Elokuvat

Miksi valkoiset tykkäävät mustista jutuista? Tämä on aihe, josta on paljon kiistelty, myös elokuvien yhteydessä. Hyvä johdatus aiheen ongelmiin on tietenkin Christian Landerin blogista koottu kirja, Stuff White People Like. http://stuffwhitepeoplelike.com/ Siinä on nähtävissä se tyypillinen valkoisen henkilön aavistus, ettei hänessä ole mitään aitoa.

Jonkinlaisen aavistuksen sain kuunnellessani eteläafrikkalaista räp-aktia, Die Antwoordia. Aluksi ajattelin, kuten monet, että tässä on nyt aitoa valkoista työväenluokkaista uhoa. Sitten tietysti kävi, niin että taustalla oli jonkinlainen performanssi-mies, Watkin Tudor Jones.
http://www.youtube.com/watch?v=AIXUgtNC4Kc

Ehkä piinallisin kuvaus aiheesta löytyy Mike Judgen elokuvasta Konttorirotat. Siinä valkoinen mies laulaa hip-hopin tahdissa jonottaessaan ruuhkassa. Sitten yhtäkkiä iso musta mies ilmestyy asfaltille -autossa istuva valkoinen joutuu paniikkiin ja ruuvaa välittömästi ikkunan kiinni.
http://www.youtube.com/watch?v=GKlDBi0cyIA

Tämä kohtaus ON elokuvahistorian piinallisimpia. Jälkeenpäin minulla on aina tunne, että jos valkoinen katsojamme repeää nauruun, hän nauraa myös itselleen. Mutta mille me oikeastaan nauramme? Public Enemyn Chuck D ja Flavor Flav räppäävät jotakuinkin siihen tyyliin, että Elvis oli monille valkoisille sankari, mutta heille hän ei merkkaa paskaakaan. Elvis oli mustille räppäreille pelkkä rasisti ja imitaattori itsekin, ja kaiken lisäksi mutsinussija, kuten lännenelokuvista tuttu John Waynekin!

Minusta tämä Konttorirottien kohtaus kuitenkin jollain hirveällä tavalla osoittaa, että mustasta kulttuurista pitäminen ja sen inhoaminen ovat toisiinsa kytköksissä. Tutkija Eric Lottin mukaan Elviksen matkiminen on peilikuva siitä miten valkoisuus käytännössä toimii. Kyse on skitsofreniasta, pitämisen ja ei-pitämisen perverssistä vuorottelusta. Tilasta, jossa välillä tunnetaan itsensä kuninkaaksi, ja välillä valkoiseksi paskiaiseksi, joka matkii kuningasta. Elviksen matkimisen tarve antaa valkoisille mahdollisuuden tulla lähelle mustaa kulttuuria musiikillisen perinteen muodossa. Samalla Elviksen matkija kuitenkin jotenkin vaan unohtaa Elviksen olemuksen mustuuden - sen että oikea kuningas on musta. Hän suorittaa kulttuurin valkopesun kuin kuka tahansa meistä.

Onkin väitetty, että me kaikki tavalla tai toisella syyllistymme tähän skitsoon Elviksen matkimiseen vaikka emme olisi koskaan kuulletkaan Elvistä. (Päästäkseni tunnelmaan, olen katsomassa eräänlaista aiheeseen liittyvää klassikkoa nimeltä Kuherruskuukausi Vegasissa http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuherruskuukausi_Vegasissa)

Kaikki asiat josta valkoiset pitävät, ovat useimmiten yhdistettävissä jonkinlaiseen epämääräiseen "etnisyyteen". Esimerkiksi tango nauttii Suomessa lähestulkoon kansanmusiikin asemasta. Se tuntuu meistä verevältä ja autenttiselta. Tango on kuitenkin alun perin afrikkalainen festivaalitanssi jonka espanjalaiset ja muut eurooppalaiset omaksuivat joskus sata vuotta sitten -mustilta. Ainakin sata vuotta valkoinen nuoriso on tuntenut itsensä "cooliksi" kuuntelemalla mustien tekemää "alkuperäistä" musiikkia. On tietenkin ongelmallista puhua "alkuperästä". Silloin tulee usein sekaannuksia ja tuloksettomia muna/kana-väittelyitä. Jos kerran valkoiset kuitenkin näin paljon diggailevat mustia juttuja, miksi heillä on niin kova tarve rasistiseen valkopesuun? Miksi valkoisilla on niin kova tarve väittää : me olimme täällä ensin, jättäkää meidät rauhaan?

Mitä siis tapahtuu, kuin valkoinen henkilö nousee barrikadeille puolustamaan omaa kulttuuriaan, joka on ilmeisesti uhattuna? Koska hän tietää, ettei ole mitään todellista puolustettavaa, on puolustaminen tuhoon tuomittua. Siitä tulee takuuvarmaa urpoilua, jota ei mittaa järki eikä mikään muukaan mittalaite.

Yle Areenasta voi seurata torstai-aamuna Suomen Marsalkka -elokuvan tiedotustilaisuutta. Tilaisuudessa julkistetaan näyttelijät ja traileri. Tilaisuus kestää reilun tunnin. http://areena.yle.fi/tv/1635905

Blogissaan tuottaja, Erkko Lyytinen toteaa että on tullut selväksi, että elokuva tulee poikkeamaan "joiltain osin" ennakko-odotuksista. Hän lisää, että elokuvan julkistustilaisuuden myötä on odotettavissa että ne, jotka suhtautuvat hankkeeseen vihamielisesti, tulevat leppymään.

Lyytisen blogauksesta välittyy tunne, että elokuvantekijää ahdistaa. Lyytinen lisää toivovansa, että voisi toteuttaa projektinsa loppuun ilman väkivallan uhkaa.

En usko, että ne jotka ovat vihoissaan tulevat kuitenkaan leppymään. Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että ne jotka tahtovat, tuohtuvat, vaikkeivät koskaan mitään elokuvaa näkisikään.

Mitä yhteistä on Jeesuksella, Mannerheimilla ja Mikki Hiirellä?

Heistä kaikista on tehty elokuva. Heihin kaikkiin on mahdollista suhtautua fanaattisesti.

Mutta jos minulta kysytään, Jeesus on lähempänä Mannerheimia kuin Mikki Hiirtä. Siis mikäli katsojien tosikkomaisiin reaktioihin on uskominen. Olen varma että monetkaan uskovaiset eivät koskaan nähneet vuonna 1968 julkaistua italialaista elokuvaa Black Jesus.

Tämä kaikki ei tietenkään lupaa hyvää, onhan tunnettua että Jeesuksesta kertovat elokuvat ovat useimmiten roskaa.

Jos minun pitäisi nyt valita katsonko valkokankaalta Mikki Hiirtä, Jeesusta vai Mannerheimia, valinta tapahtuisi luultavasti Mikki Hiiren ja Mannerheimin välillä. Ei siksi, ettenkö pitäisi Jeesuksesta.

En yksikertaisesti pidä Jeesuksesta kertovista elokuvista. Monille -kuten Mannerheim-leffan herättämät reaktiot tuntuvat osoittavan- näiden kahden ulottuvuuden, leffan ja sen ulkopuolisen avaruuden erottaminen toisistaan ei onnistu.

Olin loukkaantunut lukiessani Helsingin Sanomista Iron Skyn arvion. En nyt aio viisastella sillä, kuinka elokuva-arvioilla on tapana siivota itsestään todelliset, relevantit huomiot. Tämä arvio, kuten useimmat lukemani elokuva-arviot, jätti huomaamatta jotain olennaista. Ja nyt en tarkoita sniidarimaista pikku yksityiskohtaa jonka vain minun koulutettu, kultainen pikku silmäni havaitsee. Arvostelussa todettiin: "Kuten tiedetään Iron Sky kertoo natseista jotka ovat paenneet kuuhun vuonna 1945".

Joo joo.

Minusta tämä lause ei pidä paikkaansa. Voi olla että tämä tiivistää tarinan jollain pinnallisella tasolla. Yhtä nerokasta olisi todeta että Punahilkka on tarina pikkutytöstä ja sudesta. Voi siis olla, että Iron Skyssa ollaan vuodessa 2018. Mutta Iron Sky toimii kuten sci-fi yleensä: se kommentoi nykyhetkeä. Voi olla että ollaan avaruudessa. Mutta se mihin hyvä scifi (ja tietyllä varauksella myös Iron Sky) liittyy EI OLE AVARUUDESSA. Se mikä tekee scifistä merkittävän EI OLE AVARUUDESSA.

Minusta koko elokuvan tag-line paljastetaan jo promolehdykässä. Iron Sky on "dark comedy". Sana "dark" viittaa paitsi mustaan vitsinvääntöön, steampunk-estetiikkaan myös siihen että pääosan esittäjä on musta. Ja kuten muistamme elokuvalla on aivan oma perinteensä siitä, millainen rooli mustalle lankeaa. Jos asiaa katsoo valkoisen enemmistön vinkkelistä, Iron Skyn musta röyhkeä astronautti on vanha tuttu lihaksikas Paha Neekeri, yliseksuaalinen raakalainen, joka pystyy herättämään eroottiset vibat vastanäyttelijässään Julia Dietzessä. Tässä mielessä hän on vastakohta impotentille valkoiselle natsille (Götz Otto). Taustalla on siis vanha tuttu valkoisten miesten fantasia mustien miesten valtavista apinamaisista kyvyistä.

Eli lyhyesti sanottuna: tärkein jännite elokuvassa liittyy kysymykseen rodusta ja seksistä. Rotujenvälinen seksi on usein elokuvissa esitetty traagisena tai kuolemaanjohtavana. Muistakaamme että vielä vuonna 1967 Yhdysvalloissa rotujenvälistä avioliittoa pidettiin perustuslain vastaisena.

Eli toisin kuin Hs:ssä sanotaan, Iron sky ei ole "höpsöä viihdettä". Itseasiassa Iron Sky on hyvin tosikkomainen elokuva valkoisen ja mustan rodun kohtaamisesta, seikka jota yritetään hiukan siloitella muutamalla huonolla vitsillä. Minusta tämä on alue jolla elokuva tuottaa pettymyksen. Elokuva pyrkii olemaan "edgy" koettelemalla rajoja, tässä tapauksessa stereotypioita. Kenties elokuva tavallaan onnistuu, muutenhan minä en kirjoittaisi tätä tulikivenkatkuista blogiani. Voisin, kenties laiskuuttani, madaltaa käsitystäni hyvästä ja huonosta toteamalla että kaikki mikä saa aikaan keskustelua on ansainnut jo tulla tehdyksi.

Tämä on minusta tärkeä juttu. Ja tämä on myös se seikka miksi minun on vaikea vastustaa v:llä alkavia kirjaimia lukiessani elokuva-arvosteluja jotka "unohtavat" sen mistä koko hommassa oikeastaan on kyse.

Iron Sky on elokuva mustasta ja valkoisesta.

Ja tarina menee näin: musta mies lentää kuuhun, jossa on pelkkiä valkoisia. Nämä yrittävät valkaista mustan miehen. Mustan miehen matkassa kuuhun on muistumia Richard Roundtreen matkasta pimeään Afrikkaan blaxploitaatio-klassikossa Shaft in Africa. Iron Skyssäkin ollaan kuun "pimeällä puolella". Molemmissa elokuvissa kyse on valloittajan ja valloitettujen välisestä jännitteestä.

Mutta hei, lopetetaan arvoituksilla leikkiminen. Puhutaanko me nyt oikeasti kuusta vai ihan jostain muusta?
Minusta tässä asetelmassa on jotain hyvin tuttua.
It's Finland! Kuu on löytynyt! Entä keitä nämä natsit ovat? Kyllä jokainen tietää sydämessään.