Lars von Trier on tuttu elokuviensa naisista –erityisesti niistä, jotka eivät ole henkisesti terveitä. Hänen uusimpansa, Nymphomaniac, saa ensi-iltansa tulevana jouluna. Myös tämän elokuvan odotetaan kuvaavan naiseutta nyrjähtäneellä tavalla. Pahoin pelkäämme, että yleinen mielipide saa pontta misogyniasyytöksille.
Voisimme helposti kirjoittaa kirjan siitä miten naisia (ja hulluutta) on esitetty. Mutta koska elokuvilla on kyky muokata tapaamme ajatella, löydämme hullun ämmän taudin -siis viehtymyksen naispuolisiin sekoboltseihin, tyyliin Kathy Bates Miseryssä- perusoireet helposti omasta tajunnastamme. Ehkäpä voimallisin aikamme tarina hulluista –ei ainoastaan naispuolisista-sisältää ajatuksen tyrannisoivasta normaaliudesta. Yksi lensi yli käenpesän-tyyppisissä tarinoissa hullut ovat symppiksiä. Hollywood-versiossa (Vuosi nuoruudestani,1999) hullut ovat uhreja. Tai vastaavasti verenhimoisia tappajia, kuten (Miseryssä). Ovatko he joskus jotain tältä väliltä? Ja mitä sillä on väliä, niin kauan kun on yleisöä?
Lars von Trierin osoittama valkoisen miehen viehtymys omituisiin naisiin on historiallisessa katsannossa ihan tavallista.Asiasta on laajemmin kirjoittanut myös Anna Kortelainen. Tämä huolimatta siitä, että Lars von Trierin elokuvia pidetään ”omituisina”. Jos opiskelemme PR:n historiaa elokuvien osalta, jäljet johtavat Yhdysvaltoihin, vaeltaviin sirkuksiin ja friikkeihin. Ehdotin äskettäin kustantajalle Mark Borkowskin kirjan Fame Formula suomentamista. Kirjassa kerrotaan, kuinka elokuvien tähtisysteemi ja julkisuuskoneisto sai alkunsa. Tässä ote suomennoksestani. Katkelma valottaa hyvin paitsi huomiotalouden syntyä, myös miesten naisiin kohdistamaa uteliaisuutta. Tietenkin siihen voi sekoittua rasismia, alistamista, seksismiä ja muuta inhottavaa. Mutta katkelma osoittaa, että jotakin kahdensadan vuoden takaisesta julkisuuden logiikasta on tallella nytkin.
”Kaikki alkoi eräänä päivänä vuonna 1825. Isänsä rihkamakaupassa työskennellessään Phineas Barnum kuuli tarinan joka kiehtoi häntä. Erään orjaplantaasin omistaja oli aikeissa laittaa orjansa myytäväksi. Tämä orja, nimeltään Joice Heth, väitti hoitaneensa George Washingtonia presidentin ollessa pieni vauva. Hänen myyntihintansa oli 3000 dollaria, mikä oli todella paljon sen aikaisessa rahassa mitattuna. Barnum matkusti paikan päälle tarkastaakseen naisen, ja tavattuaan tämän teki päässälaskun. Mikäli nainen todella oli hoivannut George Washingtonia, hänen pitäisi olla nyt 163 vuotta vanha. Sen enempää empimättä Barnum alkoi ostojärjestelyt. Hän tinki hinnasta, maksaen naisesta silti ruhtinaallisen 1000 dollarin summan. Sen jälkeen hän pisti naisen näytille 25 centin kertamaksusta, ja ihmiset eri puolilta osavaltiota tulivat tyrkkimään ja tökkimään orjaa, kuullakseen hänen tarinoitaan ja lauluja joita hän silloin kerran lauloi tulevalle presidentille.
Kun alun asiakasvirta osoitti hiipumisen merkkejä, lehdissä alkoi esiintyä kirjoituksia joissa väitettiin että nainen on väärennös, mekaaninen kumista ja valaanluusta valmistettu nukke. Vastauksena vetonaulaansa koskeviin panetteleluihin ja pahanilkisiin valheisiin Barnum kirjoitti tulikivenkatkuisia vastineita jotka sytyttivät keskustelun ilmiliekkeihin. Seurasi toisia tarinoita, joissa väitettiin että orja on kuolemaisillaan, ja jälleen Barnum puolustautui julkisesti näitä syytteitä vastaan. Nykyään me tiedämme ettei orjalla ollut hätäpäivää, mutta lehtien palstoilla käydyt kiistat varmistivat että kiinnostus hänen täyteohjelmanumeroaan kohtaan säilyi jatkossakin.
Kuka oli lehtikirjoitusten takana? Barnum tietenkin! Ne toimivat tarpeellisena provokaationa, ja niiden ansiosta joukot marssivat tuhatpäisinä tutkimaan Barnumin kummajaista. Maksavia asiakkaita oli kaiken kaikkiaan yli puolitoista miljoonaa ja samalla Barnum tienasi omaisuuden. Ansaitsemillaan rahoilla hän osti New Yorkissa toimineen museon ja perusti paikalle oman kummajaiskabinettinsa joka kantoi nimeä Museum of American Oddities. Siitä tuli oikea luonnonoikkujen runsaudensarvi, joka sisälsi näytekappaleita kaikista maailman kolkista. Museon jakaantui kahdentyyppisiin luonnonoikkuihin: alkukantaisiin heimoihin, tai vielä löytämättömiin ihmisrotuihin kuten Zalumna Agra. Sen lisäksi nähtiin naisia, tserkessialaisia kaunottaria, jotka oletettavasti olivat olleet turkkilaisten orjia tserkessian sodan aikana. Jälkimmäisen ryhmän eksoottinen kiehtovuus kytkeytyi osaksi heidän ei aivan mutta melkein-orjan asemaansa. Niiltä, jotka naisia näyttelivät, vaadittiin viehätysvoimaa, ja tavaramerkiksi muodostunutta tserkessialaisen pörheää afrotukkaa, joka aikaansaatiin liottamalla naisten hiuksia kaljassa.
Kenties vieläkin tunnetumpi Barnum oli tavastaan käyttää hyväkseen poikkeavia henkilöitä, joilla oli jokin vamma tai epämuodostuma. Yhteenkasvaneet kaksoset Chang ja Eng, eli alkuperäiset ”siamilaiset” kaksoset syntyivät vuonna 1811 nykyisessä Thaimaassa ja saapuivat Yhdysvaltoihin vuonna 1829. Kaksoset olivat jatkuvasti riidoissa keskenään, ja kun he tapasivat Barnumin he pitivät tätä pihinä. Lopulta he vetäytyivät plantaasille pohjois-Carolinaan 42-vuoden iässä, ja saivat kaksikymmentäyksi lasta. Muita Barnumin näytteille asettamia poikkeavia hahmoja oli mm. Madame Clofullia, parrakas nainen ja Jo-Jo, koiranaamainen poika. Jälkimmäinen oli Barnumin itsensä mukaan kaikista Barnumin viisikymmentävuotisen uran ihmeellisyyksistä ihmeellisin; ”ihmisskyenterrieri, luonnon ristiriitojen kruununjalokivi”. Koiranaamaisen pojan oikea nimi oli Fedor Jeftisev ja hän kärsi perinnöllisestä sairaudesta, joka aiheutti tavallista runsaamman ihokarvojen kasvun.”
Kirjoitettaessa soi Debbiefox: Utopia
