KYSYMYS: Olen seurustellut yli 2,5 vuotta. Yhdessäkin olemme asuneet pitkään ja myös kihloihin ehtineet. Mieheni on lähes täydellinen: kiltti, luotettava, huomaavainen ja hän tekee minut onnelliseksi. Suhteessamme ei ole ongelmia, ja haluan pysyä siinä enemmän kuin mitään muuta. Ongelma on se, että en pääse yli eräästä typerästä teostani, vaikka se on sovittu ja käsitelty moneen kertaan.
Minua vaivaavasta tapahtumasta on puolisen vuotta. Olimme yhdessä kumppanini ja ystävieni kanssa opiskelurientoja viettämässä. Tapahtuma alkoi aikaisin, ja iltaa kohden aloin olla melkoisessa humalassa. Tunnelma oli katossa, ja päädyimme porukalla erään minulle ja kumppanilleni tuntemattoman henkilön luo juhlimaan. Itselläni oli juhlafiilis, mutta poikaystävääni alkoi väsyttää ja kyllästyttää, ja hän halusi kotiin. Oman humalatilani ja korkean tunnelmani vuoksi en halunnut lähteä. Saimme aiheesta komean riidan aikaiseksi. Sen päätteeksi mies lähti kotiin ja jäin itse ystävieni seuraan.
Usein tulen humalassa huomionkipeäksi, ja varinkin tuo riita ja poikaystävän lähtö saivat minut tuntemaan oloni hylätyksi. Itkin ja juttelin asiasta kavereideni kanssa. Oloni parani vähän, ja päätimme jatkaa hauskaa iltaa. Siirryimme toiseen paikkaan, jossa juhlinta jatkui.
Tästä eteenpäin hädin tuskin muistan itse mitään, sillä olin niin kovassa humalassa. Jatkopaikassa olin alkanut jutella yhden tyttökavereistani kanssa siitä, kuinka pitkässä suhteessa joskus miettii, millaista seksi jonkun muun kanssa olisi. Olimme ilmeisesti syvällisemminkin puhuneet aiheesta. Tämän jälkeen filmi on todella pahasti katki. Olin kuulemma puhunut samasta aiheesta eräälle kaveripojalleni, mutta se oli mennyt liian pitkälle. Olin ehdottanut, että harrastaisimme seksiä, jotta saisin tietää, millaista se olisi jonkun toisen kanssa. Tämän jälkeen voisin jatkaa onnellisesti suhdettani. Olin kuulemma puhunut paljon, kuinka rakastan nykyistäni, ja tekisin teon vain parisuhteemme hyväksi. Tietenkään kaveripoikani ei suostunut, mistä en voisi helpottuneempi olla.
Seuraavana aamuna en muistanut tapahtumista juuri mitään. Kysyin tuolta kaveripojaltani, mitä minun oli tullut tehtyä. Hän kertoi totuuden, josta järkytyin syvästi. Kerroin heti kaiken poikaystävälleni itkun saattelemana. Onnekseni hän oli hyvin ymmärtäväinen ja antoi anteeksi. Saimme asian sovittua saman tien. Keskustelimme tapahtumat läpi myös tuon kaveripojan kanssa, sekä tyttökaverin, jonka kanssa olin mokaani edeltävästi keskustellut. Hekin parisuhdeihmisinä ymmärsivät kaiken hyvin, eivätkä tuominneet minua.
Ongelmani on, että mielessäni rankaisen itseäni tuosta jutusta edelleen. Koen, etten ole miehelleni tarpeeksi hyvä tai ansaitse häntä. Pelkään myös, paheksuvatko asiasta tietävät henkilöt minua salaa. Tiedän, ettei mitään tapahtunut, enkä varsinkaan tuon kokemuksen jälkeen aio tehdä vastaavaa enää ikinä. Toki ajatus seksistä toisen kanssa mietitytti tuolloin ja tulee aina mietityttämään. En vain tietenkään tietoisesti veisi ajatuksiani tekojen tasolle, se ei olisi upean suhteeni rikkomisen arvoista. Tuolloin vain riita poikaystävän kanssa ja kovan luokan humalan aiheuttama estottomuus veivät asian liian pitkälle.
Tapahtuma on välillä pitkään pois mielestä, ja sitten se palaa taas. Joka kerta pyöritän sitä mielessäni, ja tulen lopulta tulokseen, että mitään ei tapahtunut, sillä tapahtuma oli tarkoitettu opetukseksi minulle, ja sain uuden tilaisuuden toimia oikein. Hetkeksi se helpottaa, kunnes epävarmuus palaa taas. Kysymykseni on siis se, että miten voin antaa tämän itselleni anteeksi ja jatkaa oikeasti eteenpäin?
22
VASTAUS: Pohdit, miten voisit antaa itsellesi anteeksi teon, jolla tiedät loukanneesi rakkaintasi. Vaikka asia on teidän kesken sovittu, et pääse eroon piinaavasta syyllisyyden tunteesta. Et, vaikka tiedät, ettei mitään peruuttamatonta tapahtunut.
Olet miettinyt tapahtunutta perusteellisesti. Tiedät, että riita poikaystävän kanssa sai sinut tuntemaan itsesi hylätyksi ja se yhdessä vahvan humalatilan kanssa vaikutti siihen, että ehdotit seksiä kaveripojalle. Oma käytös nolottaa jälkikäteen, varsinkin, kun et itse muista mitä tapahtui, vaan olet joutunut kuulemaan sen toisten kuvaamana. Tunnistat, että toki joskus käy mielessä ajatus, millaista olisi seksi jonkun toisen kuin oman kumppanin kanssa – ja sellainen ajatus on sinänsä luonnollista. Mutta tiedät, että selvin päin et haluaisi loukata kumppaniasi olemalla hänelle uskoton – et edes puheen tasolla.
Olet edennyt asian käsittelyssä oikean suuntaisesti: Et kieltänyt tapahtunutta, vaan halusit kohdata sen. Et halunnut salata sitä myöskään seurustelukumppaniltasi, vaan kerroit ja pyysit anteeksi. Miettiessäsi asiaa huomaat, että se oli tärkeä opetus siitä, miten et halua toimia. Mikä sinua siis vielä vaivaa tässä tapahtumassa? Onko se tunne häpeä, joka ei vain jätä rauhaan? Oma töppäily hävettää, sitä on vaikea antaa itselleen anteeksi, kun on loukannut käyttäytymisellään rakkaintaan. Nyt mietit, mitä muut sinusta ajattelevat. Häpeä saa aikaan sen, että tekisi mieli painua maan alle.
Häpeä on suojaava tunne. Terve häpeä estää meitä ylittämästä yhteisesti sovittuja ja omaa persoonaa suojaavia rajoja. On tervettä hävetä käyttäytymistään, jolla voi olla vahingollisia seurauksia sekä itselle että myös muille. On oikein sopia asiat niiden kanssa, joille ne kuuluvat. Mutta kaikesta tästä huolimatta häpeä voi myös jäädä päälle. Sinulle on tainnut käydä niin. Häpeään sekoittunut syyllisyys piinaa sinua. Tehtyä et saa tekemättömäksi, sen tiedät ja tunnustat. Olet pyytänyt ja saanut anteeksi kumppaniltasi, mutta jäljelle on jäänyt sellainen koko olemustasi koskettava häpeä, mikä estää sinua antamasta itsellesi anteeksi. Koet olevasi niin huono ja epäluotettava, ettet ansaitse kumppanisi rakkautta.
Rakkautta ei voikaan ansaita. Syvintä rakkautta on se, että sinusta välitetään sellaisena kuin olet, ilman ehtoja, että kelvatakseen pitäisi olla jotenkin toisenlainen. Olisiko mahdollista, että alkaisit katsella itseäsi yhä enemmän rakkauden silmälasien läpi? Olet tehnyt sellaista, mitä häpeät ja jota olet pyytänyt anteeksi, ja olet sen myös saanut anteeksi. Sinun ei tarvitse enää rangaista itseäsi teostasi, se on jo selvitetty ja sovittu. Olet edelleen se sama hyväksymisen ja rakastamisen arvoinen ihminen kuin ennen tapahtumaa. Me kaikki teemme virheitä, joiden seurauksia joudumme kantamaan. Sen tiedostaminen tekee meistä inhimillisiä ihmisiä. Mutta arvoamme ihmisinä tekomme eivät vähennä. Jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on, myös itsensä hyväksymäksi ja rakastamaksi.
Toivon, että saat rauhan sisimpääsi – ja uskallat jälleen antautua rakkaudelle.
Perheneuvoja Pirkko
