KYSYMYS: Ongelmani on monimuotoinen, mutta kaikki alkoi noin viisi/kuusi vuotta sitten kun havahduin siihen tunteeseen että elämä ei nyt oikein tyydytä ja koin ajoittaisia voimakkaita kyllästymisen tunteita. Koitin etsiä syytä niille, mietin elämääni karjatilallisen vaimona ja kolmen hyvin lähekkäin syntyneen lapsen äitinä.
Elämä on hyvin hektistä puoli vuotta vuodesta, emme juuri näe toisiamme keväällä kun kumpikin on tahollaan töissä, aamulla pikaisesti juttelemme ja olemme niin rättipoikki että yöllä nukutaan. Sama toistuu syksyllä kunnes pysyvä lumi laskeutuu maahan. Kesällä on yleensä parin viikon jakso jolloin voimme hengähtää paitsi tietysti lehmät on aina hoidettava. Mieheni on työnarkomaani joka keksii aina jotain tekemistä jos on rauhallisempi aika. Niinpä elämäni on mennyt hyvin pitkälle nelisin lasten kanssa touhutessa ja mieheni elämä töissä. Olosuhteet ovat luoneet tilanteen jossa kumpikin meistä on kokenut ettei saa toiselta tarpeeksi tukea.
Lisätään tähän sitten anoppi joka on sotkeutunut ainoan poikansa elämään jatkuvasti, en edes ala yksilöimään asioita, niitä on niin paljon. Sitten pakkaamme tähän pakettiin ongelman jonka kehittymistä en tajunnut koska kaikki voimat menivät pienten lasten kanssa. Mieheni alkoi vältellä seksiä kolmannen lapsen syntymän jälkeen, ajattelin että hän ei jaksa enkä minäkään aina jaksanut. Ajattelin että aika aikaa kutakin, kyllä se siitä kun lapset kasvavat. Niitä päiviä vain kului 8 vuotta. Jaksoin halata, toivoa ja uskoa, mieheni on jäykähkö mitä halaamiseen tulee mutta oppi minun kanssani halaamaan, niin hän sanoi, kun tartuin asiaan ja juttelin hartaasti mieheni kanssa, kysyen vieläkö tykkäät minusta ja haluatko jatkaa kanssani. Avioliittoani oli silloin takana 12 vuotta. Puhuimme että suhteen eteen täytyy tehdä töitä, kumpaisenkin. Seksiä meillä oli ehkä 2-3 kertaa vuodessa. Minä halusin enemmän, koitin herätellä haluja suuseksillä jos hän ei halunnut yhdyntää. Hän kyllä otti vastaan mutta ei antanut minulle mitään. Hän sanoi aikaisemmin keskustellessamme että hän jotenkin suhtautui minuun lasten äitinä eikä äitejä rakastella. Minä sanoin että olen nainen, vieras ihminen joka tähän on tullut, en sinun äitisi, vaan vaimosi. Tilanne ei parantunut. Minä halasin, keksin kynttiläillallisia, keksin kaikenlaista höpsöä, annoin läheisyyttä, hellyyttä, en kerjännyt seksiä koska hän ei kerran halunnut. Joskus viettelin mieheni mutta aina seksi on ollut vain hänen nautintoaan, vaikka olen kädestä pitäen näyttänyt mitä tehdä.
Niin meni pari vuotta ja sitten väsyin. Tulimme alussa kuvailemaani tilanteeseen. Ja sitten ihastuin toiseen, joka oli minulle järkytys. En ihastu helposti, en ole koskaan katsellut muita miehiä sillä silmällä. Pyysin apua ihastukseeni, kuinka selviän tästä. Puhuin itse asiassa ihastukseni kohteelle että auta minut eroon tästä ja hän auttoi sanomalla ne tärkeät sanat: en ole sinuun ihastunut.
Meni kuitenkin kauan että tunteeni viilenivät, vaikka välttelin paikkoja ja tilanteita missä voisin törmätä ihastuksen kohteeseen. En siis nähnyt häntä kahteen vuoteen.
Ajattelin että jossain on nyt aukko jota mieheni ei täytä koska ihastuin niin kevyesti. Sitä aukkoa mietin ja koitin selvittää, tehden uudelleen rajusti töitä avioliittoni eteen. Mutta mieheni ei tehnyt. Minä tein aina aloitteen, halasin, tein työni niinkuin ennenkin ja hoidin lasten asioita koska mieheni on aina töissä. Sitten romahdin.
Lakkasin halaamasta, ihan väsymystäni ja osittain nähdäkseni mitä tapahtuu. Niinhän siinä kävi että halaukset loppuivat, me etäännyimme omiin puuhiimme, pystymme kyllä tekemään työtä hyvin yhdessä mutta siinä se. Sitten olimme sen ainoan kerran sinä vuonna yhdynnässä ja tulin raskaaksi, 45-vuotiaana. Minä koin ristiriitaisia tunteita, halusin toisaalta lapsen mutta en tällaiseen avioliittoon. Mieheni ilmoitti heti että ei käy, ja viimein tutkimuksissa selvisi että on minulle liian iso riski viedä raskaus loppuun. Olen muuten terve ja hyväkuntoinen, olen pitänyt itsestäni huolta, mutta ominaisuuteni eivät sallineet sitä. Niinpä jouduin raskauden keskeytykseen ja se oli kova paikka. Mieheni yritti tukea omalla tavallaan, ymmärsin sen.
Mutta tämä varmaan sitten laukaisi kriisin, eräänä iltana kerroin miehelleni lapsuuden traumasta, koska se oli alkanut vaivata minua.
Kerroin seksuaalisesta hyväksikäytöstä kun olin 8-vuotias ja isäni kuoli. Heti sen jälkeen serkkuni, noin 20v mies aloitti sen. Siitä on nyt kaksi vuotta. Mieheni oli hiljaa 3 päivää, minä varasin ajan terapeutille koska olin todennut asian vaivaavan minua ja sitten tämän hiljaisuuden myötä trauma uusiutui.
Olin 3 päivää vaikeissa stressireaktioissa, pyysin miestäni viemään minut lääkäriin koska tarvitsin nyt apua. Hän ei suostunut. Lapsemme pitivät minusta huolta. Vanhin lapsista 18-vuotias, tuli aina lukiosta viereeni sohvalle lukemaan lehtiä, jututtamaan, istumaan viereen. En nukkunut öisin joten yritin nukkua päivällä, ja lapset turvasivat untani. 16-ja 17-vuotiaat tytöt tekivät ruokaa ja syöttivät väkisin, olivat koulusta pois vuorotellen ja pitivät seuraa. Oli talvi, miehelläni olisi ollut aikaa, mutta hän intti että pitää tehdä metsätöitä. Se oli selvä valinta ja hän valitsi työt. Luottamus sai pahan kolauksen.
Nyt olen parempi, traumaterapia on auttanut, mutta tottakai suhdettani en ole pystynyt hoitamaan ja tilanne on aika paha. Olen aina ollut se joka on pitänyt mieheni päätä pinnalla, hän on ollut turvallinen ja vakaa mies. Nyt havaitsin ettei hän olekaan niin vakaa, eikä turvallinen. Hän on kärsinyt raivokohtauksista, kiukkuisuudesta, välillä täysin käsittämättömistä puheista joissa kaikki saavat osansa, ja tajusin että hän on nyt kovilla. Varasin hänelle ajan terapiaan ja hän meni mutta ei suostunut toista kertaa. Hänen mukaansa se on ajan tuhlausta. Olen sitten yrittänyt hoitaa asiaa omin voimin, keskustelemalla kun hän malttaa, tuuppimalla häntä johonkin hauskaan poikamme kanssa ja luvannut tehdä työt ettei niistä tarvitse huolehtia. Hellyyttä olen yrittänyt antaa ja saada, mutta hän on ollut hyvin vaikea lähestyttävä, keksinyt jotain kiireitä ettei ehdi halata. Tilanne on minulle sietämätön, koska tarvitsisin turvaa, kosketusta ja hellyyttä ja lämpöä ja myös seksiä. Hyväksikäyttö ei näy minulla seksuaalisella puolella juurikaan. Olen puhunut näistä mieheni kanssa, kysynyt mitä sinä tarvitset. Hän ei vain vastaa.
Tunteeni kuolevat ja alan ajatella että ero on ainoa vaihtoehto, meidän molempien kannalta. Olen tässä vain lasten takia.
Kämppis
VASTAUS: Hyvä ystävä, kiitos viestistäsi, jossa jaat elämäntarinasi. Siihen mahtuu monenlaista. Karjatilaa pyörittävän pariskunnan arki anoppeineen ja kasvavine perheineen on aina kuormittavaa, ja teidän reppuunne on vuosien varrella kertynyt monenlaista muutakin kannettavaa.
Kuvaat ymmärtäväisesti suhteenne seksielämän vaiheita. Kuulostaa siltä, että olet vuosien varrella saanut yhä enemmän ottaa vastuuta yhteisestä asiasta. Paikoitellen kerrot teidän puhuneen suhteenne tilasta ja sen parantamisesta, mutta puhuminen ei ole saanut aikaan pitkäkestoista muutosta. Kuitenkin ajattelen, että kaikista yhteisistä asioista puhuminen, niin hyvistä kuin hankalistakin, on ainoa keino saada asioita eteenpäin. Pelkällä puhumisella ne eivät muutu, mutta ilman puhumista kumpikaan ei voi edes tietää, mitä toisen mielessä liikkuu.
On ymmärrettävää, että ihastuit toiseen mieheen, koska niin keskusteluyhteys kuin fyysinen läheisyyskin puolisosi kanssa kuihtui. Toinen mies ei kuitenkaan vastannut tunteeseesi. Tässä vaiheessa yritit jälleen panostaa avioliittosi parantamiseen, mutta koit, että miehesi ei lähtenyt yritykseen mukaan.
Kerrot miehesi seksuaalisuudesta sen, että hänestä tuntuu jotenkin vaikealta harrastaa seksiä kanssasi sen jälkeen, kun sinusta on tullut äiti. Hienoa, että hän kertoi tämän. Ei ole harvinaista, että miehelle nousee tällaisia tuntoja. Mielikuva naisesta rakastettuna, halun kohteena ja seksipartnerina ei tuolloin mahdu olemaan olemassa yhtä aikaa madonnamielikuvan kanssa, jossa nainen on hoivaava äiti ja hänen rintansa ovat olemassa vain imetystä ja sukuelimensä lapsen alulle saattamista ja synnyttämistä varten. Tällöin ajatus rakastelemisesta vaimon kanssa vaihtuu mielikuvaan seksistä äidin kanssa, joka on omiaan viemään halun. Jokaisessa parisuhteessa joudutaan pikkulapsivaiheessa tilanteisiin, joissa vaihto hekumallisen rakastajan roolista lasta tyynnytteleväksi vanhemmaksi tapahtuu nanosekunnissa. Näihin mielikuvan vaihtoihin voisi yrittää etsiä omia keinoja. Millä tavalla siirrän mielessäni vanhempiroolin kauas pois, vaikkapa maata kiertävälle radalle asti ja sitten nostan esille haluavan, seksuaalisen minäni? Miten kumppanini voisi auttaa tässä? Millainen kosketus, millainen puhe voisi auttaa tunnelman vaihdossa?
Sinä jouduit vielä käymään läpi abortin ja sen esiin nostattamat muistikuvat seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Onneksi olet saanut käydä näitä asioita läpi omassa terapiassasi. Ymmärrän jotenkin sitä, että miehesi alkoi näissä vaiheissa käydä riitaiseksi ja raivokkaaksi. Ehkä hän oli neuvoton ja turhautunut eikä osannut auttaa sinua. Ehkä hän oli pettynyt siitä, että yhteinen elämänne ja suhteenne sai uusia kuormia kannettavaksi. Hänelläkään ei ole ollut helppoa eikä hänellä ehkä ole työkaluja tunneasioiden selvittämiseen.
Lähtisikö miehesi kanssasi pariterapiaan? Minusta on hienoa, että hän kävi sen yhden kerran yksilöterapiassa, vaikkei kokenutkaan saaneensa siitä paljonkaan irti. Mutta kävi kuitenkin, mikä oli mielestäni osoitus motivaatiosta yrittää jotain paremman elämän puolesta! Jospa lähtisitte yhden kerran pariterapiaan. Miehesi varmaan voisi suostua yhteen käyntiin. Sen käytyänne voisitte pohtia, haluaisitteko jatkaa. Yhdessähän nämä solmut ovat muodostuneet vuosien varrella, joten yhdessä keskustellen niitä kannattaisi vielä yrittää avata.
Toivon teille suhteeseenne uusia, vihreitä oraita, vaikka kesä onkin kääntymässä syksyn suuntaan!
Päivi, perheneuvoja
