KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 32v. Mieheni halusi lasta, mutta kun aloin odottaa, hänestä tuli esiin ikäviä piirteitä joita seurustellessa ei ollut. Hän puuttui vaatetukseeni ja hänen omat iltamenot lisääntyivät hurjasti. Lapsen synnyttyä tyrkkäsi hänet minulle ja sanoi jotta minun tulee hoitaa hänet. Hän jatkoi edelleen nukkumista puoleen päivään ja juoksi omissa menoissaan. Hänessä tuli myös esiin mustasukkaisuus lasta kohtaan. Hän töni, läpsi lasta milloin mistäkin syystä. Lapsen kasvettua mollasi häntä sanallisesti milloin mistäkin. Mitään lapsi ei osannut hänen mielestään tehdä. Olisin halunnut toisen lapsen, mutten jaksanut/uskaltanut. Koska kaikki hoitovastuu ja kodinhoito on aina jäänyt minun kontolleni. Lisäksi hän sai raivareita milloin mistäkin syystä. Itsestäni tuli vuosien saatossa iloton, pelokas ja hiljainen.

Hän ei halua lähteä asunnosta ja väittää että kuuluu yksin hänelle. En jaksa edes pyytää häntä avioliittoleirille. Hän on mukava muille ihmisille,on aina ollut. Kotona onkin sitten ihan erilainen. Olen uskossa ja siitä saan voimaa päivän tarpeisiin.

Uupunut parisuhteessa

VASTAUS: Hyvä Uupunut parisuhteessa, kirjeesi sai minut kovin surulliseksi.

Olet ollut miehesi kanssa yli 30 vuotta ja noihin vuosiin on mahtunut monenlaista. Ikävät piirteet miehessäsi näyttäytyivät jo esikoista odottaessanne, mutta ilmeisesti sinulla on ollut usko ja toivo parempaan huomiseen. Kerroit vastanneesi yksin lapsen ja kodin hoidosta. Mies laiminlöi sinua ja lastasi monin tavoin etkä saanut tukea edes sairastuttuasi vakavasti. Niin surullista! Ilmeisesti liittoonne on sisältynyt ainakin henkistä ja taloudellista väkivaltaa. Ehkä muutakin? Olet ymmärrettävästi täysin väsynyt ja turhautunut tilanteeseen. Minua kosketti erityisesti kun kuvasit muuttuneesi vuosien saatossa ilottomaksi, pelokkaaksi ja hiljaiseksi. Olet siis kärsinyt pitkään ja yrittänyt sopeutua, mikä on yksi tapa sietää hankalaa tilannetta. Muitakin tapoja toki on ja ilmeisesti oletkin alkanut pohtia muutoksen mahdollisuutta.

Olet ehdottanut miehellesi eroa joitakin kertoja, mutta hän ei ole ottanut näitä ehdotuksia vakavasti. Minä otan ja suosittelen, että pohdit eroa ainakin vakavana vaihtoehtona! Eropäätös on rankka prosessi, mutta samalla se on uusi mahdollisuus! Kirjoitit, ettet tunne miestäsi kohtaan juuri mitään muuta paitsi ajoittaista raivoa, pettymystä ja katkeruutta. Nämä ovat hyvin kuluttavia tunteita, jotka syövät elämäniloa ja nakertavat itsetuntoa. Väkivallan on usein tapana raaistua sen jatkuttua pidempään ja näin on ilmeisesti käynyt teidän suhteessanne. Raaistunut väkivalta ei lopu itsestään vaan siihen pitää aktiivisesti puuttua. Ongelmana on usein se, että pitkään jatkunut väkivalta uuvuttaa ja lamaannuttaa uhrin. Näin väkivallan kierre pääsee jatkumaan elleivät ulkopuoliset henkilöt pääse puuttumaan asiaan. Parisuhdeväkivalta tapahtuu valitettavan usein vain kodin seinien sisäpuolella eivätkä muut ole siten siitä tietoisia. Niin kuin itse kirjoitit, miehesi on mukava muille ihmisille. Kotona näyttäytyy sitten hänen toinen puolensa.

Kirjoitit käyneesi jokunen vuosi sitten puhumassa mieltäsi painavista asioista. Minusta olisi tärkeää, että jatkaisit tätä keskustelukontaktia tai hankkisit uuden! Terapeutin kanssa voisitte yhdessä pohtia, kuinka pääsisit eteenpäin jumittavasta tilanteesta. Kuulostaa siltä, ettei miehesi ole juurikaan yhteistyöhaluinen ja joudut mahdollisen eropäätöksen siihen liittyvine käytännön asioineen (uuden asunnon hankkiminen, yms.) hoitamaan yksin. Voit toki kysyä, mikäli miehesi olisi kuitenkin suostuvainen pariterapiaan, mutta sen varaan ei voi tässä tilanteessa laskea. Mies saattaa yrittää kiristää sinua rahallisesti (eli käyttää taloudellista väkivaltaa), mutta siihen ei pidä suostua. Lainopillista neuvoa voisit lähteä kysymään vaikkapa alueesi oikeusaputoimistosta.

Minusta olisi ensiarvoisen tärkeää, että keskittyisit nyt omaan jaksamiseen ja ehtyneiden voimavarojesi vahvistamiseen. Ole hyvä itsellesi! Sinä ansaitsen sen!

Lämpimin ajatuksin
perheneuvoja Kaisa