Elokuvat

Münchhausen-oireyhtymä on todennäköisesti kummallisin tauti minkä tiedän.

Terve teeskentelee sairautta saadakseen huomiota.

Munchausen by Proxy on syndrooman toinen, ns. kehittyneempi välillinen muoto eli hullun ämmän tauti.
MBP:ssä aikuinen holhooja valehtelee lapsen olevan sairas. Tulos on että lapsi itsekin uskoo olevansa kipeä, vaikka onkin terve.

Yleisimmin MBP:n osapuolina ovat perheen äiti sekä jälkikasvu, tavallisesti tytär. Yleensä äidillä on jonkin sortin tietoa lääketieteestä. Kodin hyllyllä on 100% varmuudella Joka Kodin Lääkäri. Useissa tapauksissa hullu mutsi on itseasiassa ammatiltaan hoitaja.

Ja kuten arvata saattaa, tämä umpikiero asetelma on pohjana oikealle tarinateollisuudelle elokuvissa. MBP-klassikkoina mainitaan usein Bruce Willisin Kuudes aisti, vaikka sairaus on oikeastaan vain leffan osajuoni. Hullu, omia lapsiaan myrkyttävä mutsi on Mischa Barton.

Minä törmäsin MBP:hen kirjan kautta. Julie Gregoryn Sickened (2004) on tarina tytöstä joka on koko elämänsä luullut olevansa kuolemansairas, kiitos hänen hullun mutsinsa. MBP on nykyään yleinen juoniaines niin tositelkassa kuin koko-illan elokuvissa, etenkin kauhuelokuvissa. Hyvä esimerkki on vuoden 2005 espanjalainen kauhuleffa Fragile. Muitakin varmasti on, otan kiitollisuudella suosituksia vastaan.

Elokuvat ja kirjat ovat ottaneet tämän pähkähullun sairauden toisen muodon omakseen koska sairaudella on yhtymäkohtia keksittyihin tarinoihin. Sairaudessa itsessään on kyse luovasta prosessista, jossa olemattomia oireita loihditaan tyhjästä.

Taudin ristiminen vuonna 1720 syntyneen kirjailijan, Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin mukaan on vain oikein. Aatelisherra tuli kuuluisaksi epätodennäköisistä tarinoistaan. Esimerksiksi pudottuaan jorpakkoon paroni veti muka itsensä ylös tarttuen kädellä tukkaansa.

Ai niin, ja tietysti hän lensi myös tykinkuulalla.

MBP sai nimensä vuonna 1977 kun brittiläinen lääkäri hoiti kahta lasta jotka voivat selittämättömällä tavalla pahoin vaikka arvot olivatkin kohdallaan. Kävi ilmi että mutsi oli syöttänyt kakaroille suolaa. Lääkäri, Roy Medow muuttui hetkeksi elokuvan salapoliisiksi. Saadessaan selville että vika oli mutsissa eikä vekaroissa Medow havaitsi törmänneensä oireyhtymään jolla ei ollut vielä virallista nimeä vaikka se oli olemassa.

Nyt näyttää siltä että taudista on tullut melko suosittu.

Kiintoisaa on että Munchausen By Proxy Syndrome-tautinimitys luotiin vain vuotta ennen kuin Tukholma-syndrooman keksimistä. Vuonna 1978 alettiin puhua siitä oudosta tavasta jolla Tukholmalaisen Kreditbankin ryöstäjat muodostivat tunnesiteitä panttivankiensa kanssa.

Medown mielessä uusi tauti muistutti jo 1951 diagnosoitua Munchausenin syndroomaa. Molemmat kuuluvat luokkaan "itseaiheutetut häiriöt" jolle on ominaista psyykkisestä tarpeesta johtuva oireiden teeskentely tai tahallinen tuottaminen ilman ulkoisen edun tavoittelua.

Nämä sairautta esittävät elokuvat ovat kasvattavia, kuuluu yleinen väite. Koska koko 2000-luvun ajan elokuvaterapia on yleistynyt, sairautta esittäviä elokuvia käytetään kipeiden ihmisten parantamiseen.

Luin äskettäin Turkin valtionyliopiston projektista jossa Hollywood-elokuvaa käytettiin perfektionismi-häiriön hoidossa. Ilmeisesti katsomalla toisia perfektionisteja valkokankaalla todelliset perfektionistit alkoivat ottaa rennommin.

Yleisesti ottaen sairauksilla elokuvissa tuntuu olevan kahdenlaisia tehtäviä. Omaelämänkerroissa pääosanesittäjä sankarillisesti selviää sairaudesta ja sen rajoitteista. Usein sairauden esittäminen on vain tekosyy. Diabetes on esimerkiksi poikinut oman genrensä jota joskus kutsutaan nimellä Diabetic Horror, sokeritautikauhu. Hyviä esimerkkejä ovat Larry Cohenin Ambulance (1990) sekä B-luokan kauhuleffat Scarecrow Gone Wild ja Candy Stripers joissa molemmissa on diabetesta sairastava sankari.

Näitä elokuvia katsellessa voi oppia ainakin sen miltä kusi maistuu. Diabeteksen tutkimuksen virstanpylväänä voidaan pitää Dobson-nimistä lääkäriä joka vuonna 1776 selvitti että pissan makeus johtuu sokerista joka ennen kuseen siirtymistään sijaitsee veressä.

Verensokeri voidaan nykyään mitata paljon helpommin kuin maistamalla.

Thrillerin No Good Deed alussa etsivä Friaria esittävä Samuel L. Jackson mittaa verensokerin ja ruiskuttaa insuliinia suoneensa. Outoa kyllä tässä leffassa sairaus on esitetty positiivisessa valossa. Sairaudestaan huolimatta poliisimestari ei ole mikään herneenpoimija.
.

Seisomme kuuluisan elokuvaohjaaja Joe Wrightin kotikulmilla. Tämä kaupunginosa on joidenkin mielestä cool. Katu jolla on seison on Upper Street, helsinkiläisen Uudenmaankadun pidempi versio. Mutta kaupunginosan nimi "Islington" on myös englanninkielessä halveksiva ilmaus. Se tarkoittaa tiedostavaa bopoa joka tietää miten guacamole kirjoitetaan. Tuota tyttöä suutelee minuutin päästä sulkijan napsahduksesta mies.

Tämä Screen on The Green Upper Street numero 83:ssa on ohjaajan suosima indie-elokuvateatteri. Se on ok, sitä pyörittää brunetti jolta sain kerran alennusta. 500 metrin päässä, Dagmar Passagella on ohjaajan äidin ja isän omistama nukketeatteri Little Angel Theatre. Kuuluisa ohjaaja Joe Wright on myöntänyt myöhemmin varastaneensa suklaakeksejä lämpiön kioskista.

Olen ottanut Joe Wrightin puheeksi osaksi hänen kansainvälisyytensä vuoksi. Vanhemmat olivat Etelä-Afrikasta. Kun Joe oli pieni isä ja äiti veivät koko perheen hippipakulla eurooppaan. Joe muistaa usein mainita haastatteluissa käyneensä jopa Puolassa. Uuden elokuvan Hanna traileri on julkistettu ja se näyttää hyvältä. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Nyt siis Joe Wright vie meitä suomalaisia maailmalle, erityisesti Yhdysvaltoihin. Wright on valittu erääksi vuosikymmenen vaikutusvaltaisimmista briteistä jenkeissä, heti Hugh Laurien jälkeen.

Ja kun tätä traileria katsoo http://www.youtube.com/watch?v=qRUx88vRjIk&feature=player_detailpage tulee mieleen poronpurijoiden maa joka on vielä venäjääkin vittumaisempi paikka asua. Siellä on lunta ja ihmiset puhuvat englantia saksalaisella korostuksella. Siellä on vähemmän ravintoloita kuin Islingtonissa mutta sitäkin enemmän metsää ja villieläimiä. Peter Jacksonin Lovely Bonesista tuttu kukkakeppi Saoirse Ronan näyttelee Kuusamossa lapsuutensa viettänyttä soturia. Mutta Kuusamon lisäksi elokuvassa seikkaillaan ympäri Eurooppaa, aina Baijeria myöden.

Elokuva tuntuu olevan muodikkaan ajankohtainen kuvatessaan tappajakakaran. Olen nähnyt tänä vuonna useita väkivaltaisia lapsia valkokankaalla. En tiedä kuka aloitti trendin. Ehkä se oli Jean-Stephane Sauvaire elokuvassa Johnny Mad Dog. Siinä pääosassa ovat lapsisotilaat joita kutsutaan melodramaattisesti Kuoleman Kauppiaiksi.

Wrightista pidetään erityiseti lontoolaisessa tuotantofirma Working Titlessa. Kun WT haki ohjaajaa versiolle Ylpeydestä ja ennakkoluulosta muutama vuosi sitten, Wright tuli valituksi koska ei ollut lukenut romaania. Hän tietää mitä amerikkalainen yleisö haluaa. Joe on poikkeuksellisesti ollut todella suosittu brittiohjaaja Amerikassa. Itseasiassa Daily Telegraphin mukaan hän on 26. tärkein britti Yhdysvalloissa.

Hanna-elokuvassa on jäänteitä 1990-luvun reivi-skenestä, ajasta jolloin Joe käytti ecstasya. Tiedossa on Chemical Brothersin tekemää musaa.

Ja tietysti Suomessa kasvaneita väkivaltaisia pikkutyttöjä jotka purevat tarvittaessa porolta pallit.

Tarinoinpa juuri Etelä-Amerikan kiertueen päättäneen The 69 Eyesin Jussi69:n kanssa, mitä uutta markkinoilla. Kaikkihan ovat varmaan jo tietoisia siitä – kiitos iltapäivälehtien – että bändi päätyi keskelle ampumavälikohtausta Kolumbiassa, ei siitä sen enempää.

Mutta mikä mielenkiintoista on se, Jussi69 on tänä vuonna juhlinut rokkibaareissa jo 26 eri maassa. Eikä pidä unohtaa, että kiertueen jälkeisellä Rio de Janeiron -lomallaan tyyppi hommasi vielä autenttisella asennerock-habituksellaan itselleen kahdeksan päivän aikana vipit kymmenelle paikalliselle klubille sekä päälle vielä omat taksikuskit kaupungista.

Mutta miksi tämä on mielenkiintoista? No, siitä syystä, että jos kaiffarilla on näin paljon hands on -kokemusta bilettämisestä ja kaikista maailman parhaista rock-klubeista, niin voisi kuvitella, että hänellä olisi jotain annettavaa muillekin asian tiimoilta.

Ja kuinka ollakaan, Jussi69:stä on tullut nyt myös rockravintoloitsija. Hän ryhtyi osakkaaksi Helsingin Bar Bäkkärissä.
"Roolini on ideoida bileitä ja viedä hyvää konseptia eteenpäin. Tiedän mitä siellä pitää olla, koska olen käynyt kaikissa maailman hyvissä rock-baareissa", kertoo Jussi69.

Jos tavoitteena on päästä lähellekään The Viper Roomin tai muiden Losin rock-klubien tunnelmaa, ei mistään perusräkälästä voi puhua.
"Suomessa rokkibaari usein yhdistetään kuselle ja yrjölle haisevaan kellariin, jossa myydään lämmintä olutta. Meillä mimmitkin voi käydä vessassa ja paikan pitää olla niin laadukas, jotta siellä aidosti viihtyy."

Jussin mukaan kaupungissa on kysyntää Bar Bäkkärille.
"Emme kilpaile suoraan liverock-klubien kanssa, eikä Bäkkäri ole se rocktittelillä ratsastava mesta, jossa keski-ikäiset alkoholistit vetävät perseet. Tämä on mesta pirteälle, uudelle rock-skenen sukupolvelle, jolle ei ole tarjolla vielä mitään."

Ainakin joulunodotus alkaa mielenkiintoisesti. 20.12. Bar Bäkkärissä on luvassa Suomen ainoa julkinen esitys Bam Margeran Where the #$&% Is Santa? -leffasta. Näytöksen jälkeen on luvassa suhteellisen rokit jatkot, jotka houstaa Bam Margera itse.
"Ei mun kontakteista ainakaan haittaa ole. Näiden bileiden ilmoituskin on Bam Margeran sivustolla ja sen Twitterissä."
Ihan ookoo PR-duunia suomalaiselle rokkibaarille, sillä Margeralla näyttää olevan liki 180 000 seuraajaa Twitterissä.

Helmikuussa Bäkkärissä järkätään Lemmy-dokumentin viralliset ensi-iltabileet ja ensi vuoden mittaan on luvassa muun muassa liuta deejii-vieraita. En tiedä, voiko sitä vielä kertoa, mutta ainakin Sonic Syndicaten laulaja vetää baarissa viikon mittaisen residenssin.

Lisää infoa täältä:

http://bamargera.com/
http://bakkari.fi/

Leffamaku on homogenoitu. Se on tasakoosteinen, takuuvarma litran maito. Yleisesti ottaen ajatus on seuraava: mitä enemmän maa x näyttää amerikkalaisia elokuvia kansallisissa elokuvateattereissaan, sitä todennäköisemmin x on menettämässä kansallisen makunsa ja muuttumassa elokuvien mättömaaksi. Analogia ruoantuotantoon on ilmeinen. Köyhät syövät McDonaldsissa. Ja kääntäen: mitä kauempama jokin maa on Amerikasta kulttuurisesti, sitä vähemmän se haluaa katsella Hollywood-tuontantoja. Tekijä joka liitetään filmimakujen tasapäistymiseen on kansallisen markkina-alueen koko.

Mitä suuremmat maan sisämarkkinat, sitä parempi maku. Niissä maissa joissa on vaurautta ja paksulompakkoisia kuluttajia on myös kansallista elokuvatuotantoa ja kansallisen elokuvamaun kehittymistä. Pienet markkinataloudet joutuvat nielemään mitä annetaan: mainstream-elokuvarokkaa, vähän ulkomaisia importteja ja vähän tai tuskin ollenkaan kansallista makua.

US-elokuvien osuus kaikista suomessa julkaistuista leffoista 1980-luvulla oli seuraavanlainen:

1980 = 111 / 236 (47%)

1985 = 125 / 224 (56%)

1989 = 110 / 171 (64%)

(Lähde: Suomen Elokuvasäätiö)

Koordinaattori Reetta Hautamäki SES:stä tulkitsee asian. Jatkuva nousu on eräänlainen heijastus kansallisen maun kaksinapaisuudesta. Suosituimmat elokuvat ovat joko

a) kotimaisia tai amerikkalaisia
b)Harvoin mitään tältä väliltä.

Kotimaisia elokuvia haluttaisiin katsoa mutta niitä ei ole tarjolla.

"Suomessa kotimaisia ensi-iltoja on lähes puolet vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Se selittää amerikkalaisten elokuvien suurempaa osuutta"

US-tuotantojen osuus kansallisilla elokuvamarkkinoilla on kaikkialla maailmassa nousussa toteaa Singaporen Yliopistossa 2010 tehty tutkimus. Optimistien mukaan kyse ei ole mistään globaalista imperialismista. Kansalliset kulttuurit kyllä osaavat antaa kansainvälisille kulttuurituotteille ihan mitä merkityksiä haluavat.

On huomattu että usein ne elokuvat jotka ovat suosittuja yhdessä maassa ovat suosittuja myös toisessa. Lipunmyyntitilastoja pitävän Box Office Mojon (www.boxofficemojo.com) mukaan Tsekeissä nähtiin vuonna 2005 yhteensä 122 amerikkalaista elokuvaa. Suomessa lukumäärä oli täsmälleen sama.

Myös Suomen ja Bulgarian elokuvamauissa on jotain kiehtovan samanlaista.

Viime vuonna elokuvateattereissamme nähtiin 174 elokuvaa joista 106 oli Hollywoodista. Turkin vastaava suhdeluku on lähellä.

Eri maiden elokuvamakujen samankaltaisuus on ilmiö johon jotkut suhtautuvat pelolla.

Mutta Hollywood on jo kauan seurannut ohjeita käsikirjoitusten kansainvälistämisestä. Globaali Käsikirjoitus-kirjan kirjoittaja Dancyger väittää että elokuvia on tehtävä maailmalle. Arvostelijoiden mukaan tämä sekä latistaa että typistää elokuvien sisältöjä. Mahdollisimman suuri myynti edellyttää että tuote on mahdollisimman yhdenmukainen. Siksi Dancyger aloittaa teoksensa listamaalla elokuvan yleismaailmallisen reseptin. Tarvitaan yllätyksiä, energiaa ja aivan yhdenmukaisia juonikuvioita.

Olisiko sittenkin parempi puhua elokuvamaun kevytmaitoistumisesta?Jotkut sanovat sitä globalisaatioksi. Tasakoosteinen elokuvatarjonta ovat kuin hernekeitto. Taistelusta huolimatta se yrittää yhdessä pannukakun kanssa ylittää sovitun torstailounaan rajat.

Suomessa amerikkalaisten elokuvien osuus kaikista ensi-illoista on siis reilu 60%. Me olemme pohjoismaisessa katsannossa selvästi kärjessä makumme homogenoimisessa. Olemme ehkä lähempänä Espanjaa kuin Norjaa. Olemme jo ajat sitten ohittaneet Ruotsin jossa Hollywood-elokuvien osuus on vieläkin hädin tuskin puolet.

Tämä nainen näkee tähtiä. Maria Pellicci emännöi Lontoossa Pellicci-kuppilaa. Sata vuotta sitten perustettu syöttölä on nykyään erityisesti elokuvaväen ja poppareiden suosiossa. Kun kysyin saanko ottaa kuvan helsinkiläiseen lehteen Maria näytti hiukan epäilevältä.

Marian poika Nevio mainitsi että Dingo-yhtye kävi kuvaamassa Pelliccissä levynkannen. Pelliccissä kuvattiin myös tärkeä kohtaus Keira Knightleyn ja Colin Farrellin uudesta leffasta London Boulevard. Leffa on Scorsesen Departediin käsikirjoituksen laatineen William Monahanin debyyttiohjaus.

Monet tuntemani ovat sitä mieltä että brittiläiset gangsterirainat eivät toimi. Mutta jos tämä ei olekaan mikään täydellin brit-flick London Boulevardin soundtrack on loistava. Lempibändini Kasabianin Sergio Pizzorno on tunnarin takana ja myös laulaa muutaman biisin. Sen sijaan Farrellin lontooaksentti on kökkö. Leffa perustuu vuonna 2001 briteissä julkaistuun samannimiseen dekkariin jonka on kirjoittanut Ken Bruen. Bruenin kirja taas perustuu yllättävää kyllä elokuvaan. Stoori irvailee kuuluisan Hollywood-elokuvan, Sunset Boulevardin kustannuksella. Monahanin elokuvaa katsellessa menee helposti kirjat ja kuvat sekaisin. Sekä Bruenin että Monahanin on luultavasti tarkoitus vaihtaa Beverly Hillsin pintakiilto Bethal Greenin rujouteen. Pellicci on tunnetusti koko kansan halpiskuppila ja siksi sen ovat nyt omineet elokuva-alan ihmiset jotka epätoivoisesti tavoittelevat boheemia imagoa.

Leffassa, yllätys yllätys Keira näyttelee näyttelijää joka menee vankilasta päässeen koviksen kanssa kahville, osaksi suojautuakseen paparazzeilta. Pelliccissäkin on valokuva-albumi johon pitäjät laittavat jokaisen kuuluisan asiakkaan kuvan. Tavis-asiakkaat selailevat tätä katalookia syönnin lomassa. Katalookista puuttuu Keiran kuva. Ehkä joku on pöllinyt sen.

Minulla on taipumus kiinnittää huomiota epäolennaisuuksiin. Tämänkin elokuvan äärellä aloin tuumia miksi nykyään on itseasiassa muotia vihata Keira Knightleytä ja hänen huulimutruaan. Kun kysyin Marialta mitä hän tuumasi Keirasta kävi ilmi että kyseessä oli varsin ok mimmi, noin suunnilleen. Ei kuuulunut sitä tavallista valitusta "miksi se roikottaa sitä alaleukaansa". Jos hakukoneeseen syöttää KEIRA+HUULET ei analyysistä tule olemaan pulaa. Facebookissakin Keiran vihaajat ovat ryhmittyneet. Akateemikot kirjoittavat jo esseitä hänen huulistaan. Hänen naamassaan on jotain jäykkää ja kummallista he tuumivat.

Useimmille Keiran vihaamisen cooliudessa on kyse naisten kateudesta. Keira on niin helvetin hyvä näyttelijä ja hänen mutrunsa näyttää brittiläisiä kilpailijoitaan Romola Garaita, Emily Bluntia tai Rosamunda Pikea paremmalta.

Tai odota. Perun puheeni. Täytyy myöntää että minä todella pidin Rosemunda Piken mutrusta Made in Dagenhamissa. Taidan olla vähän lätkässä. Elokuvan populaarifeministinen ote oli hellyttävää. Tunnelma on hieman retro mutta musa rokkasi kun Ford-tehtaan koneistaja-tytöt ryhtyivät lakkoon seksuaalisen syrjinnän takia.

Kyllä, taidan sittenkin pitää Rosemundastaa enemmän kuin Keirasta. Tätä blogia aloitellessani olin vielä sitä mieltä että Keira on paras 1980-luvulla syntynyt brittinäyttelijätär. Tuskin maltan odottaa Piken uutta roolia Rowan Atkinsonin vuoden vaihteen ensi-iltaan tulevassa komediassa Johnny English Reborn.

Jos kadulla on kerjäläinen, hän yleensä tietää mistä narusta vetää. Näytä säälittävältä ja kolikot tupsahtavat hattuun. No, amerikkalaisen dokumentaristin Drew Goldsmithin mukaan taktiikka on säälittävä. Siihen alentuvat myös rahaa kerjäävät hyväntekeväisyysjärjestöt ympäri maailman. Hänen dokkarinsa No Pity on sodanjulistus säälille. Kuin tämän tiedostaen monet vammaiselokuvat, julisteita myöten pyrkivät olemaan rankkoja ja samalla eroon säälipisteiden kerjäämisestä. Kuten tämä:

Tänään, kansainvälisenä vammaisten päivänä juhlitaan vammaisten aikaansaannoksia kulttuurissamme. Mikä on vammaisten panos leffakulttuuriin? Jäljet johtavat Lontooseen.
Disability Film-festarit käynnistyvät Todd Browningin kulttiklassikko Freaksilla, jossa näyttelijät ovat vammaisia. Elokuvateatterit ympäri Englannin täyttyvät vammaisten tekemistä elokuvista.

Katsooko yleisö niitä sitten pelkästä säälistä? Elokuvallinen toisinto tutuista joulukorteista jotka tapanina laitetaan takkaan? Niille jotka katsovat mielellään vammaisten tekemiä elokuvia tai elokuvia vammaisista yksi asia on selvä.

PWD:t eli vammaiset on esitettävä positiivisessa valossa. Ei välttämättä säälittävinä mutta opettavaisina pikku valopilkkuina. Elokuvien tehtävänä on poistaa se mitä sosiologit kutsuvat stigmaksi. Mikä tahansa piirre jonka myötä ihminen ei ole yhteisön täysivaltainen jäsen on lievitettävissä sympatioita herättävän elokuvan keinoin. Aivovauriosta (Cerebral Palsy) kärsivän Christy Brownin Minun Elämäni on monien mielestä eräs parhaista CP-elokuvista. Mutta kyse on enemmästä. Vaikka Chris ei pystynyt liikuttamaan paitsi vasenta jalkaansa, (Hänen omaelämäkertansa on nimeltään My Left Foot) me katsojat tietysti liikutumme Daniel Day Lewisin eläytymisestä CP-vammaisen maailmaan elokuvaversiossa.

Vamma-aiheisten positiivisuutta uhkuvien leffojen top vitoseen kipuaa
myös Richard Pimentelin tositarinan kertova Music Within.Siinä Ron Livingston on Vietnamin sodasta palaava loistava puhuja. Mutta sitten osoittautuu että hänellä onkin tinnitus.
Tinnitus, korvien soiminen, vaivaa noin myös 50 000 suomalaista. Sen hoitaminen leikkauksilla tai lääkkeillä ei yleensä ole mahdollista sanoo Duodecim.

Hillary and Jackie ei vammaisten edustajien mielestä ollut tarpeeksi positiivinen PWD-henkilön kuvaus. Ms-tautia sairastavan sellistin esitystapa oli liian rosoinen.

Äskettäin päättyneillä The Other Film –festareilla paneuduttiin erityisesti kuurojen panokseen valkokankaalla. Myös sokeat tulivat kaapista. Time-lehti valitsi vuonna 2009 Rob Spencen vuoden keksijäksi. Ampumaonnettomuudessa 15-vuotiaana sokeutunut Spence on nyt asennuttanut elokuvakameran tekosilmän tilalle.