”Työttömyys on kasvussa kaikilla mittareilla mitattuna.” – Valtiovarainministeri Antti Rinne Ylen haastattelussa
Tiesitkö, että Suomesta on kadonnut 50 000 työpaikkaa neljässä vuodessa? Tiesitkö, että vuodesta 2000 lähtien Suomesta on kadonnut pelkästään 100 000 teollisuuden työpaikkaa? Toki työpaikkoja on syntynyt lisää, mutta se ei riitä korvaamaan menetettyjä. Ainoastaan palveluala on kasvanut, vaikka esimerkiksi kaupan alaa uhkaavat uudet Venäjän vastapakotteet.
Huonot uutiset eivät jää tähän. Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan työttömiä oli vuoden 2014 kesäkuussa 258 000, mikä oli 42 000 enemmän kuin vuosi sitten. Työttömyysaste on puolestaan kivunnut vuodentakaisesta 7,8 prosentista huimaan 9,2 prosenttiin. Samaan aikaan povaillaan jo uusia yt-neuvotteluja kautta linjan.
Suomea ja Eurooppaa kurittava sosiaalinen kriisi ja räjähdysmäisesti kasvanut työttömyys on verhottu rakennemuutosretoriikan savuverhoon. Rakennemuutoksella tarkoitetaan laaja-alaista yhteiskunnallista muutosta, mutta talouden ja työllisyyden näkökulmasta puhumme periaatteessa työpaikkojen siirtymisestä halvemman tuotannon maihin, tästä seuranneesta palvelusektorin kasvusta ja kansainvälisten suhdanteiden vaikutuksista kansallisiin markkinoihin kansan eläköityessä. Aihe on sen verran kuuma, että Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) käynnisti vuonna 2012 Kataisen hallituksen johdolla Rakennemuutos ja työmarkkinoiden toimivuus –ohjelman, jonka oli tarkoitus etsiä vastauksia synkkiin tilastoihin.
Ohjelman tavoitteet voi kiteyttää kohtaan ”jouston ja turvan tasapainottava työlainsäädäntö”. Ohjelma nimittäin näyttäisi keskittyvän työpaikkojen luomisen sijaan työmarkkinoiden joustoihin ja työntekijän etujen leikkauksiin. On toki totta, että laskelmalla palkkakustannuksia ja etuuksia lasketaan myös yritysten työntekijäkustannuksia. Jos kuitenkin samaan aikaan painotetaan kotimaanmarkkinoita ja etenkin pieni- ja keskituloisten ostovoiman nostamista, tavoite on ristiriitainen. Ohjelma toki mainitsee erityisryhmät, mutta unohtaa synkän kokonaiskuvan: työtä ei ole.
Ohjelman rakenteellinen ongelma on siinä, että se ei keskity luomaan työpaikkoja vaan edellytyksiä työpaikkojen syntymiseen. Näin ei ole kuitenkaan ole käynyt, sillä euroalueen ajauduttua kysyntälamaan myös työvoiman kysyntä on laskenut. Koska yksityinen sektori ei voi kuitenkaan päivän paradigmaa mukaillen olla edes osa ongelmaa, päädytään hullunkuriseen johtopäätökseen, jossa työttömyys johtuu pelkästään työvoiman tarjonnasta ja joustamattomuudesta. Toisin sanoen työntekijästä itsestään, joka ei osaa sopeutua "rakennemuutokseen".
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen kertoi Talouselämän haastattelussa, että nyt pitäisi saada kotiäidit töihin, opiskeluajat lyhyemmiksi ja vastaavasti eläkeiät pidemmiksi, jotta Suomi saadaan uuteen nousuun. Ajatus on, että työn kysyntä kyllä korjaa itse itsensä, jos vain työmarkkinoiden ulkopuolisen työvoiman tarjontaa lisätään. Näin, vaikka Suomessa on jo 258 000 työtöntä.
Aalto-yliopiston kansantalouden professori Pertti Haaparanta on Akateemisessa talousblogissa eri mieltä Vartiaisen kanssa. Haaparannan mukaan työvoiman tarjonta ei ole ongelma vaan nimenomaan kysyntä. Ongelma ei siis ole työvoiman ulkopuolelle kadonneet potentiaaliset työntekijät vaan yritykset, jotka eivät palkkaa heitä ja ajavat näin työvoimaa työmarkkinoiden ulkopuolelle.
TEMin vuosi sitten julkaistun selvityksen mukaan työmarkkinoiden ulkopuolelle jäädään neljästä eri syystä. Näitä ovat laskeva kokonaistyöllisyysaste, ikärakenne, sukupuoli ja silkka turhautuminen. Ihmiset eivät jää työmarkkinoiden ulkopuolelle, koska se on heille jotenkin suotuisa tai vapaaehtoinen valinta vaan he luopuvat aktiivisesta työnhausta, koska ovat jo jäämässä pois työelämästä, siirtymässä toisiin tehtäviin tai kokevat kortistossa päivystämisen täysin turhaksi. Tiedän paljon näitä ihmisiä eikä heidän tilanteensa ole lähtöisin valinnoista, laiskuudesta tai päihdeongelmista vaan työn puutteesta tai potkuista.
Jokainen toimeentulotuella tai pakkoyrittäjänä kituuttava tietää, ettei se hauskaa ole. On kuitenkin pakko tehdä epämieluisia töitä tai istua vastentahtoisesti kortistossa vain selvitäkseen, koska töitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Valitettavasti tilanne ei parane lyhentämällä opiskeluaikoja, pidentämällä eläkeikiä ja pakottamalla yhä suuremman osan työvoimapotentiaalista työmarkkinoiden piiriin vaan huonontaa tilannetta entisestään. Nämä toimenpiteet eivät lisää työvoiman kysyntää tai ostovoimaa eivätkä siten kasvata muuta kuin entisestään synkkiä työttömyystilastoja ja työmarkkinoiden ulkopuolista työvoimaa.
On helppo vierittää vastuu heikommassa asemassa olevalle sanomalla, että tilastojen mukaan sinä olet ongelma. Kyse on pitkälti siitä, ettei uskalleta vierittää vastuuta työmarkkinoiden toisille ja kolmansille osapuolille eli elinkeinoelämän ja politiikkojen kannettavaksi. Suomi on erittäin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa eikä nouse lamasta inflaatiota odottelemalla vaan töitä tekemällä. Nyt olisi aika luoda työpaikkoja, vaikka sitten valtion velkaa kasvattamalla ja investointiohjelmin. Lisävelka ei ole pois suomalaiselta yrittäjältä ja työntekijältä vaan hyödyttää oikein investoituna molempia.
Molemmat, sekä suomalainen yrittäjä että työtön, kärsivät nykyisestä taloustilanteesta. Valitettavasti vaikeita työllistäviä ratkaisuja ei tehdä osoittelemalla vaan sopimalla. Suomalaisen työttömän, duunarin ja yrittäjän on vaikea joustaa nykyisessä taloustilanteessa eikä Suomen harjoittama talouspolitiikka ei ole tuottanut toivottua kasvua. Hallituksen olisi kenties aika katsoa peiliin, tunnustaa epäonnistuminen ja miettiä harjoitettua politiikkaa uudelleen. Suomen kansantaloutta kun ei pyöritä pieni elinkeinoelämän eliitti vaan työtä tekevät suomalaiset. Jos työtä ei ole, ei pyöri talouskaan.
Rakennemuutokseen voi vastata monella tavalla, mutta pitkällä aikavälillä työttömän, palkkatyöläisen ja pk-yrittäjän jättäminen yksin vastuuseen on kestämätön ja kallis ratkaisu. Työtä ei luoda tarjontaa vaan työn kysyntää eli työpaikkoja lisäämällä. Tämän ymmärtää jostain syystä jokainen työtön ja suuri joukko tutkijoista, muttei yksikään päättäjistä.
Kirjoitettaessa soi Sage Francis - Copper Gone
1 kommentti
NOMAD_1
17.8.2014 00:53
Ajatellaanpa omavaraista maataloa. Paikat on kunnossa, kotiaskareet tehty, viljat puitu, halot hakattu, eläimet hoidettu, illallinen katettu ja syöty... kahvikuppien ja tupakansavun takaa paljastuu huolestuneita kasvoja: mistä ihmeestä saataisiin lisää työtä? Ja mitä paremmin jo olemassa olevat työt sujuvat, sitä suuremmaksi ongelma kasvaa...
Milloin työstä tuli itseisarvo? Miten työ voisi olla jotain muuta kuin VÄLINE ensin välttämättömän, sitten tarpeellisen ja lopulta halutun tuottamiseksi/valmistamiseksi. Miten vapaa-ajasta tuli tällainen taakka - siis vapaa-ajasta ilman viihdettä ja muita vastaavia ostettavia tavaroita sekä palveluita? Toisekseen, miten ihmeessä kuluttamisesta tuli ylin hyve? Miten vapaasti kasvavasta taloudesta eli rajatta ja suunnatta lisääntyvästä kulutuksesta leivottiin ratkaisu jo nyt ylikulutetun, saastutetun ja liikakansoitetun maaPALLOn ongelmiin? Douglas Adams kuvaa tätä hulluutta omalla nerokkaan parodisella tavallaan:
"Linnunradan läntisen kierteishaaran hyljätyllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia, että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö. Planeetan asukkailla on ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia. Tilannetta on yritetty korjata monin tavoin, joista useimmat ovat merkinneet vain vihreiden paperinpalasten siirtelyä ihmiseltä toiselle, mikä on sinänsä merkityksellistä, sillä eiväthän nuo pienet vihreät paperinpalat ole onnettomia. Niinpä ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Suurin osa ihmisistä on edelleen ilkeitä ja onnettomia – jopa ne, joilla on varaa hankkia itselleen digitaalikello."
Ongelman ydin on nykyihmisessä, joka ei tee mitään, ellei koe sitä jollain tavalla pakoksi. Näin ollen ulkoisesta hyvästä (raha, valta, maine) on tullut ylin arvo, koska siinä yhden voitto on muilta pois. Vapaan talouden ihanne/imperatiivi kun antaa kenelle tahansa riittävän pääoman haalivalle oikeuden käyttää rajallisia ihmis-/materiaaliresursseja ja saastuttaa elintärkeää ympäristöämme. Tämä on se näkymätön kahle, joka pakottaa kaikki mukaan nollasummapeliin, jossa kasvavalla joukolla ei ole kuin työnsä myytävänään, ja jossa perustoimeentulon hinta nousee ilman ylärajaa. Työläisen toimeentulon edellytys onkin tehdä itsestään omistavalle luokalle riittävän hyödyllinen: länsimainen ihminen tekee tämän ensisijaisesti kuluttamalla ja toisekseen tuottamalla palveluita kaltaistensa kulutettavaksi, kolmannen maan kansalainen taas kulutustavaroita tuottamalla sekä turisteja palvelemalla.
Ainoa, jota talouskasvu todella hyödyttää, ovat ne, joilla on huomattava määrä rahaa poikimaan laitettavaksi: rahan kasvava kiertonopeus hyödyttää vain sitä, joka voi kerätä voittoa jokaiselta kierrokselta. Muille se merkitsee oman rahassa mitattavan hyödyllisyyden vakuuttelua eli muita suuremman palkan tavoittelua (=palkkaporvarius). Kun julkinen taho vielä pyrkii pelkäksi rahastonhoitajaksi eli verojen kerääjäksi ja palveluiden ostajaksi, niin soppa on valmis: kaikki palvelee pääomaa eli varallisuutta, jota sen haltijat eivät itse tarvitse, ja jonka he valjastavat tuottamaan lisää sitä, mitä eivät alunperinkään tarvinneet. Olemme matkalla kohti maailmaa, jossa ainoa todellinen arvon mitta on se, mitä joku on valmis jostain maksamaan. Tämän kiistämätön looginen seuraus on puolestaan se, että ihmisarvo on yhtä kuin kunkin ihmisen ostovoima. Ihminen maksaa mitä tahansa välttääkseen nälkiintymisen ja parannettavissa oleviin sairauksiin menehtymisen, mutta jos jollain on varaa maksaa kahvista/teestä/tupakasta tms., paremmin, niin silloin niiden tuottaminen on arvokkaampaa (siis nykyisin vallitsevassa arvoviitekehyksessä).
En todellakaan yritä sanoa, että meidän pitäisi tyytyä pelkkiin välttämättömyyksiin. Sen sijaan sanon, että välttämättömät perustarpeet ovat mukavuus- ja luksustuotteita sekä palveluita tärkeämpiä. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus kohtuulliseen toimeentuloon kohtuullisella työpanoksella ennen kuin kenelläkään on oikeutta tarpeettomuuksiin (tämä on oikeudenmukaisuutta ja perustava ihmisoikeus). Minulle yhteiskunnan tehtävä on tarpeellisen työn jakaminen kansalaisten kesken: infrastruktuurin ylläpito, ruoan tuotanto, koulutus, sairaanhoito (terveydenhoito ja ylläpito on jokaisen ihmisen oma velvollisuus). Edelleen toimeentulon on syytä olla enemmän kuin mitä välttämättömät perustarpeet vaativat, koska perustoimeentulo riittää pelkkään elämään, ei hyvään elämään. Hyvän elämän sisältöön ei sinänsä tarvitse ottaa kantaa ja kun ihmisillä on ylimääräistä rahaa/aikaa, niin kuka tahansa voi tuottaa heille tavaroita/palveluita ostettavaksi. Tässä on se vapaan talouden alue, joka ei ole ristiriidassa oikeudenmukaisuuden kanssa. Edelleen vapaan talouden yläraja on tieteen iteroitavissa oleva arvio siitä, kuinka paljon resursseja voimme turvallisesti käyttää, ja kuinka paljon saastetta luonnollinen ympäristömme kestää (kestävä kehitys).
Tarkalleen ottaen edellä oleva käsitteli ensisijaisesti globaalia viitekehystä (eritoten vapaan talouden yläraja). Suomen mittakaavassa kannattaisi keskittyä sellaiseen tuotantoon, joka ei nyt ole rahallisesti kannattavaa, mutta jolle on kiistämättömällä tavalla kysyntää tulevaisuudessa. Tämä tarkoittaa omavaraisuuteen pyrkimistä perustarpeiden suhteen ja kestävien, korjattavien ja kierrätettävien tuotteiden kehittämistä (alkaen vaatteiden kaltaisista perustarvikkeista, joita tällä hetkellä tuodaan maapallon toiselta puolelta). Rahtaaminen matalapalkkamaista vielä kannattaa vielä nykyisin, mutta se ei jatku loputtomiin. Ja kun öljyn, energian ja raaka-aineiden hinta nousee riittävästi, niin maine kestävien, korjattavien ja kierrätettävien tuotteiden valmistajana nousee arvoon arvaamattomaan. Tämä olisi järkevä tapa lisätä oikeasti hyödyllisiä työpaikkoja. Se ei ole nykyisen lyhytnäköisen talousmetafysiikan alla kannattavaa, mutta pitkällä tähtäimellä edellä mainitun järkevyys on kiistämätöntä. Toisekseen työ ja varsinkin pitkää koulutusta vaatimaton perustyö pitää jakaa tasan, jolloin työttömyys ja työstä vieraantuminen saadaan kuriin. Ja tässä se näkymätön kahle voidaan laittaa hyötykäyttöön: se, joka perusteetta työstä kieltäytyy, ei sen syömänkään pidä (työkyvyttömät ja -rajoitteiset ovat toinen kysymys, hyväntekeväisyyteen liittyvä sellainen). Ja lopuksi on kasvatettava uusi aktiivinen ihminen, joka kantaa vastuun itsestään eli pitää terveydestään ja toimintakyvystään huolta harrastusten ja itsensä kehittämisen avulla. Näin vapaa-aika ei vaadi jatkuvasti kasvavaa tuonti-TV:tä ja siihen isompia Hollywood-räjähdyksiä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö kansanterveyden parantaminen olisi todella suuri säästö ja vienti-tuonti-suhdetta voidaan parantaa myös tuontia vähentämällä (ja miksei ajan kanssa vientiä lisäämällä - siis sitten, kun järkevillä tuotteilla on kysyntää).
Loppujen lopuksi kysymys on siitä, ymmärrämmekö, mitä työn kannattavuuden pitäisi oikeasti tarkoittaa? Työn kannattavuuden tärkein mittari on se, tuottaako se jotain oikeasti tarpeellista, eikä se, miten suurella voitolla jokin saadaan myytyä. Näistä jälkimmäisen eli voittoa painottavan tulkinnan perusta on vastakkainasettelevassa ihmisyydessä, jonka tärkein rikkaus on muiden köyhyyttä. Tarpeellisen arvon ymmärtävä puolestaan tiedostaa ulkoisen hyvän lisäksi myös sisäisen sellaisen eli sen, miten ihmiskehoa pitää rasittaa, jotta se pysyisi terveenä ja toimintakykyisenä. Näin talous palautetaan omaan tärkeään perusasemaansa eli tarpeellista tuottavaksi taloudenhoidoksi ja tilaa jää kulttuuriselle ihmiselle. Loppujen lopuksi, mitä muuta on kulttuuri, ellei juuri niitä yhteisöllisiä käytäntöjä, jotka kannustavat aktiivisuuteen ihmistä, jota toimeentulon hankkiminen ei enää riittävästi rasita?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin