Ongelmia on paljon ja edelleen osin samoja kuin alusta lähtien. Tuntuu että liittomme on taas pahasti väjähtynyt ja kriisissä, ja on ollut pitkään.
Terapiassa yritimme käydä ennen eroa, mutta tuloksetta. Mieheni ei osannut puhua asioista eikä nähnyt ongelmia, tai ei myöntänyt niiden olemassaoloa. Sanoi, ettei hänellä mitään ongelmia ole. Lopulta kävin terapiassa yksin.

Olen nyt taas useasti yrittänyt puhua miehelleni mieltäni painavista asioista, yhteyden puutteesta, yhteisen tekemisen puutteesta... Tunneilmaston synkkyydestä... Kunnioituksen ja arvostuksen tunteen puuttumisesta...välinpitämättömyydestä. Siitä, että parisuhdetta pitäisi hoitaa, mutta miestä ei vaan tunnu kiinnostavan.

Häntä tuntuu kiinnostavan vain se, että arki pyörii ja vaimo hoitaa ruoan pöytään, ja hänellä riittää aina aikaa omiin juttuihinsa. Hän kyllä myöntää, että ei ole tullut hoidettua avioliittoa, mutta ei myöskään tee asialle mitään, enkä kyllä jaksa minäkään enää. En jaksa enää kannatella tätä kaikkea yksin.

Tuntuu, etten saa itse tästä liitosta mitään, vain pahaa mieltä ja pettymyksiä. Taakaksi on tullut myös mökki, jota mies alkoi rakentaa itselleen, taannoin kun olimme palamassa yhteen, omin ehdoin kun sitä niin halusi. Hän on aina tehnyt isoja päätöksiä lopulta yksin, kuuntelematta minun ajatuksiani tai mielipiteitäni. Niinkuin nytkin.

Tuntuu että olen täydellisen yksin ja todella yksinäinen ajatuksieni kanssa, miehen ilmekin on näkemisen arvoinen aina kun yritän asioista alkaa puhumaan. Olen kysynyt myös onko hän onnellinen ja tyytyväinen, ja kuulemma on. Eikai se tämän kummempaa muillakaan ole, hän vastaa.

Seksiä on harvoin, noin kerran, kaksi kuussa, minunkin aloitteestani.
Läheisyyttä ei ole juuri ollenkaan ja huomaan jo työntäväni miestäni pois jos harvoin hakeutuukin lähelleni. Mies on kotona poissaoleva, räplää usein tablettiaan, on ärtynyt ja masentuneen oloinen, hakeutuu pois muun perheen luota omiin oloihinsa. Hän on melko usein öitä pois kotoa, mökillään 30 kilometrin päässä kotoa. Olen tämän huomioni hänelle myös sanonut.

En tiedä enää mitä tässä pitäisi tehdä. Kaipaan kipeästi rakastavaa, kunnioittavaa ja hyvää ilmapiiriä ja tunnetta. Olen vakavissani harkinnut eroa, niin epätoivoinen olen. Tästä olen myös miehelleni puhunut, hänen sen kummemmin siihen mitään kommentoimatta.

Välinpitämättömyys satuttaa. Lähinnä tuntuu kuin olisi neljä lasta, joista kannan vastuun yksin, enkä itse saa mitään tukea ja välittämistä. Ero alkaa tuntua ainoalta vaihtoehdolta, koska en halua näinkään elää. Miksi toinen ei halua kuulla hätääni eikä reagoi siihen mitenkään? Luulisi kerrasta oppineen, mutta ei!