Tallinnasta kuuluu kummia. Vuoden alussa aloitettu ilmainen joukkoliikennekokeilu on ollut menestys. Turussa vieraillut Tallinnan varakaupunginjohtaja Taavi Aas kertoi yksityisautoilun vähentyneen keskusta-alueella 15 prosenttia ja joukkoliikenteen matkustajamäärien puolestaan lisääntyneen yli 12 prosenttia. Ilmaisen joukkoliikenteen järjestäminen maksaa Tallinnalle vuosittain 12 miljoona euroa ja 17 miljoonaa euroa menetettyinä lipputuloina. Tulevat vaalit painavat, mutta tästä huolimatta jopa oppositio kannattaa hankkeen jatkamista.
Suomessa ei ilmainen joukkoliikenne herätä innostusta, vaikka Tallinnan tulokset ovat lupaavia. Päinvastoin. Kuntatalouden rämpiessä syvässä suossa, kertalippujen hinnat ovat nousseet ja reittejä lakkautettu koko maassa. Toisin kuin lupailtiin, yksityiset palveluntuottajat eivät ole tuottaneet kilpailukykyisiä hintoja eivätkä monipuolisia palveluja. Korotuksia hinnoissa ja leikkauksia palveluissa perustellaan vanhenevalla kalustolla, vähäisillä käyttäjämäärillä ja kasvaneilla polttoainekustannuksilla. Yhtä kaikki, Tallinnassa homma toimii.
Suomessa on yksi edistyksen keidas, missä on käytössä ilmainen joukkoliikenne. Kyse on piskuisesta Maarianhaminan kaupungista. On hiukan eri asia verrata Maarianhaminaa ja Helsinkiä, mutta ajatus ilmaisesta joukkoliikenteestä ei ole täysin uusi Manner-Suomeessakaan. Kaupunginvaltuutettu Päivi Lipponen ehdotti asteittaista maksuttomuuteen siirtymistä vuonna 2008. Aikaisemmin samana vuonna Helsingin vihreät kansanedustajat ehdottivat lippujen hintojen puolittamista ja leimasivat maksuttomuuden populismiksi. Vasemmisto puolestaan julkaisi vast ikään punavihreän asiakirjan, jossa korostetaan kaupunkien sisäistä maksutonta joukkoliikennettä.
Ilmainen joukkoliikenne kuullostaa pikaisesti vihervasemmistolaiselta puunhalaushippeilyltä. Tunkkaiset ennakkoasenteet kannattaa jättää city-maasturiin. Tutustuin itse ensimmäistä kertaa ilmaiseen joukkoliikenteeseen kapitalismin kehdossa – Ameriikan Yhdysvalloissa. Tämä yllätti, sillä jenkkilä on yksityisautoilun mekka. Ahdas keskusta-alue tuhansine turisteineen ja shoppailijoineen selitti kuitenkin kaiken. Juuri kukaan ei vastustanut Seattlen downtownin maksutonta joukkoliikennettä. Ei vaikka siellä muutama koditon ihmisroska nukkuikin kakat housussa.
Ilmaisen joukkoliikenteen vastustajien syiden kirjo on laaja. Vedotaan alueellisiin eroihin palveluiden tuottamisessa, verrattain vähäisiin matkustajamäärien lisäyksiin ja kuntatalouden rajallisuuteen. Suurin osa valideja argumentteja. Mitä alueelliseen eriarvoisuuteen tulee, on turha olettaa, että Suomessa siirryttäisiin täysin maksuttomaan kansalliseen joukkoliikenteeseen. Siksi lieneekin syytä miettiä ratkaisuja yksittäisten kaupunkien näkökulmasta. Matkustajamäärien lisäys vasta-argumenttina on absurdi, kun taas kuntatalous koko ongelman keskiö.
Kyse ei ole pelkästään taloudesta vaan yhtä lailla oikeudenmukaisuudesta. Kaikilla ei ole varaa omaan autoon ja jo nykyinen hintataso ilman korotuksia osuu kaikista köyhimpiin kansalaisiin, jotka elävät joukkoliikenteen varassa. Alueellisesti maksuttomuus ei synnytä eriarvoisuutta vaan päinvastoin ylläpitää reittejä, jotka lipputuloilla jäisivät ajamatta. Toiset väittävät, että kyse on kalliista tulonsiirrosta ja joukkoliikenteen suosimisesta. Aika on ajanut dösiä vihaavien päätoimittajien ohi. On ilmi selvää, että yksityisautoilu ei ole kestävä ratkaisu, ja joukkoliikenteeseen tulisi investoida jo pelkästään ympäristösyistä.
Viime aikoina suomalaiskaupungit ovat saaneet kipinän kaivaa toriparkkeja ja tarpeettomia tunneleita julkiseen liikenteeseen investoimisen sijaan. On täysin perusteltua kysyä, miten kaupungin sivuuttava moottoritiehanke elävöittää Tamperetta raitiovaunua enemmän tai miksi Mikkelin kokoinen kaupunki, joka ei kärsi nimeksikään pysäköintiongelmista, tarvitsee veronmaksajien rahoilla rakennetun kuopan keskelle kaupunkia?
Kirjoitin aikanani erääseen maakuntalehteen artikkelin pummilla matkustamisesta. Valtion rautateiden silloinen tiedottaja ei jutustani erityisemmin innostunut vaan ehdotti toimittajaa kokeilemaan seuraavan kerran esimerkiksi myymälävarkautta. Kirjoitin vastineen, missä vertasin VR:n hintoja lailliseen ryöstöön. Jätin tekstin julkaisematta, mutta VR:n rukatessa hintoja jälleen kerran ylöspäin, herää kysymys, tuetaanko meillä oikeasti julkista liikennettä matkustajan vai näön vuoksi? Julkisen ja yksityisen rajan hämärtyessä hämärtyy myös liikelaitoksen päämäärä? Tarjotaanko mahdollisimman edullisia ja kattavia palveluja kansalaisille vai mahdollisimman suuria tuottoja osakkaille?
Ammattiliitto JHL:n selvityksen mukaan 76 prosenttia suomalaisista uskoo, että julkinen liikenne on yksi peruspalvelu muiden joukossa. Vain kymmenesosa on sitä mieltä, että julkinen liikenne ei ole peruspalveluihin kuuluva asia. Näiden lukujen valossa on syytä kysyä, toteutuuko kansalaisten tahto joukkoliikenteen hinnoittelussa ja kehittämisessä?
Vaasankatu avattiin muutama viikko sitten kansalaisille. Myös keskustelu joukkoliikenteen kuluttajahinnoista olisi syytä avata. Ei ole realistista vaatia nykyisessä asenneilmapiirissä ja taloustilanteessa maksutonta joukkoliikennettä, mutta ainakin lippujen hinnoissa on keskustelemisen varaa. Hintoja voisi helposti kompensoida esimerkiksi ruuhkamaksuin, mutta kyse on lopulta valtion tuista ja poliittisista valinnoista. Tämän hetkinen hintataso ja jatkuvat korotuspaineet eivät aja joukkoliikennejärjestelmän eikä matkustajien etua.
Keskustelu ilmaisesta joukkoliikenteestä on irrationaalista tilanteessa, jossa joukkoliikenteestä tehdään helvetin kallista. Meidän ei tarvitse olla Tallinna, mutta ainakin voisimme ottaa naapurista mallia. Siihen asti suosittelen kansalaisia seuraamaan Smurffitutkaa ja matkustamaan pummilla. Minulla ei ole ainakaan muuhun varaa.