The Bling Ring asettuu ryhmäkuvaan moraalista hermostuneisuutta lietsovien teinielokuvien kanssa.
Sen ei pitänyt olla niin. Jokin aika sitten jututin nuoriso-elokuvan ohjaajaa, Oskari Sipolaa. Hän totesi : ”Soundtrack on kuollut”. Haastattelu tapahtui hetkellä, jona olin löytänyt uuden tavan kuluttaa musiikkia. Kirjoitan ylös elokuvan soundtrackin lopputeksteistä. Sitten marssin biisilista kädessä levykauppaan. Näin kävi eilenkinThe Bling Ringin kohdalla. Sydämeni suoritti satoja klikkauksia kuullessaan lopputekstien aikana tanakalla hieromasauvakompilla varustetun Super Rich Kidsin.
Kappale ei ollut mitenkään yllättävä, paremminkin ilmeinen valinta tähän Sofia Coppolan kriittiseen Hollywood-elokuvaan. Sanathan ilmentävät samanlaista yhteiskuntakritiikkiä (vai pitäisikö sanoa lifestyle-kritiikkiä?) kuin itse elokuvakin. Huviajelut isin Jaguaarilla, auringonotto ison talon katolla tai kokaiininotto kylppärissä eivät ilmeisesti olekaan niin rentoja juttuja, kuin kiiltäväkantiset lehdet antavat ymmärtää. Niihin sisältyy tarkoituksettomuuden siemen, lopussa hypätään alas parvekkeelta. Ah, mitä mä teen kun mulla on jo kaikkea!
Kyseessä on eräänlainen aasi ja kaksi heinäpaalia-tilanne. Aasilla on kaksi heinäpaalia, eikä se osaa päättää kummasta syödä –siispä se kuolee nälkään. En yritä vihjata, että Israel Broussard, tai kukaan mukaan elokuvan tähdistä on kavioeläin, vain että aasin päättämättömyys on nyt tämän elokuvan kohdalla hyvin vertauskuvallista. Ja tosiasia on, että The Bling Ringissä aasi tekee päätöksiä, mutta…
Koko elokuvaa vaivaa väärän heinäpaalin syndrooma. Se tavoittelee ajankohtaisuutta tavalla, joka tuntuu ajankohtaiselta. Se suorastaan rukoilee katsojaa, että tämä toteaisi närkästyneenä, voi hitto katso mihin olemme tulleet, olemme nyt näin materialistisia. Töröhuulinen omakuva omasta naamasta, selfie,…vitsi miten itsekästä!
The Bling Ring asettuu armotta samaan janaan ns. teensploitaatio-genren kanssa. Se yrittää olla omakuva ajastamme, tavalla joka ei poikkea sanomalehtien hullu maailma-genrestä. Elämää nähneen taksikuskin kulta-aika meni jo-maailmankuvaa komppaava teenpic-genre sai alkunsa Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Silloin elokuvien teinien pakkomielteenä olivat rock’n roll, kiihdytyskilpailut, kannabis ja rikollisuus. Sellaiset elokuvat kuin Dragstrip Riot (1958) ja Motorcycle Gang (1957) olivat monessa mielessä esikuvallisia: ne vetivät teiniyleisöä, mutta myös heristivät sormea tälle. Päivänpolttava, kuumia aiheita etsivä journalismi onThe Bling Ringin ytimessä. Kuten moni muukin menestynyt elokuva, se perustuu lehtiartikkeliin. Nyt artikkelin kirjoittanut Vanity Fairin toimittaja on julkaissut The Bling Ring-kirjankin.
En voi olla nostamatta esiin tässä yhteydessä The Fast and the Furious-saagaa. (Jo Frank Oceanin maininta Jaguaareilla suoritetuista huviajeluista oikeuttaa tähän). Aluksi tämäkin elokuva innoittui Vibessä julkaistusta lehtijutusta, jossa kerrottiin teinien harjoittamasta drag racingistä, kiihdytysajoista. Jos minulta kysytään, tämä artikkeli kyllä alleviivasi monia kiintoisia aspekteja; autoharrastajien maahanmuuttaja-statusta, puuhien laittomuutta, huumeita, tuunattavien autojen anti-amerikkalaisuutta, pientä kokoa yms. Se myös toisti niitä piirteitä, jotka jo Tom Wolfe mainitsi Esquire-lehdessä ilmestyneessä, hot rodeja ja kustom-autoja käsitelleessä jutussa vuonna 1964. Kustom-skene poiki myös niitä, jotka halusivat rahallisesti hyötyä (exploitation) innostuksesta. Siis: eräs asia mikä sukupolvesta toiseen tuntuu toistuvan, on median halu löytää villi nuoriso, jolla on vaarallisia pakkomielteitä ja lyödä sen jälkeen rahoiksi. Pakkomielteet vaihtuvat mutta reaktiot tuntuvat ovat vuodesta toiseen samoja: Ooh, katsokaa miten arveluttavaa! Ooh,kreisiä! ¤ittu miten hullua!
Kirjoitettaessa soi Frank Ocean: Super Rich Kids
