Elokuvat

Suomalainen kuvitteellinen kulttiohjaaja Ripa elokuvassa Ripa Ruostuu (1992) ei saa leffakäsikirjoitusta myydyksi. "Aivan liikaa seksiä ja väkivaltaa" täräyttää kuvitteellinen tuottaja J.J. Keränen poski vasten mobiraa.

Yhdysvalloissa seksi/väkivalta -keskustelun hauta-arkku on nyt jälleen avattu, Blue Valentinen myötä. Tälle korkeintaan romanttiselle elokuvalle annettiin jostain syystä maailman eniten kielletty, eli NC-17 luokitus. Jumala yksin tietää syyn. Siinä oli kai paljas käsivarsi. Sitten ohjaajalla, Derek Cianfrancella paloi hihat. Ja sitten luokituksia jakava instanssi, Motion Picture Association of America perui luokituksen. Ja nyt Blue Valentine onkin K-15 elokuva.

Hollywood on kuitenkin jonkin aikaan kaavaillut elokuvaa pornotaivaan äiti-Teresasta eli Linda Lovelacesta, Syvän kurkun tähdestä. Lovelacea itseään oli alunperin määrä näytellä Lindsey Lohan. Kuten me tiedeämme, Syvä Kurkku oli maailman ehkä ainoa todella mainstream- porkkis, joka tuli teattereihin vuonna 1972- jota älykötkin katsoivat. Se oli huippusuosittu. Se oli kategoriassa x. Sitä saivat katsella vain yli 18-vuotiaat. Koska ajan myötä x-luokitus alkoi assosioutua enenevässä määrin pornoon viranomaiset luotsasivat vuonna 1990 NC-17 -kategorian niitä elokuvia varten jotka halusivat shokeerata mutta välttää pornoksi leimautumista.

En tiedä mitä muuta näistä luokitteluista voisi ajatella. Moraali vai raha? Jos kaikki eivät voi nähdä elokuvaa se tarkoittaa, luullakseni että on vähemmän niitä jotka maksavat lipustaan. Mikä taas tarkoittaa että K-17 elokuvia ei juuri ole tai jos on niitä ei luokitella sellaisiksi. Tähän sekavaan luokitusten moraalittomaan vyyhteen tekee edelleen hyvin selkoa Kirby Dickin dokumentti This Film is Not Yet Rated. Se selvittelee ikäluokitusten taustoja Yhdysvalloissa. Tämä on todella katsomisen arvoinen raina. Julkaisuajankohtana dokumentille haluttiin jostain syystä antaa K-17 luokitus!

Käytännössä näyttää siis siltä ettei Yhdysvalloissa ole K-17 elokuvia. Ja jos on ne floppaavat kuten Paul Verhoevenin Show Girls vuonna 1995 joka oli maailman ensimmäinen isolla rahalla tehty K-17 elokuva. Siinä piti olla erittäin paljon tissejä ja pyllyjä ja mitä kuvitella saattaa, mutta katsojia ei herunut. Nykyään elokuvakriitikot pitävät leffaa jonkin sortin klassikkona vaikka onkin pidettävä mielessä että aika kultaa muistot. Joidenkin mielestä kyseessä on MAAILMAN HUONOIN ikinä tehty elokuva.

Alaston totuus? Miksi Hollywoodissa ei nähdä pornografiaa? Vastaus löytyy Kevin S. Sandlerin kirjasta: The Naked Truth Why Hollywood Doesn't make X-rated Movies. Kirja on kiehtovan mielenkiintoinen sukellus siihen paradoksiin joka ei mahdu kapitalistin aivoon: jos pornoa nähtäisiin valkokankaalla eikö se AIVAN TAATUSTI TOISI paljon KATSOJIA TEATTEREIHIN?

Jokatapauksessa: on tullut jo kliseeksi puhua Syvän Kurkun syvemmästä puolesta. Ainakin tässä elokuvassa on käsikirjoitus. Lähiörouvien puute ja elämän tyhjyys. Ja alkurepliikki- toinen epätoivoinen kotirouva tokaisee kun häntä nuollaan: "Haittaako sua että mä poltan, samalla kun sä ruokailet?"

Tämä alkoi varmaankin Liisa Ihmemaasta.

Eräs houkutus Twilightin menestyksen jälkeen on tuottaa mahdollisimman paljon kassamagneetti-satuja joiden ääressä hiukan kolkon fantasian ystävät voivat ulvoa ihastuksesta. Houkutusta seuraa Punahilkka. Hollywoodin Kaari Utrion, Catherine Hardwicken uusi elokuva on kohta teattereissa. http://www.youtube.com/watch?v=awZMW9kIoZg Punahilkan roolissa on 26-vuotias Amanda Seyfried - toisin kuin radikaaleimmassa tähän asti lukemassani Angela Carterin versiossa jossa Hilkka nauttii muistaakseni metsästäjän erektiosta samalla kuin isoäiti vikisee pihalla, tässä versiossa ei ole kielletyn rakkauden makua. Metsän kätköistä mukaan tarttuu komea poikanen, Shiloh Fernandez. Punainen hattu on vaihtunut muodikkaaseen viittaan joka tietysti näyttää hirmu dramaattiselta valkeaa lunta vasten. Näyttää siltä että hukkaa tulee ehkä esittämään Gary Oldman. Katsotaan.

Hilkan ohella Gemma Arterton (s.1986), entinen Bond-tyttö on ryhtymässä tahkoamaan saduilla dollareita. Tarkoitus on tehdä Hannusta ja Kertusta leffa. Kyseessähän on eräs historian ahdistavimpia juonikuvioita. Tämä on Hannun & Kertun etelä-korealaisen version leffajuliste vuodelta 2007:

Niin, ne leivänpalat metsässä ja se tikku jota noita luulee sormeksi. Ja aivan Twilight hengessä Hansissa ja Gretelissäkin myös semigoottivivahteita. Alaotsikko on Witch Hunters. Onhan se vain oikein että alkuperäisen sadun kirjoittajan nimi tarkoittaa saksaksi julmaa. Julma-Grimmien kynäilyistä myös Lumikki on tulossa Hollywoodiin ja siitä myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa katseemme kääntyy Hannun ja Kertun filmiversion ohjaajaan, norjalaiseen Tommy Wirkolaan jolla on erittäin suomalaisen kuuloinen nimi. Hän on syntynyt vuonna 1979 hyvin goottipitoisissa maisemissa Altaissa. Ja tähän saakka hän on tehnyt melko tummanpuhuvia mutta myös hupaisia filmejä. Hän tuli tunnetuksi tehtyään Kill Buljon saamelaisen Kill Billin vuonna 2007. Sen alaotsikko kuului "In Kautokeino no one can hear you scream".

Vähän aikaa sitten liimasin jääkaapin oveen Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tuottaman kampanjaflyerin "Let's talk about death". Ainoa varma juttu maailmassa verojen lisäksi; kuolema. Ajattelin että näin muistutan itseäni joka aamu lähdön läheisyydestä samalla kun lusikoin jugurttia. Flyerissä aikuisille opetetaan käteviä aloituksia kuinka jutella tenavien kanssa kuolemasta. "Kuuleppas Tero. Sinä kuolet ". Tämä ohjeistus on eräänlainen käänteinen toisinto täydellisestä iskurepliikistä. Vaikutus on tyrmäävä.

Voi Tero parkaa.

Flyerin mukaan me ihmiset emme kertakaikkiaan osaa puhua kuolemasta. Siksi tarvitaan valtiotasoista väliintuloa. Muussa tapauksessa voimme katsella kuolema-aiheisia elokuvia. Mutta onko niitä?

Vaikka lähes jokainen katsomamme elokuva sisältää vähintään yhden toisen ja kolmannenkin kuvitteellisen kuoleman, asia ei helpotu. Näiden valkokangaskuolemien katselu ei oikeastaan tee todellisesta veivinheitosta yhtään helpommin nieltävää. Väite kuuluu: kuolema viihteenä on sairasta ja vääristää käsityksen veivinheitosta. Sairaalasarjojen ja dekkareiden katselu ei tee tervehdytä suhdettamme delaamiseen. Todellinen loppu. Aina yhtä yllättävä käänne joka tusinajuonessa vain puuduttaa. Elokuvia katsellessamme me olemme tottuneet ihon alta luotisateessa ruiskuvaan nesteeseen. Lähes kaikissa elokuvissa näet kuollaan. Mutta onko yhtään elokuvaa kuolemasta? Siis sellaista elokuvaa jossa kuolema ei ole pelkkä hetkellinen nyyhkäisy tai rääkäisy eikä money shot, vaan muodostuu kantavaksi teemaksi?

British Film Instituutissa Lontoossa juuri startanneessa kuolema elokuvassa- leffakavalkadissa katsotaan elokuvia joissa teemana on kuolema.

Eräs parhaista valinnoista on Romanialaisen Cristi Piun elokuva Moartea domnului Lăzărescu eli Herra Lazarescun kuolema. Kyseessa on tarina kuolemansairaasta miehestä jota ajetaan ambulanssilla ympäri kaupunkia koska yksikään sairaala ei suostu vastaanottamaan ukkoa. Tämä on ehkä uusliberalismin kritiikkiä, ehkä ei. Tarina sai ilmeisesti alkunsa ohjaajan hypokondriasta. Hypokondria on sairaus jossa henkilö luulee kuolevansa vaikka onkin aivan terve. Piun leffassa on jotain samaa kuin Charlie Kaufmanin Synecdoche, New Yorkissa. Siinä Philip Seymour Hoffman näyttelee teatteriohjaajaa jonka akuutti tunne omasta lähdöstä tekee elokuvasta paikoin huvittavan, paikoin sietämättömän. Hänen roolihahmonsa, Cotard, viittaa mielenhäiriöön jossa henkilö luulee olevansa kuollut. Sairaudesta käytetään myös nimitystä Walking Corpse Syndrome. Synecdoche ei ollut yksi parhaista näkemistäni elokuvista. Myöskään Piun elokuva ei saavuttanut suuren yleisön suosiota.
Oli nimittäin arvattavissa ettei kuolema kuulu blockbusterin reseptiin.
Siitä Piu antoi piut paut. Hän kuoli syöpään 2007.