Monkey business prt2 - Samsung Galaxy S III

Edellisessä osassa kirjoittajan puhelin varastettiin, hän vietti yön kytiksellä, todisti epämiellyttäviä tapahtumia ja oli luopua toivosta. Koska kuvaaminen on olosuhteiden pakosta edelleen hankalaa, viihdytämme teitä ärsyttävillä turistikuvilla Gili Airilta.

Minulla on tapaaminen poliisin kanssa. Olen krapulassa ja myöhässä. Kaivan massiivisiin mittasuhteisiin kasvanutta asiakirjakasaani ja löydän vuorokausi aiemmin kirjoitetun sopimuksen. Se kertoo rikkinäisellä englannilla, että saan uuden puhelimen varastetun tilalle. Toki. Miksei saman tien lopeteta köyhyys.

Laitan viestin sopimuksen toiselle osapuolelle. Viesti ei mene perille. Tämä ei sinällään yllätä. Kun teet sopimuksen kännissä aamuyöllä kytiksellä tuntemattoman ihmisen kanssa, joka ei edusta virkavaltaa, kannattaa suhtautua sopimuksen sitovuuteen terveellä harkinnalla.

Soitan ja yllätyksekseni, boss vastaa. Kertoo, että kolkyt minsaa ja on ovellani. Käyn ostamassa kahvia ja savukkeita. Saapuessani hotellille oven edessä odottavat poliisiasemalla tapaamani herrasmiehet. He eivät ole poliiseja, eivät siviilejä. Ajavat poliisin avolavalla, mutta kiroavat virkavaltaa. Kelpaavat minulle.

Nämä sankarit ovat Balin kodinturvajoukot. He ovat paikallisia, jotka tasapainottelevat rikollisten ja poliisin välissä eli toisin sanoen kahden mafian ristitulessa. En ole aivan varma olenko tekemisissä rikollis- vai kansalaisjärjestön kanssa. En myöskään tiedä, onko tällä mitään merkitystä.

Ei ole fiksua hommata jengiläisiä telkkien taakse ja ajella sen jälkeen poliisiautolla pitkin kyliä. Poliisi on Indonesian vihatuin instituutio kiitos Suharton perinnön ja makakien toiminnan. Jopa armeijalla on parempi maine. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä. Hyppään etupenkille ja peitän kasvoni ranta-RayBaneilla.

Ajamme takaisin kytikselle. Koetan saada sim-korttini. Ei onnistu. Minut viedään tunnistuskoppiin, joka ei ole Indonesiassa peililasin peittämä. Morjestan syytetylle ja selitän sadatta kertaa, etten ole nähnyt syytettyä muualla kuin laitoksella. Selitän, tunnistuksen olevan ajan hukkaa. Koettavat suostutella, marssin ulos. Kodinturvajoukot ovat hengessä mukana englanniksi, mutta sovittelevat bahasaksi.

Olen vittuuntunut. Tämä ei kuulu sopimukseen. Minua ei raahattu tänne sim-kortin vaan tunnistuksen toivossa. En ole täysi idiootti.

Seuraava laitos. Tilanne alkaa kärjistyä. Kodinturvajoukkojen jefe ei jaksa enää kuunnella laiskanpulleiden poliisien mussutusta. Seuraa paljon huutoa ja vihaista sananvaihtoa. Huudan tilaisuuden tullen väliin puhelimestani ihan vain ollakseni hengessä mukana. "The Indonesian system", apina karjuu takaisin. Ei arvosta osallistumistani. Erittelen kohteliaasti, miksi systeemi on täysi susi. Apinaa hiljenee, koska tietää olevansa väärässä.

Täällä virkavalta liikkuu vain rahasta ja silloinkin hitaasti. Kun rahaa ei pyydetä, on parempi olla huolissaan. Alan olla huolissani. Kuka pelaa, millä korteilla ja ketä vastaan? Mikä panos, kuinka suuri potti? En vain tajua.

Seuraavaksi ajamme ostoskeskuksen pihaan. Kyllä, ostoskeskuksen! "Now we buy phone", jefe kertoo. Tuijotan tätä suu auki. Menemme ihan aikuisten oikeasti ostamaan uutta puhelinta. Jos tilanne oli aikaisemmin absurdi, en enää keksi sopivaa termiä. En uskalla hymyillä, sillä olen varma, että paskamyrsky iskee hetkenä minä hyvänsä.

Applen merkkimyymälä antaa tolkuttoman hinnan sekä eioota. Käytän tilaisuuden hyväkseni ja kysäisen seuraavassa liikkeessä ihan ohimennen uuden Samsungin hintaa. Jefe kysyy, kelpaako halvempi? Kerron, että kelpaa. Rahamies on yhtä hymyä luulleessaan saavansa kalliimman puhelimen vaihdossa. Toivon, että kukaan ei katso hintaluetteloa ja tajua, että Samsung on tässä liikkeessä iPhonea kalliimpi. Ei katso. Odotamme tunnin ja olen uuden Samsung S III omistaja.

Jefe selittää, että tätä tapahtuu harvoin. Tiedän kertomattakin. Ensimmäinen kerta, kun hänen alaisensa korvaa puhelimen, väittää. En usko, mutta toisaalta en usko enää ketään.

Keksin ainoastaan yhden loogisen selityksen: poliisivankilassa viruva syytetty maksaa laskun. Vanha puhelin on puhdasta voittoa ja vapauden hinta on Samsung Galaxy S III. Pitäisikö tilanteeseen olla tyytyväinen? Mene ja tiedä. Olen hämilläni. Onko kädessäni veripuhelin?

Lupaan palata allekirjoittamaan sopimuksen, jolla siirrän iPhoneni omistajuuden Samsungin ostajalle. Odotan avustus/lahjoituspyyntöä, mutta sitä ei koskaan tule. Seison hotellini edessä, uusi, ilmainen puhelin kädessäni ja ihmettelen, mitä helvettiä juuri äsken tapahtui.

Vuorokautta myöhemmin tasapainottelen Rinkka selässä, reppu olalla, kahvi toisessa ja savuke toisessa kädessä. Hypin veneiden päällä satama-aallokossa. Jotta tilanne olisi tarpeeksi tasapainoinen, puhelimeni soi taukoamatta, olen väärässä botskissa ja koetan taistella tietäni oikeaan. Olen matkalla Gili Airille, pienelle saarelle Lombokin edustalla.

Soitan numeroon päästyäni ahtaaseen veneenkaltaiseen. Puhelimeen vastaa herrasmies, joka kertoo asiakkaansa loukanneen minua ja tämän kaiken loukkaavan häntä. Haluaa tavata ja sopia. Kerron, ettei juurikaan kiinnosta. Hän tarjoaa puhelintani ja anteeksipyyntöä. Kerron palaavani asiaan.

Oletan, että soittaja on poliisi. Mietittyäni hetken oletan, että kyseessä ovat kodinturvajoukot. Mietittyäni hetken pidempään en ole enää ollenkaan varma, kuka minulle juuri soitti. Seisoskelen botskin katolla Lombokin satamassa, polttelen savuketta ja katselen aaltoja. Poliisi, puhelin ja perseilyt kiinnostavat yllättävän vähän. Suljen puhelimen.

Gili Airilla ei ole poliisia. Airilla on palmuja ja biitsiä, aurinkoa ja turkoosi meri. Vaivun riippumattoon muutamaksi päiväksi.

Avaan puhelimen sunnuntaina. Seuraa kauhea piipitys. Missä olen, milloin tulen, missä tapaamme, mitä helvettiä? Suljen puhelimen uudelleen. En ole valmis tähän. Katsotaan huomenna.

Kaikki on myöhässä. Istun pikkubussissa ja koetan keskustella huutamatta. Luurin toisessa päässä on minua viesteillä pommittanut hyypiö. Tämä ei luovuta. Alan menettää kärsivällisyyteni. Kerron, missä tapaamme ja milloin. Kerron, että yksi viesti tai puhelu lisää ja jatkan suoraan lentokentälle. Puhelin hiljenee hetkeksi.

Puoli tuntia myöhemmin istun turistipoliisiaseman edessä. Hyypiö on väärässä paikassa. On hädissään ja anelee odottamaan kymmenen minuuttia. Lupaan odottaa kunhan tämä rauhoittuu. Hetken kuluttua minua kohti juoksee pieni lihava mies, jonka koko olemus huutaa gangsteria. Katson kääpiön hoippumista. Hän kättelee ja halaa. Seison kadulla kytiksen edessä ja halaan paikallista mafiaa. Mafia on pieni, pyöreä ja lämmin. Ihana päivä.

Olen tavannut juuri syytetyn työnantajan. Tämä haluaa viedä minut pääasemalle. En neuvo ketään hyppäämään vieraan auton kyytiin, joka on lastattu rikollisilla, mutta koska tiedän reitin, hyppään kyytiin. Kääpiö jutustelee niitä näitä etupenkillä. Kysyy lennostani, aikataulustani, hotellistani. Valehtelen kaiken.

Kuskin ilme on murhaa. Katselee minua peilistä. Hän on valmis iskemään puukon kaulaani. Istun takapenkillä oven vieressä valmiina hyppäämään, jos mafia valitsee väärän reitin tai tekee äkkinäisiä liikkeitä.

Ilmassa on pahat vibat. Tunnen kuvotusta, inhoa ja pelkoa. Soitan kytiksen pihassa kodinturvakontaktilleni. Kysyn, tietävätkö mitä juuri tapahtuu. En saa tyydyttäviä vastauksia, joten pyydän lähettämään miehen paikalle välittömästi.

Sisällä asemalla kääpiö antaa minulle kynän ja paperia, pyytää minua kirjoittamaan kirjeen, jossa kiistän syytetyn syyllisyyden. Kerron, etten ole tätä koskaan syyttänytkään. Kääpiö hiljenee. "You name your problem", tämä ehdottaa. "My problem is that I don't have my phone", totean. Kääpiö keskustelee poliisin kanssa kiivaasti, soittaa puheluja ja kertoo, ettei onnistu.

Alan hermostua. Menen ulos savukkeelle. Näen kadulla saman miehen, jonka näin jo turistipoliisiaseman edessä. Minua tarkkaillaan.

Kääpiö hoippuu ulos ja ehdottaa, että tapaamme kahden tunnin kuluttua. Tarjoaa kyytiä. En suostu. Lupaa tarjota kyydin takaisin asemalle. Suostun ja valehten hotellin. En luota näihin kavereihin. Saari on täynnä käärmeitä.

Tilanne varmistaa sen minkä jo tiesin: syytetty on syyllinen. En halua vapauttaa häntä. En aio auttaa samoja vittupäitä, joiden takia olen katsellut poliisia kaksi päivää. Kääpiö saa maksaa uuden puhelimeni. Syyllinen saa vapautensa, muttei ilmaiseksi. Olen saanut pelleilystä tarpeekseni.

Tapaan kontaktini ja allekirjoitan sopimuksen vanhasta puhelimestani. Kääpiö soittaa. Tarjoan luuria ja suljen puhelimen. Pyydän kodinturvajoukkojen miestä ajamaan minut lentokentälle. Puoli tuntia myöhemmin olen turvassa turvatarkastusten toisella puolella. Turvallisuus on suhteellista. Olen juuri näyttänyt kesoa paikalliselle mafialle, joten hengitän vapaasti vasta Jakartassa.

Tästä tarinasta ei voi oppia paljoa, mutta kaksi asiaa tulee pikaisesti mieleen. Ensinnäkin, korruptio tuhoaa koko oikeusjärjestelmän. Kun poliisi ei hoida tehtäviään, syntyy tahoja, jotka korvaavat poliisin. Osa poliisin perustuslaillisesta vallasta siirtyy tahoille, joita kukaan ei valvo. Raja rikollisen ja poliisin välillä hämärtyy. Koska poliisilla on luontainen monopoli rikolliseen toimintaan tilanne kääntyy päälaelleen ja rikollisesta tulee poliisi - vice versa.

Toinen opetus on ilmeisempi, mutta vaikeampi hyväksyä: mitä kauniimpi turistiparatiisi, sitä paskaisemmat ovat sivukujat. Täällä käydään huumekauppaa, tapetaan ihmisiä, kidnapataan ja myydään lapsia. Lista on loputon. Hämmästyttäviä tarinoita. Bali on pinnalta kaunis, mutta sisältä mätä.

Istun lentokentällä ja leikin uudella puhelimellani. En ole palaamassa Balille hetkeen. Se on varmaa. Laitan viestiä ystävälleni Jakartaan. Kerron, että minulla on uusi luuri. "You must be the luckiest bastard I know", tämä tekstaa. Agreed. Onnekas paskiainen.