Kaksi Jakartaa

Tuijotan laskua ja koetan säilyttää arvokkuuteni. Siis mitä vittua!? Yli kuuden euron bisse. Katson tarjoilijaa epäilevästi. Tämä pitelee laskua edessään ja katsettaan maassa. Ei auta. Kaivan vastentahtoisesti neljän kuukauden keskipalkkaa vastaavan rahatukon ja heitän ilmaan isoa seteliä. No worries, rahaa on.

Ei sitä oikeasti ole. Odotan vaihtorahaa. Tarjoilija haastaa katseellaan: pari taalaa, kehtaatko kysyä, häh? En kehtaa. Kättelen hovimestarin ja suuntan diskoteekkiin. Chivas Regal, tanssityttöjä ja tärkeitä ihmisiä. Illigals - Jakartan kuumin yökerho. Illan nimi on eliittikännit.

Kävelen maksamatta jonon ohi. Olen valkoinen ja tunnen ihmisiä, jotka tuntevat ihmisiä. Suurimmalla osalla indonesialaisista ei ole mitään asiaa edes klubin parkkipaikalle eikä valtaosa pystyisi maksamaan sisäänpääsymaksua, vaikka haluaisi. Suurin osa ei halua, mutta mitä sen väliä.

Ennen kuin homma menee elosteluksi, lähdetäänpä slummiin. Sallikaa minun esitellä "työpaikkani". Se on ihan siinä rautatieaseman tuntumassa Mangga Duan ostoskeskuksen takana. Pysähdy ylikulkusillan alla ennen ostarin vartijoita ja aitoja. Kojujen ja kaaoksen keskellä kulkee pieni kuja, joka johtaa pimeyteen. Rohkeasti eteenpäin.

Jakartassa köyhyys ei ole koskaan kaukana. Se on kuin Siwa - yllättävän lähellä. Etsi lähin rautatie tai kanaali ja voilá: olet slummissa. Indonesian suurin ongelma korruption jälkeen on agraari köyhyys. Kun raha ei riitä maalla, lähdetään kaupunkiin. Indonesian kolmanneksi suurin ongelma on urbaani köyhyys.

Kuja päättyy kiskoihin, kiskoja seuraa slummi. Se on laiton, se on valtava, se on köyhä. Käänny oikealle ja seuraa raiteita. Tähän päättyy valaistus. Ei hätää, kaikki pelottava ei ole vaarallista. Pimeydestä loistaa hehkulamppu, kauempana nuotio. Palavista jätteistä nouseva kitkerä savu kirvelee silmiä. Lasten ääniä, illan askareita. Matkaa on vielä jäljellä.

Osa slummista on päätetty purkaa. Purettavalla alueella asuu 2 000 perhettä, joille aaltopellistä, laudanpätkistä ja vanerista rakennettu hökkelikylä on koti. Tämä tarkoittaa varovaisesti arvioiden 10 000 ihmistä. Koska slummi on laiton, valtio ei maksa korvauksia eikä neuvottele. Paikallishallinnon kompromissi on muutaman kuukauden jatkoaika. Se ei paljoa lohduta.

Pimeydestä kaikuu tervehdys, heikko valo heijastaa hymyn. Muutama sata metriä betoniaitojen välissä ja asutus pursuaa kiskoille. Satee-kojuja ja kauppiaita. Jalkapallopeli raiteiden välissä. Räikeällä sinisellä pleksillä vuorattu moskeija laulaa rukouskutsua. Hetki vielä ja olet perillä.

Junayhtiö on avaamassa raideosuutta, jonka varrella yhteisö sijaitsee. Tämä tietää tuhoa. Kukaan ei puhu vääjäättömästä, mutta kaikki tietävät. Slummi puretaan pienissä palasissa protestien ja kiusallisen julkisuuden vältämiseksi. Yhteisön johtaja kertoo olevansa varuillaan. "Tapaturmainen" tulipalo on todellinen riski. Vartiointia on lisätty.

Puoli kilometria ja olet perillä. Tervetuloa luokkahuoneeseemme. Se ei ole Suomen opetushallinnon standardien mukainen, mutta kestää sadetta ja pieniä jalkoja. Joka ilta tiistaista perjantaihin täällä opetetaan matematiikkaa ja englantia. Joinain iltoina lapsia on kymmenen toisina viisikymmentä. Heitä ei tarvitse pakottaa tunneille.

Pakotan itseni tyhjentämään shottilasin. Pöytään kannetaan kannullisia kaljaa. Olen ainoa alkoholisti. En jaksa tiedustella, kuka laskun maksaa vaan valmistaudun pettymykseen tuopilla Bali Haita.

Vieressäni istuu kansanedustajan poika, b-luokan julkkis, venäläinen malli, lauma indonesialaisia seurapiirisikoja ja neljän tähden kenraalin tytär. Juhlimme a-luokan julkkista. Private party, vii-ai-pii ja todella muovinen meno. Tanssilavan keskellä on terminaattori ja kaiteella keikkuu keski-ikäinen kiinalainen ekstaasipäissään.

Lavalla tapahtuu. Leidit, joiden tyyli on huorahtava tekevät tilaa syntymäpäiväsankarille. Operaatioon tarvitaan useampi turvamies. Se on valtava, se on massiivinen, se on morbidly obese. Pretty Asmara ei ole pelkästään iso nimi vaan valtava ihminen. Totean ystävälleni, että on syytä juhlia kunnolla, sillä tämä saattaa olla viimeinen vuosikatsaus.

Perseet keikkuvat, salamat välkkyvät ja tv-ryhmä kuvaa. Maailma on yhtä vitun hymyä. Botoxin pingoittamilla kasvoilla ei juuri voi muuta. Sytytän savukkeen. Ekstaasin pökerryttämä kiinalainen kaatuilee nyt lavalla ja lihava juhlakalu syöttää syntymäpäiväkakkua strippareille seurapiirisimpanssien hurratessa. Jeesus sentään, lisää viinaa. Vaihdan tuopin kannuun ja nostan sankarille maljan.

Karjun rumpubasson yli ranskalaisen kosmetiikkafirman myyntiedustajalle mielipiteeni dubstepin tanssimisesta. Tämä heittää peukkua. Yritän uudelleen: "I guess you don't speak any fucking English!" Peukkua. Sitähän minäkin.

Yökerhon asiakaskunta on ignorant. Se kääntyy huonosti suomeksi. Suharton kaaduttua Indonesia sai demokratian eli korruptio 2.0:n ja avasi loputkin säädellyistä markkinoista vääristyneelle kilpailulle. Kymmenen vuotta ja yliopistoista katosivat köyhät. Tämän takia opetamme slummissa. Vain paras saa stipendin ja pääsee jonojen ohi. Loput maksavat opinnostaan. Slummista ei käydä luennoilla.

Suurin osa oppilaistamme käy koulua. Osa on lopettanut ja osa lopettaa, sillä perheen täytyy elää. Lapset joko kerjäävät tai keräävät roskia. Ikä ei ole rasite. Osa ajautuu kadulle helpon rahan ja vapaan elämäntavan perässä. Tuleva katulapsi tekee elämänsä paskimman päätöksen iässä, jolloin se kuuluu vanhemmille.

Vanhemmat vähättelevät sitä, mitä eivät pysty tarjoamaan ja aliarvioivat sen, mitä eivät koskaan ole itse saaneet. En syytä heitä, vaikka pitäisi. Slummista on vaikea nousta. Indonesiassa - kuten kehitysmaissa yleensä - sosiaalinen liikkuvuus on olematonta. Köyhäna syntyy, köyhänä kasvaa ja köyhänä kuolee.

Kun toiset saavat lapiolla ja toiset lusikalla, ongelma on työkaluissa. Köyhät eivät ole tyhmiä. Slummissa tiedetään, miten asiat ovat, mutta mitä sitä murehtimaan, kun ei se sillä muutu. Suurimmalla osalla ei ole papereita, ei lupaa äänestää eikä minkäänlaista sananvaltaa.

Vapaaehtoisemme ovat eliittikoulujen oppilaita. Näytämme lapsille, että opiskelemalla voi menestyä ja tuleville päättäjille, mitä oikea elämä on. Isoiksi kasvettuaan ja läpi yön katumaastureilla kokaiinipäissään ilotyttöjen kera ajeltuaan, voivat sitten krapuloissaan helpottaa morkkista parantamalla maailmaa.

Maailma muuttuu. Kauhistuttavat hien sotkeman meikin peittämät ihmishirviöt kättelevät toisiaan ja poseeraavat satojen salamoiden välkkyessä. Olen kännissä ja valmis käyttämään sananvapauttani. Seurapiirifikserini lukee tilannetta ja hiljentää minut laskulla. Repeän nauramaan. Isken kolmen kuukauden keskipalkkaan kutistuneen setelipinoni pöytään. Let's call it even.

Miksi hassata rahaa yökerhoon ja ihmisiin, joista ei välitä, kun voisi auttaa samalla rahalla köyhiä? Erittäin hyvä kysymys. Siksi, että köyhyys on institutionaalista. Jakarta elää ja rikastuu köyhistä. Kasvava keskiluokka tarvitsee edullisia orjia ja kansantalous halpaa työvoimaa. Korkeat tuloerot (lue=voitot) tehdään pienillä kustannuksilla.

Ilman slummeja Jakarta ei toimisi. Kuka siivoaa paskasi ja kuka tankkaa mersusi? Kuka vartioi taloasi, kun nukut ja lapsiasi, kun taot miljoonia? Nämä kaksi maailmaa elävät symbioosissa, vaikkeivat suhdettaan tunnusta. Jokainen köyhä haluaa rikastua, ja jokainen rikas luulee rikastumalla auttavansa köyhiä. Amerikkalainen unelma, yippikayee.

Kehitysapu ei poista köyhyyttä. Se on hätäapua. Luonteeltaan tekniset ratkaisut eivät ratkaise luonteeltaan poliittisia ongelmia. Ne ylläpitävät ongelmia. Development on bisnes, jonka kauppatavara on köyhyys ja asiakas yhteiskunta. Yksityinen auttaminen on korvannut demokraattiset vaihtoehdot. Köyhyys on ulkoistettu kolmannelle sektorille.

Vastikkeettomassa auttamisessa ei ole mitään vikaa. Se pitää hengissä miljoonia, joita oma hallitus ei auta. Kikkailu kivojen lämminhenkisten ja pörröisten projektien ympärillä vie kuitenkin huomion todellisista ongelmista kuten tulonjaosta, omistajuuskysymyksistä ja demokratiavajeesta.

Homma alkaa mennä vakavaksi, joten palataanpa takaisin Illigalsiin. Olen nähnyt tarpeeksi. Käyn kättelemässä ekstaasin nujertaman kiinalaisen, joka makaa pöydän alla. Kiitän. Ylivoimaisesti illan aidoin jäbä.

Köyhyyttä ei pidä romantisoida, mutta kännissä se on helppoa. Polttelen savuketta skootterin kyydissä hieman päihtyneen kuskin väistellessä liikennettä ja pohdin isoja keloja. Indonesia on täysin riippuvainen talouskasvusta. Kun talous ennen pitkää kääntyy laskuun, köyhistä tulee todellinen ongelma. Niin pitkään kuin Jakartoja on kaksi, köyhyys ja ongelmat eivät katoa mihinkään.

Suhartoa ei kaatanut demokratia vaan kallis palmuöljy, riisipula ja talouskriisi. Niin pitkään, kun slummeissa riittää ruokaa, asiat pysyvät ennallaan. Se ei kestä loputtomiin. Kun Kiina kaatuu, monelle tulee nälkä. Rastafarikin tietää, että a hungry man is a angry man.

E: Takana on kolme kuukautta Indonesiassa. Olen harhaillut slummeissa ja glamourissa; teini-lehden kauneuskilpailussa ja ilotaloyhteisössä sillan alla; olen jahdannut varkaita ja istunut kytiksellä; olen jumittanut ruuhkassa ja ruuhkassa ja edelleen ruuhkassa; olen litkinyt bisseä biitsillä ja pelleillyt uutislähetyksessä; olen tehnyt paljon tyhmää, josta en kehtaa kirjoittaa ja fiksua, joka ei kiinnosta ketään.

Tulen kaipaamaan tätä maata. Jälleen. Savukkeita, kahvia ja ruokaa. Ja tietenkin ihmisiä. Ihmisiä slummissa, jotka eivät pääse pois ja ihmisiä, jotka menevät sinne vapaaehtoisesti. Köyhiä ja rikkaita. Yhtä hymyä kaikki. Tulkaa tsekkaan. Hyvä mesta.

Kirjoitettaessa soi Laineen Kasperi - Pako-Laine