensä kipeäksi eikä yleensä ruoka-annosten koosta tai lyhyestä ruokailuvälistä saa hiiskuakaan. Jos mies haluaa viettää aikaa kanssani esim. televisiosta uutisia muutaman minuutin katsellen, poika huhuilee isäänsä tulemaan luokseen jonkin asian varjolla – ja mieshän pomppii kuin aropupu ympäri asuntoa. Toki ymmärrän, että lapset ovat tulleet isäänsä katsomaan ja haluavat viettää aikaa hänen kanssaan – mutta että koko ajan pitää olla pitämässä kädestä kiinni?

Kaikki tämä johtuu mielestäni siitä, että mies ei ota kotonamme lasten aikana pomon roolia, vaan haluaa minun olevan se ”paha äitipuoli” joka hoitaa ne ikävät kasvatusasiat ja komentelut. Olemme keskustelleet asiasta useammankin kerran (että mies on se pomo ja päättää asioista, ei lapset), mutta ei mene miehelle perille. Nyt olen ihan tietoisesti alkanut ottaa etäsyyttä sekä mieheen että lapsiin – varsinkin hoitovuorojemme aikana, minulle on helpompi niin. En lähde enää mukaan mihinkään yhteisiin sukulaisvierailuihin tai muihin aktiviteetteihin, vaan haluan nauttia sen pienen hengähdystauon kotona yksinoloa, sen lyhyen ajan pystyn rentoutumaan kun muita ei ole paikalla. Pieni henkireikä ovat myös omat harrastukseni kodin ulkopuolella enkä töissä pane pahakseni jos työpäivä venyy hoitovuoron aikana – ilta on silloin kotona lyhyempi.

Olen aivan loppu sekä fyysisesti (psykosomaattiset vatsaoireet) että henkisesti (jatkuva hermostuneisuus ja ärtyisyys, yleinen tyytymättömyys, nukun huonosti). Mieskin on tyytymätön, mutta siksi että minä olen aina ärtynyt – hän kyllä venyy ja kestää mitä vain, on kuulemma tottunut siihen. Mies tietää tunteistani ja hän kokee epäonnistuneensa tässä uusioperheyrityksessä, mutta haluaisi silti jatkaa yrittämistä – minä vain en enää kestä. Olen yrittänyt matkan varrella tyynnyttää mielenmyllerrystäni ja vatsaoireita kaikilla mahdollisilla keinoilla homeopatiasta kuituvalmisteisiin ja rentouttaviin hengitysharjoituksiin, laihoin tuloksin. Hormonaaliset asiat ovat kunnossa, joten vaihdevuosioireita tästä ei voi syyttää. Viimeinen oljenkorsi ovat rauhoittavat lääkkeet, mutta en ole enää varma onko tämä perhe-elämä sen arvoista, että lääkitsen itseni kestämään sitä?

Olenko liian itsekäs (vai itsenäinen) sietämään muita ihmisiä saman katon alla? Vai onko minulla joku pakko-oire, joka saa minut ahdistumaan siitä, ettei asiat ole niin kuin minä haluan? Vai olenko niitä erityisherkkiä, jotka kaipaavat rauhaa ja hiljaisuutta? Itselleni olen jo uskaltanut myöntää sen faktan, että kaikkein tyytyväisin olin elämääni silloin kun seurustelimme asuen erillään.

Onko ainut vaihtoehto takaisin erilleen muuttaminen? Pariterapiakin on käynyt mielessä, mutta jos mies ei useiden suorien ja rehellisten keskustelujemme jälkeenkään näe mikä mättää, auttaako sekään? Huolestuttaa miten uusi tilanne vaikuttaisi miehen lapsiin – syyttäisivätkö he itseään tapahtuneesta? Tai minähän se kuitenkin lopun kaiken olisin se syntipukki tähän mahalaskuun….

Ärrimurri, 48

VASTAUS: Nimimerkkisi on hauska, vaikka saakin vähän surullisen sävyn, kun sitä tarkemmin mietin. Kerrot nimimerkilläkin, että olet ärtynyt tilanteesta, jossa olet. Et haluaisi olla tyytymätön, ahdistunut ja äkäinen.

Jäin kirjeesi luettuani miettimään, ensin millainen mies sinulla on. Silmäilin postiasi uudestaan ja kuvaat häntä monella myönteisellä tavalla. Hän on ihana (ainakin tuntui siltä aluksi), hän pystyy keskustelemaan, hän sanoo venyvänsä ja kestävänsä tätä vaikeaa tilannetta, koska haluaa jatkaa yrittämistä. Jotakin arvokasta hän on sinussa löytänyt.

Samalla hän ei tunnu ottavan riittävän tiukkaa roolia suhteessa lapsiinsa ja hän haluaa miellyttää heitä liikaa. Joskus vanhemmat tuntevat jonkinlaista syyllisyyttä erostaan ja sen seurauksista lapsilleen. Omaakin ahdistustaan lievittääkseen he saattavat alkaa hemmotella lapsiaan. Tuntuu mukavalta tarjota lapsille elämyksiä ja kokemuksia ja heidän toivomiaan juttuja, koska tietää lasten myös kärsivän erosta. Jostakin hyvittelystä voi joskus olla kyse. En tiedä mitä kaikkea miehesi ajattelee, mutta se on tietenkin selvää, että elämä on ja se saakin olla pääsääntöisesti arkista ja tavallista. Aina ei todella voi tehdä niin kuin lapset toivoivat tai haluavat ja rajojen asettaminen on eron jälkeenkin aikuisten tehtävä. Silti saa välillä miellyttääkin toista ja toteuttaa lasten toiveita. Uusperheissä nämä kysymykset ovat aivan tavallisia.

Et kerro onko sinulla omia lapsia. Ehkä ei ole tai ainakaan he eivät kertomuksessasi näy. Tämä saattaa olla yksi asia, jota miehesi miettii. On kyse hänen biologisista lapsistaan. Uusperheen yksi ydin on teidän aikuisten välinen parisuhde, mutta toiset ytimet liittyvät hänen lapsiinsa. Suhde biologisiin lapsiin säilyy läpi elämän. Miten lähelle haluat lapsia ja miten miehesi haluaa nähdä sinun ja lastensa suhteen ja mitä lapset itse toivovat. Uusperheissä on monta tunnetta ja ajatusta yhtä aikaa vaikuttamassa.

Moni asia tuntuu nyt määrittyvän sen kautta, miten miehesi toimii lasten kanssa. Hänen ja lasten suhde on varmasti kaikkeen arkeen vaikuttava asia, silloin kun lapset ovet teidän luona. Toisaalta kaikki asiat ja tunteet lasten suhteen eivät välity sinulle miehen kautta. Sinulla on omakin suhde näihin lapsiin. Olet ottanut ”kapelimestarin” roolin ja välillä huomannut, että et haluaisi olla määräilijä ja ”paha äitipuoli.”

Arki uusperheessä vaatii tavallisesti aika paljon sen tutkimista, minkälaisesta perhekulttuurista kukin tulee. Mikä on ennen ollut sallittua ja mikä kiellettyä. Aivan alkuvaiheessa ei ole kovin hedelmällistä muokata nopeasti lasten arjen pelisääntöjä uusiksi. Ajan kuluessa tulee kuitenkin päästä keskusteluihin ja sopimuksiin siitä miten teidän kahden kodissa eletään. Sääntöjä voi muuttaa ja sopia uudestaan.

Lapset ovat tulossa teini-ikään ja sekin on tärkeää huomata. He ehkä tarvitsevat omaa rauhaa ja tilaa. He opettelevat aikuisten maailman pelisääntöjä ja miettivät itsenäistymistä. Teidän parisuhteen kannalta voi olla merkittävää sekin, että teini-ikäiset ovat ehkä muutaman vuoden kuluttua lähdössä itsenäisempään elämään. Kohta he ovat aikuisia. Lähitulevaisuuden käytännöistä ja elämästä on nyt hyvä puhua uudelleen.

Eiköhän tuokin ole ihan sallittua, että käytte välillä eri reissuilla ja sukulaisvierailuilla. Tärkeää on taas kuulla mitä kukin kaipaa. Lapsiakin on tärkeää kuulla ja kompromisseja tarvitaan. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan tahto ja toiveet voi aina toteutua.

Esität lopuksi tärkeältä tuntuvia kysymyksiä. Onko ainoa vaihtoehto erota? Oletko erityisherkkä? Voisiko pariterapia auttaa? Onko mitään keinoa saada mies näkemään tilanteenne vähän enemmän sinun kannaltasi? Toivon niin.

En usko ainoisiin vaihtoehtoihin. Erilleen muuttaminen tai jokin etäisyyden ottaminen on yksi vaihtoehto monien joukossa. Parisuhteessa on lähes aina niin, että on useita tapoja edetä. Pariterapia ja yhteiset keskustelut kuulostavat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Osaat pohtia asioita miehesi ja hänen lastenkin kannalta, vaikka oma olosi on nyt hyvin raskas ja ahdistunut. Mies kuulostaisi olevan valmis keskusteluihin. Yksi oleellinen teema saattaa olla tuo yhteisen elämän ja samalla erillisyyden teema. Mitä kaikkea voitte ja haluatte tehdä yhdessä? Miltä tuntuu tehdä joskus asioita erikseen ja tulla sitten taas yhteen nauttimaan toisen seurasta ja kumppanuudesta. Joskus uusperheen kompastukseksi tulevat nämä aikuisten erimielisyydet suhteessa lapsiin. Niitä kannattaa ja voi ratkoa uudelleen ja monella tavalla. Saattaahan olla, että miehesikin miettii, että miksi ei saa sinua näkemään asioita hänen tavallaan. Molempia tarvitaan uusiin keskusteluihin. Miten pääsette puhumaan siitä mitä molemmat tunnette, vähän uudella tavalla? Kaikkea hyvää näihin kevättalven keskusteluihin!

perheneuvoja Markku

"Emme osaa kommunikoida yhdessä" 1

Olen väsynyt siihen miten parisuhteen kommunikaatio toimii varsin yksipuolisesti.

Mieheni kanssa keskustelemme usein asioista, tulevaisuudesta ja oikeastaan kaikesta. Mutta arjessa kaikki ei mene ihan niin tasapuolisesti. Itse saan kuulla jatkuvasti huomautuksia, jos jokin asia jää kesken tai on tekemättä. Se on mielestäni ihan hyvä, muistuttaa. Mutta asia ei toimi toisinpäin. Aina jos huomautan miehelleni tekemättä tai kesken jääneestä tehtävästä, vaikka kuinka asiallisesti, niin mieheni kokee että hän ei mielestäni osaa tehdä yhtään mitään. Yhtä asiaa koskevan moitteen hän siis vie äärimmäisen pitkälle, esim. jos saan hänet kerran kiinni valheesta, hän kokee että väitän häntä aina ja jatkuvasti valehtelijaksi. Eli hän kääntää kaikki omat virheensäkin minun syykseni; hän ei itse tee mitään väärin ja jos hänelle jostain huomauttaa, hän "uhriutuu", miten häntä väärin kohdellaan kun häntä ei yhtään arvosteta.

Minkään sortin palautetta hänelle ei siis voi antaa, vaikka rajaan aina palautteen tiettyyn yhteen tilanteeseen/asiaan, joka on huonosti. Ei edes asiallisesti eikä kautta rantain varovasti. Lisäksi hänellä on taustalla riippuvuus-ongelma, johon ei saa edes kaukaisessa sivulauseessa missään tilanteessa viitata, tai hän suorastaa raivostuu. Ongelma on käytännön tasolla hallinnassa, mutta tunnetasolla ei, sillä arjessa ei mitään ongelmaan viittaavaa/liittyvää asiaa saa edes sivuta raivokohtauksen pelossa. Hän tavallaan raivostuu, koska kokee olevansa uhri, kuinka häntä syytetään kaikesta, vaikka hän ei koskaan tee mitään väärin.

Muuten parisuhteemme voi hyvin muilla osa-alueilla. Meillä on kaksi lasta, kotityöt jaetaan tasapuolisesti, meillä on sekä yhteisiä että erillisiä harrastuksia, tulevaisuuden näkymät ovat yhteiset ja yhdessä mietitään arjen käytännön asiat. Kaikki muu on siis oikeinkin mainiosti. Välillä itsestänikin tuntuu, että valitan vain turhasta, eikä mieheni näe meillä olevan mitään ongelmaa. Minä koen vain kohtuuttomana olla itse aina se syyllinen kaikkeen ja asioiden esille nostaminen johtaa aina isoon riitaan lasten kuullen (joka on minusta ongelma, mutta mieheni mielestä lasten on hyvä oppia riitelemään (?)). Tuntuu, että vaikka kuinka hyvä suhde meillä onkin, en jaksa enää jatkaa näin. Itken monesti asian tiimoilta. Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa tai että mieheni kävisi vaikka itse juttelemassa jossain ammattilaisella, mutta hän ei ole suostunut kumpaankaan. Hän aina lupaa muuttua ja pohtia asioita, ja asiat voivat hetkeksi muuttuakin, kunnes hetken päästä kaikki on ennallaan. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja alussa moista ongelmaa ei ollut, ja viimeisen vuoden sisään tuntuu että se on vain pahentunut.

Syyllinen vaimo? 30 v

VASTAUS: Kerrot, että miehesi pystyy keskustelemaan oikeastaan kaikesta, paitsi riippuvuudestaan. Se on arka paikka ja hän hermostuu, jos edes lähestyt aihetta. Et kerro, minkälaisesta riippuvuudesta on kyse. Sen kuitenkin kerrot, että miehesi on tehnyt riippuvuutensa kassa jotakin oleellista. Kuulostaa isolta asialta, kun kerrot, että riippuvuus ei hallitse käytännön elämäänne.

Tätä jäin ensin miettimään. Riippuvuudesta selviäminen on toisaalta hyvin yksityinen asia ja sen selättäminen on miehesi oma polku. Toisaalta joskus puoliso voi rinnalla tukea muutosta. Mietin kuinka paljon olette yhdessä tätä riippuvuuden matkaa jo kulkeneet. Jotakin tuossa riippuvuus teemassa on sinun kannaltasi selvittämättä. Mitä kaikkea se on ja onko mahdollista avata keskustelua näistä menneisyyden varjoista? Mitä tapahtuu jos ensin annat tunnustuksen ja kiitoksen siitä, että arjessa hän on asian jo voittanut? Sitten kerrot mikä sinua asiassa yhä vaivaa. Saatko siitä kiinni?

Olet antanut omassa mielessäsi miehellesi kielteisiä määritelmiä. Hän ”uhriutuu”, eikä halua muuttua. Tulee ristiriitainen olo. Toisaalta hän on selättänyt riippuvuuden, mutta ei pysty muutoksiin. On hän johonkin pystynyt, mutta silti hänen käytöksensä ja puolustautumisensa vaivaavat.

Riippuvuuksiin liittyy usein paljon häpeää. Joskus nämä tunteet estävät puhumasta asiasta. Saattaa olla vahva olo siitä, että olen epäonnistunut ja huono, vaikka riippuvuuden voittaisikin. Tämä riippuvuus saattaa olla iso teema miehesi elämässä. Kokeeko hän, että tulet riippuvuudesta puhuessasi jotenkin liian tunkeilevasti hänen herkälle alueelleen ja hän puolustautuu syytöksillä?

Tuon piirteen kanssa on tietysti hankala elää, jos mies sitten kääntää kaikki hankalat asiat sinun syyksi, vaikka itse koet, että sinussa ei ole vikaa. Jatkuvalta tuntuvan arvostelun alla ei mukavan yhdessäolon tunnelmaa voi rakentaa. Menee hyökkäämiseksi ja puolustautumiseksi. Miten pääsisit tästä puhumaan uudella tavalla? Toisiko avaimia hyvästä ja toimivasta puolesta puhuminen? Kerrot miten valtavan paljon on hyvää ja toimivaa. Kotityöt jaatte tasan ja on yhteinen näky tulevaisuudesta ja muutakin kestävää. Kuinka paljon tuot yleensä esille hyviä puolia ja asioita, jotka tuntuvat pelaavan ja lämmittävät? Joskus keskustelut lukkiutuvat arvostelun kehään. Kehää voi yrittää murtaa puhumalla ensin ja enemmän siitä mikä toimii ja tuntuu tuovan iloa ja luottamusta. Siinä välissä saattaa syntyä turvallinen tila tarttua siihenkin mikä vielä kaipaa kohennusta.

Lasten on hyvä oppia ilmaisemaan pettymyksen ja vihan tunteita ja riitelytaidoistakin on apua, mutta lapset eivät opi kovin hyvin näitä taitoja jos he seuraavat vanhempien rajuja riitoja. Lasten aikana saa olla eri mieltä ja kinastellakin, kunhan lapset näkevät, että siinä välissä säilyy molempia kunnioittava ilmapiiri ja he näkevät myös miten sovitaan ja pyydetään anteeksi huonoa käytöstä. En tiedä miten rajuja teidän riitanne ovat, mutta silmitöntä riitaa lapset eivät kestä. Niistä ei opi mitään hyödyllistä. Tästä teidän kahden kannattaa keskustella myös uudestaan.

Tässä voisi teillä olla pariterapian tai ainakin kahdenkeskisten keskustelujen paikka. Kahden kaupalta tämän muutoksen tekeminen minusta kuulostaa. Jotakin sinun toiminta laukaisee miehessäsi ja mies jotakin sinussa. Pohdit omaa syyllisyyttäsi. Mitä jos tässä ei olekaan kummassakaan yksin vika? Ei ole välttämättä kummankaan syy, että tämä menee nyt välillä näin. Tämän tavan toimia olette yhdessä kehittäneet. Tätä voi yhdessä koettaa muuttaa. Molemmilla on tarve muuttaa jotakin ja siitä on nyt hankala puhua. Esitä vain kutsu miehellesi lähteä kanssasi yhdessä puhumaan asioista ja kerro siinä myös valmiudestasi tarkastella omaa suhtautumistasi asioihin. Rohkaisen jatkamaan keskusteluja.

Perheneuvoja Markku

Mistä apua rakkaan masennukseen? 4

KYSYMYS: Poikaystävälläni on huolestuttavaa masentuneisuutta, eikä koe olevansa hyvä missään ja hän sanoo inhoavansa itseään ja elämäänsä. Hän ei halua hakea apua terapeutilta, tai keneltäkään vaikka tiedostaa, ettei hän ei voi hyvin. Mistä hän voisi hakea apua matalalla kynnyksellä? Mitä vinkkejä voisitte antaa minulle, että voisin saada hänet avun piiriin? Voisinko minä mahdollisesti mennä mukaan juttelemaan jonnekin hänen kanssaan, ainakin aluksi? Yksin hän tuskin haluaa mennä kenellekään juttelemaan. Mistä saisi terapiaa/hoidollista keskusteluapua, joka ei maksa maltaita? Voiko papille mennä juttelemaan masennuksesta, tai onko kirkolla jotain muuta juttua josta poikaystävälleni olisi apua?

Paljon kysymyksiä, toivottavasti saisin vastauksia. Asia ei ole suoranaisesti meidän suhteeseen liittyvä asia, mutta tämä vaikuttaa siihen hyvin paljon.

Suurihuoli, 23v

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kumppanin psyykkinen vointi vaikuttaa hyvin paljon parisuhteeseen ja sitä kautta kysymyksesi on täysin oikeutettu Suhdeklinikalla!

Lyhyestä kuvauksestasi herää paljon tarkentavia kysymyksiä. Millainen on poikaystäväsi elämäntilanne? Hän on ilmeisesti ikäisesi nuori mies. Onko hänellä opiskeluun tai työntekoon liittyviä huolia? Onko hänellä ollut joskus vastaavia oloja itsestään? Miten toimintakykyinen hän on tällä hetkellä eli jaksaako hän nousta aamulla ja suoriutua päivän askareista? Onko hänellä tulevaisuuden suunnitelmia? Onko hänellä ollut tai onko tällä hetkellä itsetuhoisia ajatuksia?

Kerrot hänen tiedostavan, että hän ei voi hyvin, mutta hän ei suostu hakemaan apua. Sinusta on luonnollisesti kamalaa katsoa vierestä hänen huonovointisuuttaan ja kestää sitä, että hän ei suostu hakemaan apua. Hyvä, että olet jaksanut olla hänen rinnallaan ja jaksat yhä motivoida häntä hoitoon! Mitä pikemmin hän saa apua, sitä vaikuttavampaa se on. Aikuista ihmistä on välillä kovin vaikea saada avun piiriin, jos hän ei sitä halua. Ajatuksesi siitä, että menisit mukaan ja näin tekisit kynnyksen matalammaksi hänelle, on hyvä! Voit ”saattaa” hänet avun piiriin ja jatkossa hän todennäköisesti saa rohkeutta käydä ammattiauttajalla yksin.

Poikaystäväsi saattaa olla masentunut ja/tai ahdistunut kuten epäilitkin. Tilanne on tarpeellista kartoittaa. Diagnoosin hänen tilastaan voi tehdä ainoastaan lääkäri. Keskivaikean masennuksen kriteerien täyttyessä hän pääsee psykiatrian klinikan avun piiriin. Sinne hän voi saada lähetteen esim. terveyskeskuksesta. Matalamman kynnyksen paikkoja on erilaisia riippuen kotipaikkakuntanne palveluista. Erittäin matala kynnys on esim. kriisipuhelinpalveluissa ja paikoissa, joihin voi kävellä ilman ajanvarausta juttelemaan. Sitä kautta hänet ohjataan avun piiriin. Voisitte yhdessä katsoa kotipaikkakuntanne palvelusivuja ja valtakunnallisesti esimerkiksi Mielenterveysseuran nettisivua. Testin (esimerkiksi BDI-testin) masennuksen suhteen voi tehdä koska tahansa netissä. Testi antaa suuntaa oireiden vakavuuden arviointiin.

Jos hänen on luonnollista ja helppoa puhua papille, toki pappi seurakunnassa voi olla se henkilö, joka kartoittaa tilannetta ja ohjaa hänet eteenpäin oikean avun piiriin. Vielä parempi vaihtoehto olisi se, että ottaisitte yhteyttä paikkakuntanne perheasiain neuvottelukeskukseen. Perheasiain neuvottelukeskuksissa työskentelee perheneuvojina pappien lisäksi esim. psykologeja ja sosiaalityöntekijöitä, joilla on myös psykoterapeutin pätevyys. Parisuhdepalvelujen lisäksi siellä on mahdollisuus tarvittaessa myös yksilökäynteihin. Perheneuvoja arvioi ja ohjaa poikaystäväsi muualle hoitoon tarvittaessa. Apu on täysin ilmaista. Kaikki perheasiain neuvottelukeskukset löytyvät netistä.

Jaksamisia sinulle ja parempaa vointia ja rohkeutta avun hakemiseen poikaystävällesi toivoen