Vanha totuus toimi kolme vuotta sitten: nähdessäni nykyiseni ensimmäisen kerran, tiesin välittömästi, että tämän kanssa haluan viettää loppuelämäni. Seurustelu käynnistyi vauhdilla, vaikka asuimme eri paikkakunnilla. Kysyin jo ensimmäisenä yhteisenä iltanamme, onko hän jo selvittänyt mielestäni kohtalaisen tuoreen, silloin vain kaksi vuotta vanhan avioeronsa jälkimainingit. Väitti selvittäneensä, mitä rohkenin hieman mielessäni epäillä, sillä erosta toipuminen ja uuden elämän rakentelu vie paljon enemmän aikaa kuin eroavat aavistavatkaan.

Meillä oli kaikin puolin mukavaa. Tapasimme usein, molemmat näkivät vaivaa tapaamisten järjestelyissä. Vuosi ja kymmenen kuukautta alun jälkeen ihmettelin, kun en häntä yllättäin tavoittanut. Seuraavana päivänä hän ahdistuneena tunnusti olleensa yötä jonkun toisen naisen luona. Tuntuu pahalta, mies sanoi. Vetäydyin, jonkin verran, en kokonaan. Elämän kolhuja kokeneena tiedän, että eron jälkeen seuraa yleensä oman itsetunnon kohennusvaihe, joskus täysin lyhytnäköisinkin konstein. Hän sanoi, että jos olisin kokonaan vetäytynyt, hän olisi tehnyt kaikkensa saadakseen minut takaisin, etsinyt minut vaikka maailman ääristä.

Kahden kuukauden kuluttua putosi isompi pommi: yhteisen baari-iltamme jälkeen, ehkä alkoholin vapauttamana ja lopulta myös tuntoihinsa tulleena hän kertoi jälleen viettäneensä yön toisen naisen, mutta eri naisen kanssa kuin aiemmin. Siitä alkoi vyyhti purkautua. Seurustelumme alkuaikoina hän olikin aktiivisesti hakenut myös muuta seuraa, netin deittipalstoilta, ja onnistunutkin löytämään neljä muuta lisäkseni! Aika aktiivinen äijä, siis. Tosin näistä neljästä kahta hän oli harvakseltaan tavannut.

Tietysti putosimme aikamoiseen kriisiin. Puhuimme, yöt, päivät. Se, mistä rohkenen antaa meille pisteitä, oli asioiden käsittelytapa: vaikka molemmat itkivät, emme antaneet vihalle valtaa. Hän kertoi olleensa täysi typerys, pilanneensa kauniin tarinamme, koki menettäneensä itsekunnioituksensa pelillään. Koki olleensa sekaisin kuin seinäkello eronsa jälkeen, eron, jota oli seurannut lyhyt rakastuminen ja pikainen muuttaminen yhteen naisen kanssa - eikä tämäkään tarina ollut toiminut. Koska hänen kolme lastaan asuvat ao naisten paikkakunnilla, ilmainen majapaikka oli myös houkutellut.

Miehen menneisyys selittää minulle paljon. Hän oli kaksi kertaa jättänyt kaiken naisen takia ja tullut varsin kovakouraisesti hylätyksi. Ensin hän ryhtyi yhtiökumppaniksi vaimonsa yritykseen. Vaimo paljastui - tämän tiedän - kohtalaisen kovaksi peluriksi, ja avioliittoon kuuluivat jatkuva uhkailu pettämisellä, jätetyt, muttei loppuunviedyt avioerohakemukset, miehen harrastusten ja sukulaissuhteiden väheksyntä jne. Toinen, jo aiemmin mainitsemani tarina, alkoi pian eron jälkeen ja loppui myös varsin pian. Ehkä hän alitajuisesti halusi testata minua, meidän tarinaamme. Testi oli kyllä kovanpuoleinen, mutta sen läpäisimme.

Vaikka olin kuin haavoittunut eläin, järkevä osa minusta saattoi ymmärtää kuvion. Mies pelasi korttia naisilla - ei ehkä jaksanut uskoa siihen, että meidän sinänsä onnellinen tarinamme kantaisi, vaan halusi pitää naisreserviä varalla. Kunnes omatunto voitti, kunnes hän omien sanojensa mukaan tajusi rakastavansa minua, ja häpesi käytöstään. Sanoi, ettei hän ole osannut ajatella juuri mitään, ei tajuta mitä moinen saa aikaan. - Nämä "toiset naiset" eivät tienneet toisistaan, minusta kylläkin - arvelen, että olivat odottaneet tarinamme päättyvän. Heidän haavoittumisestaan en tiedä, en tunteistaan - eikä minun tarvitsekaan.

Mies on luonteeltaan hyvin perhekeskeinen, kunnollinen ja hyvä, sen tiedän jo aiemmasta. Olemme koko ajan olleet paljon tekemisissä toistemme lasten ja muun suvun ja ystäviemme kanssa, jotka olemme aikuisina sekoilun selvittelyltä säästäneet.

Asioiden valkenemisen jälkeen minulla ei ole ollut mitään syytä epäillä häntä mistään. Päin vastoin: olen saanut osakseni niin hyvää kohtelua kuin nainen ylipäätänsä voi saada. No, niin oli toki aiemminkin. Raadollinen ja paradoksaalinen totuus on, että olisin heittänyt hänet pellolle silloin aiemmin - jos olisin tiennyt. Asioiden valjettua rakkaus oli syventynyt jo niin, että halusin antaa anteeksi. Kukapa meistä olisi täydellinen. Oman eroni jälkeen olin sekoillut aika lailla samalla tavalla - tosin kenellekään pokaamalleni miehelle en ollut väittänyt hänen olevan ainoa. Minusta ei ole lyömään lyötyä.

Annoin anteeksi. Jokunen aika sitten hän pyysi minua vaimokseen, enkä epäröinyt sanoa kyllä.

Ongelmani on kuitenkin se, että minä, joka olen luonnoltani iloisista iloisin ja jalat maassa -tyyppi, poden tavan takaa backlashejä. Isku oli iso. Näen painajaisia, apeudun. Tavan takaa, en koko ajan. Olen keskustellut koetusta parhaan ystäväni kanssa, ja tietenkin kumppanini kanssa, joka on todellakin hyvin jaksanut nyt aiheetonta murehtimistani. Pitihän minun kysyä, olivatko naiset kauniimpia tai muuten parempia kuin minä. Eivät olleet, kuului vastaus. Seksi, arki, yhdessäolo, keskinäinen tuki, kiinnostus kummankin vaativaa työtä kohtaan, ystävien tapaaminen, omaisista huolehtiminen ovat sujuneet koko tarinamme ajan, kriisistä huolimatta, mielestäni erinomaisesti, sillä luonteiltamme, ulkonäöltämme, elämänkokemuksiltamme sovimme toisillemme, minkä olen kuullut myös ystäviemme suusta. Haluan elää tämän miehen kanssa.

Mikä siis auttaisi minua lopullisesti toipumaan? Asioiden paljastumisesta on vasta vajaa vuosi. Olen harrastanut meditaatiota, minulla on syvä kristillinen vakaumus, ja yllätyksekseni, ilman että olisin toivonut, myös kumppanini on liittynyt kirkkoon. Urheilen paljon, olen työhöni ja elämääni tyytyväinen. Silti välistä tuntuu kuin viime kesän jysäykset kaikuisivat yhä liikaa mielessäni, olen välistä apea, aloitekyvytön ja tunnen itseni yhä välistä typeräksi, huijatuksi, ja ne muutamat oudoiksi jääneet jutut tarinamme alkuvuodelta pamahtavat mieleen kuin ydinpommit.