Olemme 14 vuotta yhdessä ollut pariskunta jolla on kaksi 6-9-vuotiasta lasta. Suhdettamme on lasten syntymästä asti varjostanut taloudellinen tilanne, sillä hoidin lapsia kuusi vuotta kotona, ja sen jälkeen lähdin opiskelemaan yliopistoon, jossa olen vieläkin. Miehellä on siis ollut vastuu elätuksesta, eikä tilannetta helpota hänen työnsä, josta hän ei pidä. Toisaalta nyt talo on maksettu, joten tilanne ei ole mielestäni mitenkään katastrofaalinen. Miehelläni on ollut neljänkympinkriisi jo vuosia, vaikka täytti vasta nyt, ja jotenkin tuntuu, että koko tulevaisuus tuntuu hänestä näköalattomalta. Itse nautin opinnoistani ja ajattelen, että elämä on vasta tarjoamassa parhaat vuotensa, nauttisin seksistä enemmän kuin ennen ja olen tyytyväisempi itseeni kuin nuorempana.
Miehelläni tuntuu olevan päin vastoin, eikä hän ole enää kiinnostunut minusta samoin kuin ennen, vaikka sanookin, että olen hänestä haluttava. Hän sanoi, ettei tiedä, mitä tuntee minua kohtaan tai mitä hän haluaa tulevaisuudelta.
Lisäksi hän sanoi, ettei muista milloin kanssani oli viimeksi tosi hauskaa, pienet yhteiset lounastreffit tai yhteiset käynnit salilla tai uimassa eivät kuulemma riitä. Arki siis ahdistaa, vaikka mielestäni sen pitäisi olla suhteen perusta, ei aina voi olla juhlaa! Lisäksi hän ei itse ikinä ole järjestämässä mitään "ekstraa" vaan minun täytyy aina järjestää lapsille hoitajat yms., jos johonkin olemme menossa. Itse en ole ikinä epäillyt rakkauttani mieheeni, ja olen aina ajatellut, että voitamme kaikki vaikeudet, ja jos vain yritän tarpeeksi ja muutan omia huonoja kommunikointitapojani yms., niin kaikki selviää.
On vaikea ymmärtää, ettei kaikkeen voikaan vaikuttaa itse, tai että toisen rakkaus voisi vähitellen kuihtua, kun oma rakkaus on vahvempi kuin ehkä alussa. Olen sanonut miehelleni, että pitäisikö meidän muuttaa erilleen, mutta ajatuskin tuntuu kamalalta. Lapsille se olisi hirveä shokki, sillä heillä (tai kenelläkään muulla) ei ole aavistustakaan keskinäisistä vaikeuksistamme. Meitä pidetään varmaan keskivertoa onnellisempina ulkopuolisten silmin. Kaiken pitäisi olla hyvin, ja silti itken suuren osan siitä ajasta kun olen yksin!
Pelkään suhteemme puolesta ja haluaisin auttaa miestäni löytämään vastaukset kysymyksiinsä, mutta en tiedä mitä tehdä. Olemme käyneet juttelemassa psykologin kanssa ja perheterapiassa, mutta tuloksettomasti. Meidän ongelmamme ei ole se, ettemme puhuisi tunteistamme – mies on aina ollut valmis puhumaan ja miettimään asioita. Tiedän, että hän on rakastanut minua yhtä vahvasti kuin minä häntä, mutta ovatko ne tunteet nyt hävinneet, ja voiko niitä enää virvoittaa, se on eriasia. Toista naista ei hänellä ole, mutta lievän masennuksen mahdollisuus on olemassa. Hän tuntuu olevan sitä mieltä, että elämä on jo ohi, vaikka eihän se vielä ole lähelläkään loppua. Työpaikan vaíhto ei auttanut, vaikka sitä toivoin, koko ala on hänelle väärä ja rahatilanteen takia mies näkee, ettei mitään muuta mahdollisuutta ole kuin jatkaa työssä, jota inhoaa. Ajattelin aina, että osasyy ongelmiimme on hänen työnsä, mutta onhan myös mahdollista, että häntä ahdistaa niin paljon suhteemme, että se vaikuttaakin työhön. Hän ei tunnu saavan kiinni siitä, mitä haluaa, jännitystä ja yllätyksellisyyttä kuulemma kaipaisi enemmän. Itse pidän rutiineista, en ole kilpailuhenkinen kuten hän, enkä kaipaa elämääni vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Kaikki muuttui oikeastaan lasten syntymän jälkeen, siihen sopeutuminen oli kai kummallekin aika vaikeaa. Mies nauttii kyllä lasten kanssa puuhailemisesta ja sanoi, että heistä eroaminen olisi todella vaikeaa (siis kun asuisivat vuorotellen
toisen luona). Rakkaus on pitkämielinen, mutta en tiedä miten paljon sen vuoksi pitäisi kärsiä. Kaikkeni olen valmis tekemään jos suhteemme korjaantuisi, sillä hän on ehdottomasti elämäni rakkaus, ja paras kumppani minulle kun sille päälle sattuu. En vain tiedä onko se enää minusta kiinni...
Nainen, 38
Hei,
Pohdit parisuhteenne tilannetta varsin syvällisesti ja perusteellisesti. Teillähän on paljon hyvää: pystytte puhumaan suhteestanne ja tunteistanne. Olette käyneet yhdessä jopa terapiassa. Tosin sanoit, että tuloksettomasti. Miten sen voi mitata? Voisi ajatella, että te hyödytte pariterapiasta, koska pystytte puhumaan.
Tunteet ovat arvaamattomia ja monimutkaisia. Varsinkin toisen tunteet. Pohdit miehesi tunteita; ovatko ne hävinneet ja pystyykö niitä virvoittamaan. Kyllä tunteisiin voi vaikuttaa. Rakkaudella on nälkä. Tunteita voi ruokkia tekemällä tietoisesti sellaisia asioita yhdessä, joista molemmat nauttivat. Jos yhteiset lounaat, salilla tai uimassa käynnit eivät ole sellaista, niin mikä olisi? Mikä miehesi mielestä olisi ”tosi hauskaa”?
Myös sanoilla voi ruokkia tunteita; voi sanoa hyviä asioita toisesta, kertoa rakkaudestaan. Kosketus ja hellyys ruokkivat tunteita. Yksikin hellyydenosoitus päivässä voi muuttaa tilannetta.
Tunteita voi siis elvyttää, jos haluaa. Tässä tuleekin eteen kysymys tahdosta: mitä minä haluan? Kerroit miehesi sanoneen, että hän ei tiedä, mitä haluaa tulevaisuudelta. Missä mielessä? Työn vai parisuhteen kannalta? Suhdetta voi parantaa yhdellä ehdolla: molemmat haluavat sitä. Kirjoitit, että et tiedä, onko se enää sinusta kiinni. Ilmeisesti ei ole. Sinä et voi elvyttää miehesi tunteita, jos hän ei sitä tahdo.
Ehdotan, että teette perinteisen parisuhteen tilaa kartoittavan tehtävän. Kirjoittakaan molemmat itseksenne paperille viisi lausetta, jotka alkavat: ”Toivoisin, että sinä…”. Käykää lauseet yhdessä läpi niin, että luette ne vuorotellen toisillenne. Älkää kommentoiko tai yrittäkö mitenkään kumota toistenne toiveita. Sen jälkeen kirjoitatte viisi lausetta: ”Pidän siitä kun sinä…” Ja käsittely samalla tavoin.
Toisen toiveet, tahto, unelmat. Kunnioittakaa niitä. Aina ei tiedä selkeästi, mitä haluaa. Tai vaikka tietäisikin, niin sitä on vaikea sanoa puolisolle. Tulevaisuus voi tuntua näköalattomalta myös siksi, että ei uskalla antaa lupaa omille unelmille. Ihanteiden ja todellisuuden ero voi tuntua liian suurelta.
Perheneuvoja Heikki